EI PAIKALLAAN VAAN LIIKKEELLE ”Kaitkaa teille uskottua laumaa, ei pakosta,…vaan Jumalan tahdon mukaan,… sydämen halusta, ei herroina halliten,….vaan ollen laumalle esikuvia,…..” PT 5 UT:n usko toteutuu, kun elämme tätä hetkeä täysillä, luotamme itseemme Jumalalta saamamme avun avulla ja mukaisesti. Jos koemme epävarmuutta, vaikeuksia, heikkoutta matkallamme, huudamme tavallamme Herraa avuksi. Kiitämme lakkaamatta, yritämme rakastaa lähimmäisiämme. Pyrimme UT:n dikaiosyneen, vanhurskauteen eli oikeudenmukaisuuteen kukin kohdallaan siten kuin se on mahdollista elää ja toteuttaa. Pietari pyrki toteuttamaan Jumalan tahtoa, vaikka oli kenties huijari kiinteistökaupoissa ja kalakaupassa. Heikolle miehelle, Pietarille, Jeesus uskoi jatkotehtävän! Ei se ollut kiinni menneisyydestä, vaan kairos- hetkestä tässsä ja nyt, ja Jeesuksen sanoista. Srk:lla on hyvä mahdollisuus kirkon vielä näissäkin asemissa toteuttaa kutsumustaan, kun työntekijöitä voidaan palkata kentälle näinkin paljon. Historiallisen Jeesuksen toiminnalla ja sen jatkumisella alkukirkossa on täytynyt olla valtavan radikaali merkitys ja vaikutus Rooman valtakunnan ideologioiden, uskontojen, aatteiden ja tuhansien pelastaja-hahmojen sekametelikeitossa! - Miten sen sanoisi? - Eivät muuten Jeesuksen seuraajat olisi pysyneet lujina henkensä menettämisen uhalla. Pääsiäisen ylösnousemuksen ihme oli heille realiteetti, ja usko ja kokemus siitä antoi loppumattoman inhimillisen voiman elää sen voimassa ja toimia sen puolesta.

Saarnaaminen kysymysten kautta vie eteenpäin. Mutta meille papeille ei makseta siitä, että autamme ihmisiä ymmärtämään UT:n uskoa. Ihmisten täytyy pysyä srk:n perinteellisessä vanhahtavassa uskossa ja sitä ei saa pappi- raukka, paha-pappi, horjuttaa. Ihmisten täytyy pysyä rauhallisina ja pappi palkataan siihen tehtävään. Taataan, että mitään ei tapahdu, ei pienintäkään uuden oivallusta. Siinä ihanteessa suurin joukko ihmisiä pysyy erossa jumalanpalveluksista ja siellä käyvät vain sellaiset, jotka jo kauan sitten kyläyhteisössä on stigmatisoitu uskovaisiksi. Raamatusta voidaan tehdä johtopäätöksiä, soveltaa niitä nykyaikaan ja tekstien valossa pyrkiä uudistavaan toimintaan, uuteen ihmiskuvaan, uuteen ymmärrykseen siinä valossa, mikä teksteistä avautuu. Ei sitä kukaan olekaan sanonut helpoksi tehtäväksi. Ei se ole ollut eikä tule koskaan olemaan helppoa, mutta UT kutsuu kristittyjä toteuttamaan uskoa kaikkina aikoina. Prof. Heikki Räisänen yliopistossa H:ngissä on maineikas UT:n selitysopin eli eksegetiikan tutkija. Minusta hänen teesinsä ovat aivan epäoleellisia. Hänetkin on stigmatisoitu liberaaliksi eli vähän väljähtäneeksi ankarien ihmisten kynsissä. Vastaväittäjät puhuvat paljolti muusta, mitä Räisänen tarkoittaa: Ei kai Raamatun tutkiminen kumoa millään lailla Raamattua ja sen asiaa! Käsite Räisänen kuvaa sitä, että kirkon virallisella päättäjätaholla ja vastuutaholla on aika miettiä asioita: mihin on tultu; miksi on tultu, missä ollaan pielessä; miten eteenpäin, jotain on tehtävä kun jäsenkato kiihtyy kotimaassa ja ympäri maailmaa komeitten kirkkojen juhlasaleista. Se mitä Räisänen kertoo kirjoissaan, luennoissaan, esitelmissään ja lehtileikkeissään pitäisikin sisäistyä srk:ien toimintaan. Kirkon pitäisi olla jatkuvasti avoin kairos-hetkelle, tilanteelle ja ajalle tässä ja nyt. Sen toteuttaminen ei kuulu kenenkään virkatehtäviin! Räisäs-keskustelussa on kysymys muusta kuin 1500-luvun Saksan Luther-keskustelussa. Luther kuten Räisänen haluavat tutkia Raamattua alkukielillä sen käyttöyhteydessä Rooman valtakunnassa Palestiinan provinssissa ja valtakunnan muulla alueella alkukirkon aikaan. Paluu alkuperäiseen, sieltä ammentaminen, on kirkon peruskutsumus. Lutherin väitettiin asettuvan Rooman kirkkoa vastaan, johon hän ei asettunut. Räisäsen väitetään nihiloivan Raamatun, jota hän avaa lukijoille!

EI VASTAUKSIA VAAN KYSELYÄ ”Mutta Puolustaja,.., jonka Isä… nimessäni, hän opettaa teille kaikki, minkä minä olen sanonut.” JH 14 Voimme käsittää Jumalan vastaukset monella tavalla. Jeesus kehotti oppilaitaan rukoilemaan. Osaammeko rukoilla? Haluammeko nähdä sen, mitä jo olemme saaneet? Rukouksillani en pyri vaikuttamaan ulkoiseen maailman enkä edes Jumalaan vaan haluan tarkastella tilannettani. Haluan nähdä siinä jo saamani hyvyyden, elämän annit. Rukous on kyselyä eteenpäin. ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Haluan alistua Herrani tahtoon, olla kuulijainen sille, joskin esitän toiveita. Esitän asiani Jeesuksen nimessä, rajaudun jostakin pois, keskityn pääasiaan. Olen puhunut kyselemisestä. Se on minulle tärkeää, jopa pakko. Ei se ole ongelma. Ongelmat ovat muualla! Kyselen, rukoilen. Raamatun usko ihmiselle on vain hyvä asia, kun etsii ideaa: Mitä rakkauden Jumala kurituksessaan ja lempeydessään sanoo minulle, meille, koko maailmalle, jokaiselle, joka uskoo? Kirkon ihannetyöntekijä ja seurakuntalainen ei paljoa kysele uskonasioita, tyytyy kohtaloonsa, hiljaa kumartaa piispan ja pastorin edessä, rakastaa samanmielisiä ja ilkeilee ulkopuolisille, olipa se pappi tai pakana-raukka. Srk:n ihmiset eivät tue kyselyä, odotetaan valmista, otetaan piiriin vastaan valmiita puheita, valmiita kahveeta, valmiita eväitä ja suljetaan päästä pois paha maailma ja ”meidän ihanasta piiristämme”. Kyselystä rangaistaan pappia kirkossa! On alalta kokemusta. Kirkon työntekijä ei saa kysellä asioita, jos joku valittaa asiasta tuomiokapituliin. Pappi on häntä loukannut, kun hän on joutunut epävarmuuteen papin puheiden ja ”sopimattomien saarnojen” takia. Pappi ei saa kysyä mitään, vain antaa valmiita, iankaikkisia, pysyviä vastauksia. Aika vaatimus, mahdoton kellekään. Mitähän Herramme sanoisi kirkon ihanteesta, jos sanoisi, kun katsotaan hänen puheitaan Raamatussa. Oisko jäänyt koko maailman pelastaminen puolitiehen tai kokonaan pois kirkon ihannetta seuraten???????

EI HELVETTIIN VAAN JUMALAAN PÄIN ”Sillä ei Jumala lähettänyt … tuomitsemaan maailmaa…, vaan että maailma pelastuisi.” JH 3 Ihmiset tuntevat sanan helvetti ja käyttävät miten milloinkin, aika huolettomasti: ”mene helvettiin”, ”sinä joudut helvettiin”, olipa helvetin vaikea tentti”. Tuttuja fraaseja, joita kuullessa katse kääntyy lausujaansa päin. Ilmaukset tulevat sosialisaation kautta kulttuuriperinteestä. Kulttuuri ei tarkoita sivistystä eikä edistystä. Kulttuuri ei ole jotain hienoa vaan yhtä hyvin jotain järkyttävää. Alkuperäismerkitys tulee latinasta, kulturare, viljellä maata. Kulttuuri on viljelemistä ja varjelemista, perinteen siirrosta tullut elämän- kenttä, ympäristömme: ”hengen viljely”. Yksi sen alue on uskonto, toinen tieteet, kolmas taide, jne. Perinteellisesti helvettiä tarkastellaan uskonnon alueella. Jotkut liittävät sen moralismiin, jossa arvioidaan ajatuksia, sanoja ja tekoja ennakkoluokituksen mukaan. Ennakot ovat ideaaleja, täydellisiä arvoja, joihin synnintekijää mitataan: miten lähellä tai kaukana hän on ihanteesta. Helvetti-maalailut sumentavat käsitystämme Jumalan hyvyydestä. Helvetin ympärillä pyöriminen vie pois pelastavista lupauksista: särkee, tuhoaa, tekee surulliseksi, huolestuttaa, pelottaa, tekee sairaaksi, vahingoittaa, kuolettaa, lamauttaa, sulkee taivaan, himmentää pelastuksen…. Kristittyinä katseemme ja ajatuksemme keskittyy taivaaseen, Jumalan armoon, pelastukseen Jeesuksen tuntemisen kautta. Jotkut sanankuulijat haluavat tietää,” kummalle puolelle he joutuvat” ja asettavat papin eteen aika kompastuskiven. Erotuomariksi ei kannata ryhtyä vaan katsoa asioita elämänpuolelta ja ohjata kysyjää uskomiseen päin, luottamaan ja rauhoittumaan Luojansa ja armahtajansa edessä. Helvetti kuvaa etäisyyttä Jumalaan ja taivas sitä, että ollaan uskossa Jeesuksen matkassa sovitettuja Jumalan edessä. Spitalisen helvetti oli sitä, että hän kuljeskeli eristettynä yksin; halvatun helvetti oli sitä, että hän ei päässyt kävelemään. Taivas saapuu keskellemme, kun näemme vaivamme kuuluvina Luojan luomaan elämään, jonne Pelastaja on tullut meitä varten, meidän parhaaksemme.

Ihmismielen uumenissa alitajunnassa vaikuttavat muinaisen ihmisen ajatusradat ja oletukset. Ihmisen luomat perusteemat toistuvat meissä aikakaudesta toiseen. Emme pääse irti siitä ihmisestä, joka toteutui aadamissa ja eevassa, perusihmisessä, ihmisen ihmisyydessä. Sillä alalla ihmiskunta ei ole edistynyt pätkääkään tähän päivään mennessä! Taikauskoista eli maagisesta ajattelua tavataan meidän uljaiden kristittyjen piireissä. Miksi Jumalan nimeä ei saa turhaan lausua? Entäs kiroilu-kielto? Eikö niin: Se joka kiroilee, kutsuu kaveria paikalle! ”Vanha aadam” uskoo, että mikä on sanassa, on todellisuudessa. Huomaamattamme oletamme sanoilla olevan salattua voimaa. Sana sattuu, satuttaa, tuntuu! Sanalla on potkua hyvään ja pahaan. Sana ”saatana” tuntuu joistakin hirveän pahalta edes kuulla, toiset käyttävät sitä, kun sylki tuo suuhun. Sanoilla on voimaa, uskotaan uskomatta! Varmasti useimmat meistä pitävät jotakin asiaa pyhänä. Pyhä on arkisen vastakohta perinteellisen ajattelun mukaan: usko, uskonasiat, kirkkosali, kaste, Jumalan sana. Pyhää ei haluta sekoittaa arkeen. UT:ssa pyhää on kaikki Jumalaan liittyvä. Pyhää lähelle tulee tabu, joka tarkoittaa kielletty. Pyhä asia ja esine on aina myös tabu ja päinvastoin: tabu on pyhä. Unet, enteet ja merkit ovat tuttuja kristityille. ”Mitähän uneni merkitsee?. Teemme syy- ja seuraus- suhteita huomaamattamme mitä erilaisimmissa tilanteissa: päättelemme, selitämme, ymmärrämme. Pidemmälle mennään, kun sanotaan: ”Mitä Jumala sanoo sinulle, kun näit noin hirveää unta?” ”Varmasti saat lähiaikoina rangaistuksen!” ”Se oli sinulle enne ja varoitus!” VT ja UT on täynnä tällaista maagista ajattelua. Uskon ymmärtämisen kannalta ei sillä ole mitään merkitystä eikä se ole huonompaa. Kunakin aikakautena ihminen peilaa aikaansa. Ennen ajateltiin ennen ja siinä kentässä kohdattiin Jumalan hyvyys ja kaikki ”taivaan tavarat”. Kun kaivamme sieltä asian ytimen, ymmärrämme tarkoituksen vielä 2000 – 3000 v myöhemmin. Maaginen, taikauskoinen ajattelu, voi häiritä tänään Jeesuksen käsittämistä ja saamista omaan elämään avuksi ja voimaksi matkalle. Uskomisesta tulee jonkinlainen ansio, jolla yritetään mennä taivaaseen toisten ohi; maagisesti voidaan myös lyödä toista ihmistä. Koska hän on niin huono syntisraukka, hän ansaitseekin Herran kuritusta uskovaisen suun kautta. ”Olkaamme vakaat” eli valvokaamme tulee usein ortodoksien suusta ulos. Siinä on järkeä!

EI TAIKAUSKO VAAN KRISTINUSKO ”Mutta kun Simon näki, että Henki annettiin sille, jonka päälle apostolit panivat kätensä, toi hän heille rahaa ja sanoi: ”Antakaa minullekin se valta…”” APT 8 Ihmisen uskonnollinen käyttäytyminen on universaalia. Kaikkialla ja kaikkina aikoina hän on uskonut ja uskoo jonkinlaiseen yliluonnolliseen. Uskonto on ihmisen ikäinen. Uskonto on yksi kulttuurin ilmiö. Kättä väännetään tänäkin päivänä ”uskon ja tietämisen” paremmuudesta. Tieteessä on saavutettu huisia tuloksia ihmisen hyväksi ja ihmisen pahaksi, luonnon hyväksi ja luonnon tuhoksi. Uskomisessakin tarvitaan tietoa: luemme Raamatun historiaa Rooman vallan aikaan; Raamatun tekstejä eri kielillä erilaisissa Raamatuissa; jne. Tiede ja usko eivät ole vastakohta-totuuksia! Raamatun tutkimus on edennyt pitkälle. Papit tietävät, mutta eivät voi kertoa asioista srk:lle, jos mieli pitää työpaikka! On monia kaavoja ja teorioita, joilla Raamattua selitetään, tulkitaan, ymmärretään, tulkitaan. Oma srk-piiri ja sen” taivaallinen ihanuus” on pieni sisäänlämpiävä ryhmä, jossa saattaa häkä nousta päähän! Kansaa on pidetty tietämättömyydessä ja pidetään! Sitä se itse on halunnutkin. Kirkkolaki on alistettu eduskunnan säädettäväksi ja eräällä tavalla tavallinen kansa on silloin sanonut aamenensa. Kirkkolailla kansalaiset valvovat valtion ja kirkon instituutioiden kautta uskonnollisuutensa rajoja ja ilmenemismuotoja. Mitä me pelkäämme siinä, että pappi ja kirkon muut opettajat antavat tietoa omasta uskostamme, uskonnostamme ja muusta kirkon elämästä? Emmekö uskokaan Jumalaan ja Jeesukseen? Jos uskoisimme, haluaisimme yhä enemmän tulla sisään uskoon ja uskonnon maailmaan.

EI MERKIT VAAN LUOTTAMUS ”Tuomas vastasi ja sanoi..: ”Minun Herrani ja ….” Jeesus vastasi: ”Sen tähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe kuitenkin uskovat.”” JH 20 Ihmisen ajattelutapa pitkässä historiassa näyttää olevan suhteellisen pysyvä. Jeesuksen aikalaiset tavoittelivat innokkaasti tunnusmerkkiä, seemeion, uskoakseen hänen messiaanisuuteensa. Toiset kokivat saavansa merkin, toiset eivät. Nykyseurakunnassa on merkkien tavoittelua, esim. kuka ja millainen on oikea uskovainen ja pappi. Ihmiset tekevät pitkiä matkoja saadakseen hengellisiä kokemuksia ”taivaallisista” ja konkreettisia merkkejä saarnamiehen ”väkevyydestä” ja Jeesuksen läsnäolosta. Joidenkin saarnamiesten tuttu puhetyyli koetaan sekin merkkinä. Jumala halutaan sitoa aikaan ja paikkaan ”meidän keskellemme”. Kuitenkaan Jumala oliona ei näy missään! Joillakin tahoilla tainnoksiin meneminen ja muuttunut tietoisuuden tila tulkitaan jumalalliseksi. Kun ihmiset hourailevat ja liikehtivät, ”Henki liikkuu meidän keskellämme”: käsi nousee, jalat vapisevat, sairas nousee rientämään kohti pyhää paikkaa, kaatuu. Toinen jatkaa kulkuaan, terästyy, pääsee alttarille ja lysähtää kuin piimäpussi pyhälle kaiteelle. Usein arkiset pikkuyhteensattumat tulkitaan suuresta näkökulmasta, itsensä Jumalan antamiksi viitteiksi olemassaolostaan. Epäuskolla on monet kasvot kuten uskovaisillakin!

Martti Luther on hyvän miehen maineessa. Muuten tuskin olisi ollut hänen syntymänsä 500-vuotis- juhlaa! Mikä hänessä, yhdessä munkissa, oli ja on niin hyvää? Se oli esim. sitä, että hän halusi henkilökohtaisesti kohdata Jumalan Raamatun teksteihin sisältyvän uskon avulla. Hän siis persoonallisella tavalla ryhtyi tehtäväänsä sisäistääkseen itselleen uskoa ja asettaakseen Rooman kirkon rutinoituja ilmiöitä sivummalle. Luther uskontaistelussaan asettui minänä Jumalansa eteen. Sillä tiellä hänen perinteensä teki hänestä maineikkaan auktoriteetin ja arvovallan, johon hän tuskin itse vahingossakaan pyrki. Rooman kirkko sitä vastoin luki hänet pahimpien pirujen joukkoon! Luther kysyi asioita minä-muodossa ja hänelle uskominen oli henkilökohtainen asia. Perusteesinsä hän asetti pettymyksensä pohjalta: Hän ei muotomenojen keskeltä löytänyt armollista Jumalaa. Luther ratkaisi omalla kohdallaan auktoriteetti-kysymyksen hengenvaaran uhalla: Tärkeämpää kuin oma henki oli löytää Vapahtaja, elävä Kristus! Auktoriteettiemme suuruus on siinä, että omana aikanaan he eivät asettuneet arvovalloiksi: Augustinus, Luther, Paavo Ruotsalainen, Laestadius, jne. Uskon sävyttämä oma persoonallisuus Jumalan puhuttelussa loi heille sanottavaa: kirjoissa, kirjeissä, saarnoissa, tavallisten ihmisten kohtaamisissa. Heille usko Jumalaan, Jumala ja Jeesus, tulivat A:ksi ja O:ksi! Homiletiikassa, saarnaopissa, puhutaan teosentrisestä eli Jumala-keskeisestä saarnaamisesta. Näillä eväillä minun on mahdoton tajuta sellaista! Miten minä, maan mato, syntynyt syntisestä sukukunnasta, kuolevainen ihminen, voin ajatellakaan mitään Jumala-keskeistä! Pakko tyytyä ihmis-keskeiseen kaikilla elämän alueilla, myös papin työssä ja saarnaamisessa. Joku Martti Luther on minulle yksi ihminen, yksi tomumaja, muiden joukossa, mutta voin oppia häneltä ja olen oppinutkin asioita, joita voin soveltaa omassa taistelussani ja työssäni. Kaikista oikeinta on puhua omasta uskostaan: Minä koen näin, minä ajattelen näin, olen tullut siihen tulokseen, luen Raamatusta näin, ymmärrän tämän kertomuksen näin, minusta tuntuu tämä kohta…. jne. Voin vieläkin tuntea nahoissani, mitä kaikkea sotkua sain kuulla ja nähdä, kun kirkollisissa toimituksissa aloin toteuttaa tätä minä-muotoista puhetapaani. Pitkien terapia- vuosien aikana olin oppinut jotain, mikä itselleni oli ”henki ja elämä”, mutta jonka aktiivi seurakuntalaiset yrittivät tappamalla tappaa.

EI AUKTORITEETTIUSKO VAAN MINUN MIELIPIDE ”Sillä hyvä sanoma on julistettu, ….mutta se ei hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.” HB 4 Papinvalassa lupasin vastata työstäni ”Jumalan ja ihmisten edessä”. Silloin en ymmärtänyt ihan kaikkea. Eihän kukaan etukäteen voi tietää, mitä ratkaisuja ja missä tilanteissa hän tulee tuntemattomassa tulevaisuudessa tekemään. Epävarmuudessani etsin esikuvia ja ehkä jopa matkin heitä. En tuntenut itseäni ja koko ajan papin työssä painoi päälle uusia, ennen arvaamattomia tilanteita ja ihmisiä. Tulin huomaamaan pitkällisten itsetutkistelujen jälkeen, että toisten lainailut ja esikuvat eivät auta: Minun on ruvettava tekemään työtä itsessäni, opiskeltava virkani asiat ja toteutettava työtäni sitten parhaan ymmärrykseni mukaan. Auttajiakaan ei ollut ja esimiehillä kirkkoherroina oli tarpeeksi tekemistä oman virkansa hoidossa. Pappina minulle on tärkeää lukea Raamattua avoimen rehellisesti, minun tyylilläni, minun ymmärryksellä. Milläpä muulla!? Haluan puhua siitä hyvästä, mitä itse olin saanut. Puhun uskostani, uskoni sisällöstä, uskoni asioista. Eläydyn saarnaamis-tilanteessa tekstin asiaan ja jollakin tavalla olen mukana siinä, vaikka tulkitsenkin tekstiä nykyhetkessä. Muistan joitakin asioita tähän liittyen teoreettisen filosofian opinnoista; tulkintakehä, jossa tulkitsija menee vanhaan tarinaan, katselee siellä aikansa ja palaa kertomaan nykytilanteen kuulijoille löydöistään. Nykyisin minua hyvin vähän kiinnostaa, mitä muut ovat sanoneet pyhäpäivän tekstistä. Se on heidän asiansa, heidän tulkintansa. Minä vastaan vain omasta puolestani ja sillä tiellä olen tähän asti virkani pitänyt. Puhun omasta uskostani, oman uskoni mukaan. Uskomisen avulla laajennan elämääni ja mahdollisuuksiani.

Luomis-kertomus perustelee ihmisen mahdollisuudet hoitaa hänelle annetut tehtävät. Me osaamme ja voimme siis! Voimme oppia. Jokaiselle meistä on annettu ainakin yksi leiviskä, jota pitäisi voimien ja kykyjen mukaan kartuttaa, enentää. Se ei tarkoita rahan keruuta vaan ajattelutavan muutosta, metanoiaa eli parannuksen tekemistä eli mielenmuutosta. Siinäpä se! ”Herran johdatus” merkitsee sitä, että ihminen voi ja osaa erottaa hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Me voimme kasvaa hyvän tuntemisessa, arvioida asioita ja pyrkiä omien mahdollisuuksien mukaan tekemään käytännössä, ei vaan ajattelemaan ja luulottelemaan! Henkilö, joka näkee vääryyden tapahtuvan, on kutsuttu sitä poistaman. Silloin, siinä tilanteessa, toteutuu se, että Jumala saa olla vanhurskas eli oikeudenmukainen. Käytännön elämästä tiedämme, miten vaikeaa kansalaisena on toimia ja vaikuttaa yksityistilanteisiin. Näemme vääryyttä mutta asemamme yhteiskunnassa ei anna meille valtuuksia toimia. Siksi jäämme vain toteamaan ja ”antaa mennä”. Jos tulkitsemme iankaikkisen elämän haudan takaiseksi, mitä se silloin voi merkitä juuri nyt? MT:n evankeliumissa ihmiset kertovat, tallentavat perinteen kertomuksen. Viimeisessä oikeudenkäynnissä meidät tuomitaan sen mukaan, mitä jätimme tekemättä. Siksi vetäytyminen vastuusta, kun pitäisi auttaa lähimmäistä ja parantaa maailmaa, on pahasta. Siksi saadaan kukin rapsut. Uskolla kuolemanjälkeiseen elämään kenenkään ei pidä perustella vastuuttomuuttaaan. Uskovainen, ( pistos = usko ), pistos-ihminen luottaa omiin mahdollisuuksiinsa ja pyrkii toimimaan, tietenkin Jumalan avulla, hänen antamassaan viisaudessa ja voimassa. Meidän kannattaa suunnata tahtomme terveisiin eli pelastaviin tavoitteisiin. Tekomme ohjaavat historiaa, kehitystä, hyvään ja huonoon suuntaan. Ihminen on historian keskus, mutta uskossa voi tietenkin ajatella, että loppujen lopuksi historian kulku on Jumalan työtä, kuten 1960-luvun Katekismuksesta jokainen voi lukea ja jopa ymmärtää. Jeesus toi pelastuksen tähän päivään: ”Tänä päivänä pelastus on tullut tälle huoneelle…..” Pelastettu ihminen lähtee liikkeelle toimimaan ihmiskunnan hyväksi omien mahdollisuuksiensa ehdoilla. Syntyessäni sain itseni elettäväksi. Minä itse olen elämäni mitta ja täyteys. Jokainen on oman elämänsä arvoinen.

EI HAUDAN TAKANA VAAN TÄÄLLÄ ”Niin Jeesus sanoi: ”Tänään pelastus on tullut tälle huoneelle…..”” LK 19 Korvaani särähtää joka kerta, kun kuulen Jumalan mielipiteenä todisteluja ihmiselämän lopullisesta kurjuudesta. Vielä pahemmaksi Jumala-todistelu tulee, kun kurjuus peitetään ”taivas-ihanuudella”, joka odottaa ala-arvoisen maallisen vaellukseen jälkeen valittuja. Raamatussahan lukee, että Luoja teki kaiken paratiisimaisen kauniiksi ja hyväksi. Ihmiset ovat tottuneet kuulemaan maailmaa kieltäviä mielipiteitä elämän kurjuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Koska monetkin kurjasti voivat hakeutuvat sanan kuuloon ja tapaavat siellä kaltaisiaan, syntyy helposti vaikutelma, että samanlainen kokeminen olisi jotenkin laajempaakin. Sanankuulemis-tilanne synnyttää tuollaista yhteistä näkemystä, kun useinkin samanmieliset ovat koolla omassa telttamajassaan. Sanankuulijat eivät osaa kritisoida omia puhujiaan mutta vieraille ollaan ankaria. Jumalan mielipide on tietenkin ratkaiseva, mutta kuka sen loppujen lopuksi ja alkujen aluksi tietää ja voi välittää toisille? Raamatun mukaan Jumala asetti ihmisen, aadamin ja eevan, alku-ihmisen, perusihmisen ja hänen ihmisyytensä tämän maailman keskelle viljelemään elämää ja suojelemaan luomistyötään. Alussa kaikki oli kaunista ja hyvää, kunnes ihminen pilasi. Jumalan maailma on lopullisen hyvä. Teologiassa kehitellään ajatusta creatio continua eli jatkuva luominen. Syntiin eli syntisyyteen meissä lankeamisen seuraukset näkyvät: mieli kasvaa hitaasti jos ollenkaan hyviin ratkaisuihin; elämänpakko on kuluttavaa; käytämme aikamme, rahamme ja voimamme itsekkäästi elämälle kielteiseen. Vastuu jäi luomisen jälkeen ihmiselle itselleen. Monet uskovaiset antavat vastuun Jumalalle. Maailman- kielteisyys ja maailmasta pako oman ryhmän ajatteluun pois realiteeteista on kirkon historiassa tuttu ilmiö kirkon ensimmäisistä vuosisadoista alkaen. Silloin ihmisen oma vastuu siirretään pois itsestä, esim. Jumalalle, jolloin rikotaan taas kerran luomiskertomuksen ideaa.

Paavali suosittelee meille ”armon alle” pääsemistä. Itse ymmärrän, että hän tarkoittaa armon päälle pääsemistä, koska selviytyäksemme elämässä ylipäänsä täytyy olla pohja jalkojen alla, perusta, jolta noustaan, kun moksahdetaan mönkään. Vai tarkoittaako apostoli, että armon alla saadaan siunausta ylhäältä, Jumalalta, joka armahtaa ja suojelee meitä Jeesuksen rakkaudella, joka tulee ylhäältä ihmiselle, joka koko elämänsä ajan on alhaalla: Luojasta riippuvainen, kuolevainen, syyllinen ja kaikin puolin katoavainen omassa itsessään ilman Jumalan apua. Se mikä kantaa on jalkapohjien alla: saatu äidinrakkaus, hyvän koti, oikeaan ohjattu kasvatus ja hyvät geenit, joihin kukaan itse ei ole vaikuttanut. Nuorena pappina yritin saarnata ilman lakia, pelkästään armoa ja anteeksiantamusta. Kun tulin jumalanpalveluksen jälkeen sakastiin, koin henkistä krapulaa. Jotain puuttui! Olinko lyönyt laimin kutsumukseni? Niin syvälle mieleeni toiset olivat matkan varrella iskostaneet lain vaatimuksen: pitää olla; ei saa olla! Taisipa siinä joku seurakuntalainenkin tulla kysymäänkin, mitenkäs nyt näin, kun viime kerralla oli toisin? Joku alkoikin haukkua, että saimmepa kuulla ”halpaa armoa” pastorin suusta! Jeesus neuvoi kulkemaan lavealta tieltä kapealle tielle, joka veisi taivaaseen. Mutta miksi sekin tulkitaan moralistisesti? Ei taivaaseen mennä moralistisesti vaan Jeesuksen seurassa, hänen kanssaan, hänen matkassaan - ilman mitään meidän ansioitamme. Jokapäiväinen aherrus on uskon päällä tallaamista. Minä en kanna uskoa vaan usko kantaa minua: antaa järkeä elämään, ohjaa, neuvoo, tuo evankeliumin iloa ja uskon mukaan taivaassa tavataan! Ne on aika suuria rakkauden lahjoja uskottavaksi näinäkin aikoina ja ajatellen sitä lyhyttä aikaa, minkä ihminen tallaa maan kamaraa. Minä en puolusta Jumalaa vaan hän puolustaa; minä en kanna vaan hän kantaa; minä en kuljeta Henkeä vaan hän kuljettaa; jne. Usko ei alista ihmistä vaan korottaa hänen sielunsa ja henkensä kiittämään ja katsomaan ylöspäin, mistä tulee apu. Uskominen teki Paavalista ”täysi-ikäisen”, kuten hän kuvaa omaa uskontaisteluaan: itseluottamus kasvoi, kun häntä ruoskittiin; hän sai voimaa ylhäältä kohdatessaan vastustusta; ”Kristuksen tuntemisen rinnalla kaikki muu oli roskaa”. Laista vapaa evankeliumi oli iloinen asia uskottavaksi. Ja on kaikkina aikoina!

Kovan paineen alaisena ja helppojen lupausten täyttämänä ihminen taantuu ja menettää aikuisen kontrollin. Lapsen tasolla uskovainen etsii oman äitinsä ja isänsä turvallista kättä. Srk-kokouksessa sellainen löytyykin ja ”kurja syntinen” talutetaan hoippuen askelin ”Herran eteen tekemään parannusta”. Ilmapiiri tuolle ratkaisulle on tuossa vaiheessa niin valmis, että vahvempikin sortuu: tunteet tulevat tulvimalla esiin ja ahdistus laukeaa. ” Kiitos Herralle” hetkellisesti. Mutta entäs pitkäkestoinen sielunhoito? Kuka ottaa vastuun? Saarnamiehet juovat kahvit, kättelevät, pakkaavat laukkunsa ja lähtevät hevosella toiselle paikkakunnalle. Surkea lopputulos syntyy, kun purkamaton viha ja syyllisyydentunteet jätetään oikeasti hoitamatta, peitellään vain nahkan alle ja koristellaan uskon kukkasin. Jos auttaja on liian innokas ”juuri uskoon tullut” helposti kiirehditään Jumalan työn edelle. ”Jumalalla on aikaa”, sanoi eräs pappi. On armoa kysyä, miksi minä autan; mihin minä autan; toiminko vastuullisesti ”hyvässä tarkoituksessa”? Ei Raamatun sanojen lainailu ketään paranna. Herran nimeen vetoaminen kierossa tarkoituksessa on vahingollista. Lainalainen ihminen saarnaa toiselle lakia ja se aiheuttaa lisäpaineita. Evankeliumin sisäistäminen: rakkaus, lempeys ja pitkämielisyys vievät eteenpäin, jos auttaja saa sellaista henkeensä, toimintaansa, suhtautumistapaansa. UT:ssa ihmiset kertovat Jeesuksen evankeliumista. Hän ei jankannut entistä, ”huonoa elämää”, vaan katsoi ihmistä ja auttoi häntä katsomaan tulevaisuuteensa. Hänen lähellään ihmiset saivat sooteeriaa: vapautuivat elämään, tervehtyivät vaivoistaan, eheytyivät rikkinäisyyden kokemuksessaan. Entinen oli mennyt, uusi tullut heidän elämäänsä, ihmissuhteisiinsa ja kaikkeen heidän ympärillä olevaan – heidän vaikutuksestaan taas eteenpäin. Kun UT:n Stefanos makasi kivitettynä kivikasassa, hän näki ”taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan”. Vielä silläkin hetkellä hän säilytti uskossaan evankeliumin perusluottamuksen, että lain teoilla ei nähdä koskaan taivaita vaan ainoastaan sillä, mitä taivaasta annetaan, evankeliumia.

EI LAIN ALLA VAAN ARMON PÄÄLLÄ Opiskeluaikana tenttikysymykset käsittelevät usein lain ja evankeliumin suhdetta. Jos opiskelija sekoitti ne, hän reputtu armotta. Kysymys oli tärkeä myös alkuseurakuntien perustajalle, Paavalille. Lienevätkö apostolin oppilaat käsittäneet asiaa? Paavalin kirjoittelusta päätellen: huonosti. Kristillisen dogmatiikan kannalta kysymys on tärkeä ja liittyy moniin muihin kirkon oppeihin. Tuolla jaottelulla on haittansa ja voi johtaa pelastus-sanoman jakamiseen: toisaalta ja toisaalta. Ihmisen luonnollisen ajattelutavan mukaan Jumala antaa meille, kun me annamme hänelle: do ut des. Se on aito ilmaus teologisen lain periaatteesta. Paavali varoitti ansio-ajattelusta, joka kuului juutalaisuuteen mutta ei enää uuden aioonin eli maailmankauden uskoon. Kristitty ei arvioi elämäänsä laista vaan armosta, joka hänelle lahjoitetaan uskon kautta. On hyvä asia, kun tiedekunta tenttaa tulevia kirkon työntekijöitä. Jokin järki srk:n opetuksessa pitäisi olla! Minne lienee vaivalloisesti opetetut opit hävinneet, koska srk:n ihmisten tietämystaso on olematon. Tavallinen kirkkovieras ei edes tarvitse mitään jaotteluja, puhumattakaan, että kiistelisi niistä! Srk:ssa ihmiset keskittyvät omaan piiriinsä ja haluavat tulla siinä toimeen samanmielisten kanssa. Usein joku maallikko johtaa piiriä ja on samalla kyläkunnan voimahahmo muissakin asioissa. Tärkeintä on kuulla sanaa tutulla tavalla, ”kuten ennen”, perinteen mukaan. Käydessäni srk-piireissä olen kokenut tulevani useimmiten tyrmätyksi ja kuulijoiden jääneen lain alle eli lakiuskontoon, jossa käskyt ja kiellot määräävät marssitahdin ja menestymisen. Tällaisessa tilanteessa papin työ on vaikea: Pitäisi puhua Raamatun mukaan ja oman uskon mukaan, mutta se ei toimikaan työssä ja aiheuttaa kränää: Ihmiset eivät saa mitä haluavat. Uskonyhtiöiden saarnamiehet puhuvat paljolti omaan pussiin: Tutuille uskonveljille ollaan ystävällisiä mutta ulkopuolisia tuomitaan rajusti, olipa hän pappi tai muu syntinen, ryhmän ulkopuolinen.

Mitä on kirkko? Sinä, minä ja muut. Kulttuuri on elämän kenttämme ja todellisuutemme. Perinteessämme kirkko käsitetään luonnolliseksi elämän alueeksi: ollaan suomalaisia = ollaan kristittyjä, kaikki OK! Kulttuuri-ihmiselle ovat vaatteet, ulkonäkö ja korrekti puhetapa arvoja, mutta evankeliumin valossa niiden arvo on vähäinen. Valtio ja yhteiskunta kuuluu elämänpakkoon mutta eivät ole mitään Jumalan ”vasempia käsiä”, kuten jotkut ajattelemattomat auktoriteetit väittävät. Osaavathan kaikki kansat rakentaa omat valtionsa ja tapansa. Papin, ollakseen pappi, on myötäiltävä kulttuurin päälinjaa! Meille olisi hyväksi palata Raamatun asioihin ja ihanteisiin. Sieltä löytyy pelastusta junnaamiseen, jossa kukaan ei ota vastuuta. Kirkko ”Jumalan kansana” valtiossa on kokonaan muuta kuin samaistumista valtion kansalais-hyveisiin. Pitäisi kuulua kirkkoon ”sydämeltään” eikä ulkoisesti, jotta laitoksessa tapahtuisi jotain parempaa. Kokevatko ihmiset srk:n alueeksi, jossa voi vapaasti asua, ajatella ja olla vaan ihmisenä toisten kanssa - pakottamatta ja vaatimatta. Kun lukee UT:a, syntyy käsitys, että alkuperäinen kirkko oli parempi kuin nykyinen: kaikille oli tilaa, kun oppilauseet eivät käyneet ihmisten edelle. Usko Jumalaan ilmenee uskona elämään. Luottamuksen tunne täyttää mielen: Ollaan turvallisissa kantavissa käsissä! Eläminen on jatkuvaa itsensä toteuttamista. Me elämme kuten uskomme. Toimimme sen mukaan mikä on meille, minulle, tärkeää. Jumalaan uskominen toteutuu silloin, kun tulemme vapaiksi elämän kaavoista ja tukirakenteista. Lähdemme ihmisestä ja palaamme ihmiseen. Tärkeää lopultakin on ihminen itse. Muotomenot ja muodollisuudet eivät lisää elämäniloa eikä Jumalan tuntemista. Meille on hyväksi miettiä Raamatun asioita, koettaa soveltaa niitä nykypäivään ja edes hiukan muuttaa maailmaa pelastavalla uskolla, jota ihminen ja ihmiskunta kaikkialla tarvitsee. Ei jähmetytä muodolliseen uskontoon vaan eletään UT:n iloisesta sanomasta. Se avartaa, antaa hyväksyntää, opastaa ja kasvattaa uuteen parempaan. Srk:n toiminta ei ole mikään vastaus ja päämäärä. Se on joka aamu uuden alku ja mahdollisuus.

Kirkkosaliemme saarnoissa jauhamalla jauhetaan etiikkaan ja kristilliseksi sanottuja kulttuurin arvoja. Eikö Jumalalla ole meille kulttuurin kieltäymysten vammauttamille ihmisille mitään parempaa annattavaa? Kyllä varmasti on! Ken tietää? Mutta ihmiset tahtovat evankeliumista saatavan hyvän pitää piilossa. Torjuntojen takia evankeliumin avaruus ei aukea ja rönsyile. Sooteeriaa ja pistis- käsitteet ovat auttaneet minua ymmärtämään Jeesuksen puheita ja Raamatun johtavia linjoja. Haluan saarnata alhaalta ylöspäin, sanomaan mitä teksti sisältää ja jollakin tavalla sovittamaan nykyhetken sanan kuulijalle. Uskovais-ihanteemme on hyvin stereotyyppinen, kaavamainen. Joka ei noudata kaavaa, ei ole sovelias. Yhteiskunnallinen tilanteemme, sen arvot, jne. sävyttävät ihmiskuvaa, jota sanotaan väärin kristilliseksi. Jeesuksen radikaali, juuriin menevä toiminta, poikkesi aikansa normeista ja niin sen pitäisi poiketa kaikkina aikoina! Jeesus oli ristiriidassa aikansa mahtimiesten ihanteiden kanssa. Kulttuuri-ihminen ei kestä Jeesusta. Kaavamainen uskonnon ihminen voi tietenkin luulotella olevansa pelastunut, uskova tai mitä vain. Hän onkin pelastunut kulttuurin normi-ihmiseksi ja pysyy UT:n pelastuksen ulkopuolella. Olen todennut saarnoissani, että evankeliumi ei miellytä kuulijoita ja pohtinut esteitä. Papin työssä toteutuu ja toistuu paljon samaa kuin Jeesuksen toimiessa oman aikansa yhteisössä. Oman aikamme ihminen kieltää sanomasta kulttuurin sanelemaa hyvää ihmistä vastaan ja ristiin naulaa sen ja omat mahdollisuutensa sooteeriaan, pelastukseen. Ihmiset, jotka tumppaavat itsensä kulttuurin pakkopaitaan ja sanovat itsensä kristityiksi, ajavat siinä omaa etuaan. Pakkopaita peittää totuuden, paljastaa valheen. Elämänpakko toteuttaa pysyvyyttä. Siksi vakiintuneet tavat eivät muutu. Helposti kuvittelemme, että äkkiäpä sen ja sen mieli muuttui, kun se ei muuttunut eikä muutu miksikään! Me junnaamme paikoillamme koko elämän ja siksi tarvitsemme UT:n sooteeriaa, pelastusta, vapautusta, vapautuneisuutta ja eheytystä rikkinäisen elämänkokemuksen keskellä.

EI KAAVAMAINEN VAAN OMA ITSENSÄ Pari vuotta sitten oli lehdessä katugallupin tiedustelu, jossa kysyttiin uskovaisen tuntomerkkejä. Vastausten päälinja näkyy seuraavasti: Uskovainen ei ryyppää, rellestä eikä remua. Minua jäi askarruttamaan havainto. Ahaa, ihmiset määrittelevät negaation kautta! Heille uskovainen on jotain sellaista, mitä ihminen ei ole. Nyt pari vuotta myöhemmin täytyy surulla tunnustaa, miten suuri viisaus tuohon leväperäiseltä tuntuvaan ilmaisuun sisältyy. Itse allekirjoitan saman: Omat kokemukseni uskovaisina itseään pitävistä ovat pettymyksen sävyttämiä. Itse luulin, että srk:lla olisi enemmän annettavaa. Nyt tiedän, että srk:aan tulevat ne. joilla on kaikista vähiten annettavaa. En tuomitse ketään. Yritän kuvata uskovaisen kuvaa kokemukseni ja havaintoni mukaan ja etsiä uutta tietä UT:n valossa. Kirkko on muotoutettu sellaiseksi, että ylin valta on kansalla ja sen ”vanhan aatamin” mukaisesti. Papin toimenkuva on määritelty niin ahtaasti, että meille ei jää muuta mahdollisuutta kuin jatkaa perinnettä. Jos emme saarnaa ihmisten toiveen mukaisesti, meidät ekskommunikoidaan ulos. Meille ei makseta siitä, että yritämme pappeina kehittyä työssä. Meille maksetaan siitä, että ihmiset saavat kokea itsensä kaikin puolin ok ja kulttuurinsa Raamatun mukaiseksi. Kantelut pappia vastaan alkavat, kun pappi tulee uskoon ja alkaa henkilökohtaisesti ajatella kirkon uskoa, joka ei ole kenenkään uskoa. Pitääksemme virkamme meidän tulee puhua ihmisille mieliksi ja paikallis-srk:n johtohenkilöiden korvasyyhyyn! Uskovaiset itse, sitä huomaamatta, kytkevät moralismi-uskontonsa ja Jeesuksen yhteen. Joskus tuntuu siltä, että nämä viattomat herran enkelit ovat itse kaikista rivointa väkeä, kun tietävät tuomita toisia. Torjumalla ja siirtämällä tietyt teot ”pahojen ihmisten” niskaan omat halut ja vaikeudet eivät helpotu. Kierre vain kasvaa ja peilejä löytyy toisista.

Paavali sanoo: ”Jokaista kiusaa hänen oma himonsa.” Pelastuminen on sitä, että henkilö oppii enemmän tuntemaan itseään ja haluaa käsittää yllykkeiden olevan hänessä itsessään ja vain siinä. Hän haluaa sitä mitä himoitsee ja se on himoitsemisen subjekti. Ihminen itse tekee himonsa ja toteuttaa tai ei sen. Viinan, tanssin ja kapakan pelossaan moralisti etsii apua omaan epäselkeyteensä ja paljastaa omat halunsa. Himo hakee tyydytystä moralismin muodossa ja tulee esiin toisten arvioitavaksi. Nykyajan ihmisissä on täsmälleen sama pyrkimys kuin paratiisin ihmisissä, halu siirtää oma ahdistus itsestä pois. Lankeemuksen jälkeen osapuolet koettivat löytää syntipukin itsensä ulkopuolelta. Jo silloin ihminen alkuihmisessä käsitti synnin Jumalan tahdon vastaisesti. Aatami syytti Eevaa ja Eeva Aatamia: ”En se mie ollu vua vaimo”, ” en mie vaan käärme.” Niinpä tuli kaikille sakot, kun eivät pitäneet itseään syntisinä! Jeesuksen esimerkissä todellinen roisto olikin fariseus, aikansa yhteiskunnan ja kulttuuri hyvä malli-ihminen. Synnin ydin näkyy siinä, että ihminen on sokea itseään kohtaan: itse on liian lähellä, ei nähdä yhtä puuta metsässä! Ihminen kieltää omat kasvun mahdollisuutensa eli pelastumisen parempaan, rakkaudellisempaan. Paremmalla suomella voisi sanoa: Ihminen itse on synti! Siinä on järkeä ja ilosanomaa UT:n mukaan. ”Synti riippuu minussa kiinni”, sanoo syntinen murhaaja apostoli Paavali. Missä ihminen, siellä synti: Ei pääse kukaan itseään ja lajiominaisuuttaan pakoon! Kirkon penkissä istuu syntinen ihminen; hän laulaa kirjasta, hän tulee ehtoolliselle, hän, syntinen ihminen! Raamatun hyvä Jumala ei pidä syntisyydestä, onko se lakien rikkomista vai muuta ilkeyttä? Mutta pidämmekö me itsekään? Syntisyys on ominaisuus joka jäytää meitä, masentaa, kiukuttaa ja tuhoaa meitä ja lähimmäisiämme. UT:ssa ihmiset kertovat sooteeriaasta, pelastumisesta ja synneistä vapautumisesta. Uskon avulla voi vapautua Jeesuksen tuntemisen kautta parempaan elämän tuntoon ja onnellisuuteen. Ajattelu avautuu; ihminen näkee uusia mahdollisuuksia, tajuaa lyhyen elämänsa päivittäisen arvon.

Synnin olemus paljastuu, kun henkilö personoi synnin jonkinlaiseksi pikkupiruksi, johon paha siirretään. Synti ei ole otettavissa eikä jätettävissä, vaan on pysyvä ihmis-ominaisuutemme. Voisi kysyä: Mikä ei lähde nuollen eikä vuollen eikä siivillä sipusten? Ihminen itse aktiivisesti toteuttaa omaa lajiominai- suuttaan olla syntinen. Uskovaisten ihanne on mennyt pahasti pieleen ja jää hedelmättömäksi. Miten paljon he loukkaavat ulkopuolisia puheillaan, saarnoillaan ja asenteillaan! Syntisyys paljastuu sokeudessa itseä kohtaan. Henkilö ei löydä sanoja eikä keinoja päästäkseen johonkin parempaan. Siksikö Jumala tulikin historiaan meidän keskellemme? Moni yrittää siirtää pahaa pois itsestään toisiin ihmisiin ja asioihin. Mutta ei olo vaan helpotu! Ihminen pelkää mitä toivoo. Kokemus osoittaa, että synnin karkottaminen toisten kannettavaksi on toivoton ja loputon uuvuttava tehtävä. Vapautumista itselle ja toiselle ei sillä tiellä löydy. Henkilö löytää itsensä siitä, mistä aloitti. Synti-käsitys nykyisessä muodossa on aito moralismi-uskonnon ilmaus. Se on aivan eri asia kuin kristinusko. Moralismin mukaan synti on samaa kuin tabun ja normin rikkominen, siis todellakin ihmisen ulkopuolinen asia. Rikkominen mittautuu siinä mitä rikotaan. Raamatun henki on muuta. Itse pidän moralismia ”vanhan ihmisen” eli ”vanhan aadamin” uskontona Paavalin kielellä sanottuna. Moralismi liittyy lähinnä lakihenkiseen ajatteluun ja UT:n henki on jotain kokonaan muuta. Moralisti luettelee pitkiä syntilistoja toisten kannettavaksi ja uskoo olevansa niistä vapaa. Ollaksemme totuudellisia tässä asiassa emme siirrä omia vaivojamme toisten kannettavaksi. Jos ihminen on pelastunut edes jonkin verran sisäiseen selkeyteen, hän tietää, miksi ja mihin hän pyrkii. Hän haluaa hallita halujaan ainakin sen verran, ettei niillä vaivaa toisia. Publikaani, epärehellinen tullimies, on siinä mielessä rehellinen, että hän otti itse pallosta kiinni eikä heittänyt sillä toisia: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.”

EI SYNTI VAAN SYNTINEN IHMINEN ”Mutta publikaani seisoi taaempana eikä edes tohtinut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen””. LK 18 Paljon käytetty mutta vähemmän ymmärretty sana synti. Siitä on tullut kuollut fraasi, joka on menettänyt alkuperäisen kuvaavan merkityksensä ja tullut ontoksi sanahelinäksi. Jokainen asiayhteys, jossa sanaa käytetään, jää sekin tarkoitukseltaan epäselväksi. Sanan käyttö tuo tilanteisiin pintatason uskonnollis- moralistista vivahdetta mutta siihenpä se merkitys jää. Sana synti on tunnussana, jolla erotellaan lampaita ja vuohia eri karsinoihin. Synnillä kuvataan sitä, mihin luulottelun mukaan ei itse kuuluta. Synti kuvaakin lausujansa omaa alemmuuden- ja syyllisyydentuntoa, joka vain pintatasolla on tiedostettua. Siitä puhutaan ”vakavana asiana” mutta siihen suhtaudutaan leikkisästi: ” En minä, vaan tuo toinen syntinen!” Synti mainitaan lukuisissa asiayhteyksissä: ”se on syntiä”, ”viina, tanssi, ja kapakka on syntiä”, ”onko se syntiä”, ”voi synti”, ”voi sitäkin syntisraukkaa”, ”syntielämä”, ”jopa meni syntiseen paikkaan”, ”teit synnin”, ”olipa syntinen elokuva”, ”synnin maailma”, ”se elää niin syntisesti, että”. Hyvällä rakkaalla lapsella on monta nimeä! Mitä puhuja tarkoittaa tuolla kielellisellä ilmaisulla? Olisiko se jotain ihmisen ulkopuolella olevaa pahaa, jota vastaan lausuja tuntee tarvetta suojautua? Silloin sanan lausuminen ja siihen takertuminen olisi yksi puolustusmekanismi! Raamatun mukaan synti liittyy erottamattomasti ihmiseen ja kuvaa häntä itseään. ”Olla syntinen” on lausujansa näkökulma itseen ja toisiin. Synti ja syntisyys ei ole henkilön ulkopuolella vaan hänessä itsessään. Voisi sanoa niinkin, että juuri synnin näkeminen itsensä ulkopuolella ”on syntiä”!

Tervehtyminen tapahtui niin mielen kuin toiminnan muutoksenkin tasolla. Se alkoi sisältä Jumalan kohtaamisesta ja säteili koko tomumajaan, kummuten ulospäin ihmisten nähtäville. Sairaan ajattelutapa tervehtyi, sitten koko keho ja lopulta vaivoistaan vapaa olisi halannut koko maailmaa. Ilo tarttuu. Yhden ilo levisi koko kylään ystävien kesken. Kateelliset epäuskoisen alkoivat vihata parannettua ja Jeesusta vielä enemmän. Usko Jeesukseen ja Jeesus jakaa ihmiset kaikkina aikoina. Joskus ihmiset ovat minulle selostaneet pelastumisensa hetkeä. ”Syntielämä jäi pois” ja ”kevein askelin olen seurannut Jeesusta sen jälkeen”. Mitä henkilö sanoo, tarkoittaa? Miten valtavan pintapuolinen käsitys joillakin on!? Onneksi hyvä Jumala on pitkämielinen ja suuri armossa. Pelastumisesta kertominen on hyvä asia. Aina se vie jotakuta eteenpäin. Mutta se saattaa rajata Jumalan työtä ja pitää ihmistä paikallaan, ilman jatkuvaa uskon tarkistamista ja elämän suuntaamista. Uskoon tulossa ei tulla maaliin, päämäärään, vaan uuden alkuun! Että on tullut uskoon, voi tulla kahleeksi, esim. heittää viina pois, joka srk:ssa näyttää olevan ainoa kuolemansynti! Uskoon tulleista haisee hyvin usein itsekehu viinaa enemmän ja useimmin, jolla saa uudet tulokkaat karkoitettua pois. Yhteisössä sokeat taluttavat sokeita. Joskus on kiusallista olla hyvien uskovaisten lähellä. 10 pappis-vuoden aikana näkee jo monenlaista. Itse olen aistinut ahdasmielisyyttä, tunteiden kireyttä, puhumattomuutta, ylenmääräistä todistus-tulvaa ja muiden ihmisten kaikenpuolista aliarvioimista. Minulle tulee kuvottava olo yhteisössä, josta puuttuu rakkauden, rentouden ja uskon ilon henki. En ole itse sen parempi, mutta asian ymmärtäminen omalla kohdalla antaa hyvää järkeä arkiseen kohtaamiseen. Yksityinen ihminen voi kokea pelastuksen makua, kun hän vapautuu omaksi itsekseen, saa yhteyden omiin tunteisiin ja pääsee pois itsevieraantumisesta itsensä kunnioittamiseen ja arvostamiseen ihmisenä, Jumalan luomana. Joka ei tunne itseään, voiko hän tuntea Jeesustakan? Paimenten kedolla ja seimen äärellä ihmiset kokivat iloa. Missä ilo piileksii meidän srk:ssa? Miten se sinne saadaan? Onko kukaan miettinyt? Pelastus UT:n merkityksessä on todella laaja ja syvällinen Jumalan lahja ihmislapselle täällä huteran elämän ja maailman keskellä!

EI FRAASIN PELASTUNUT VAAN TERVE IHMINEN ”Älkää pelätkö,….. teille on tänä päivän syntynyt Vapahtaja…..” LK 2. ”Oletko pelastunut?”, ”milloin tulit uskoon?” ovat hengellisiä fraaseja, joita ihmiset käyttävät usein mutta harvemmin ymmärtävät mitä ne tarkoittavat. Niin käyttää kieltä lapsi. Hän puhuu mutta ei ole selvillä sanomisestaan. Uskonnollinen puhe on leväperäistä, ympäri pyöreää ja toimii omassa kuppikunnassa kahvikupposen äärellä. Siellä ei olekaan tarkoitus ymmärtää vaan olla koolla uskonystävinä. Fraasit ovat tunnussanoja, joilla erotellaan omat ja vieraat, sudet ja lampaat, vilja ja luste. Siten pelastus koskee vain sisäpiiriä. Usko erottaa, kun sen pitäisi yhdistää. Jouluevankeliumin mukaan 1. joulun viettäjät saivat ”suuren ilon”. Alkukielen kreikan Raamatussa sanan Vapahtaja paikalla on Sooteer, joka suomennettuna on vapahtaja, pelastaja, terveeksi tekijä ja eheyttäjä. ”Älkää siis pelätkö enää, on olemassa perusta, että teistä voi tulla vapautuneempia, terveempiä ja ehjempiä ihmisiä.” Eikö olekin iloinen asia uskottavaksi, jouluevankeliumi! Perinteessämme olemme kaventaneet joulun rehevän sanoman pään tiedoksi ja aidan rakentamiseksi ihmisiä vastaan, joista emme pidä. Sooteer on dynaaminen käsite. Se laittaa liikkeelle aivosolut ja jalkamme kiiruhtamaan auttamaan toista ihmistä. Koettuamme pelastuksen kireytemme suupielestä vapautuu, osaamme levätä ja siirrymme mielemme maisemissa ”kuolemasta elämään”. Koska Jeesus on Raamatun Sooteer, hänessä on kaikki se mitä sana tarkoittaa. Hän oli Paavalille ”uusi aadam”, uusi ihminen, uuden ihmisen malli, joka tuli meitä, ”vanhaa aadamia”, vanhaa ihmistä, entistä ihmistä, pelastamaan kaikesta pahasta. Olemme kutsutut toteuttamaan itsessämme tuota uutta ihmistä, uutta ihmiskuvaa. Jeesuksessa toteutui pelastus kaikessa laajuudessaan ja syvyydessään. Siksi hänen läheisyydessään ihmiset tervehtyivät ja saivat menetetyn takaisin. He tulivat terveiksi, pelastuivat demoneista, piruista, belsebulista, saatanasta ja kaikista riivaajista. He pääsivät Jeesuksen vaikutuksesta ja hänen seurassaan suurempaan hyvinvointiin ja elämänmyönteisyyteen. Kun sokea sai näkönsä, hän kiitti Jumalaa; kun rampa pääsi kulkemaan kylätietä, hän kiitti Jumalaa, ja antoi esimerkin uskostaan. .

Itse koin myönteisenä murtautumiseni uskonnollisen kielen pakkopaidasta. Silloin opin sanomaan uskon sisällön uudella tavalla, monilla sanoilla, soveltaen eri tilanteisiin ja ihmisiin. Se eheytti eli pelasti pois kaavamaisesta ajattelusta syvenneltyyn persoonalliseen käsitykseen. Vapauduin suurempaan riippumattomuuteen kirjojen tiedoista ja esim. toisten sönkkäyksestä. Aloin uskoa omaan tulkintaani tutkimuksen ja elämänkokemuksen valossa. Vain siitä, mikä liittyy minuun, voin vastata. En ota vastuuta toisten tulkinnoista. En pyri muuttamaan toisia ihmisiä. He saavat elää ja uskoa omalla tavallaan. Voin vain kertoa heille siitä hyvästä, mitä uskoni kautta olen saanut. Jeesuksen ”metanoeite”, tehkää parannus, tarkoittaa kehotusta mielen muutokseen ja uudistumiseen. Julki-uskovaiset erityisesti tarvitsevat mielensä muutosta persoonalliseen uskoon. Oman ryhmän ja kulttuurin palvonta on köyhää uskoa, josta kannattaa tehdä parannus ja antautua joka aamu uudelleen hyvän Jumalan puhutteluun. Raamatun lauseiden käyttö sellaisenaan ilman laajempaa ymmärrystä ei vie paljoa eteenpäin. Sanat eivät auta hätääntynyttä sielua. Hän kaipaa sanalle sisältöä, lihaa, empatiaa, sympatiaa, yhteistä tunnetta ja kokemusta toisen ihmisen kanssa. Jos lähimmäinen kokee rakkautta, silloin henki on oikea eikä montaa sanaa tarvita lisukkeeksi. Yhteinen tunto Jeesuksen läsnäolosta on taivaan lahja! Kirkosta vieraantuneiden keskuudessa on valtaosa ajattelevia ihmisiä. Mutta milloin he pääsevät ajattelemaan kirkkolaitoksessa? Miten heidän käsityksensä uskosta tulee vastaanotetuksi? Miksi ihmeessä nuo suuret joukot ovat hiljaa. Jos ihmiset eivät saa vapaasti ajatella kirkossa, missä he sitten ajattelevat? Yksinkö vain yksiössään? Uskon saaminen omaan elämään on hyvä asia, koska se on syylliselle, kuolevaiselle ihmiselle hyvä asia uskottavaksi: Jumalan hyvä tahto meidän parhaaksemme.

Papinvalassa lupasin vastata työssäni ”Jumalan ja ihmisten edessä”. Mistä voin vastata? Vain omasta puolestani! Viimeisessä oikeudenkäynnissä me vastaamme kukin omasta uskostamme ja elämästämme. Minun ei tarvitse syytellä Jumalaa, ei toisia ihmisiä eikä itseäni. Jos pysyn siinä minkä olen oppinut uskomaan Jumalan koulussa, voiko kukaan minua tuomita? Siinäpä se. Nähtäväksi jää! ”Pastori piti kauniin puheen.” Mitä se tarkoittaa? Itse koen epäonnistuneen, jos minulle sanotaan noin. Joskus tuntuu siltä, että papille maksetaan siitä, että ei vain vahingossakaan sano mitään! Ei kirkko arvosta sitä, että tutkii tekstin taustaa ja syntymistä käyttöyhteydessään. Ei kirkossa toteudu sola Scriptura -periaate eli yksin Raamattu. Ihmiset vaativat omia tottumuksiaan, ei mitään eksegeettisiä horinoita. Srk-rauha säilyy, kun papit edistävät paikallis-srk:n yleis-uskonnollisuutta, perinnettä, jossa junnataan paikallaan aikakaudesta toiseen. Monille kuulijoille riittää, että he kuulevat tarpeeksi usein sanan Jeesus. Jos mainitsen sen liian harvoin, he kuulevat niin, ettei ”Jeesuksesta puhuttukaan mitään”. Miten aitoa sanamagiaa, kristillistettyä noituutta! Halu kuulla tuttuja uskonnollisia fraaseja paljastaa taas kerran ihmisten epäuskon. Jokaisessa uskonnollisessa kuppikunnassa on oman uskonnollinen kieli, joka antaa sosiaalisen yhteyden tunnun. Tuo tunnelma tulkitaan ”Hengen yhteydeksi”. Jos tunnelmaa ei synny, puhuja katsotaan harhaoppiseksi eli vääräoppiseksi. Jos hänet luetaan omiensa joukkoon, hänelle annetaan anteeksi. Kaikkien hengellisten kokousten tarkoitus on vahvistaa paikallaan pysymistä. Muodollisella tasolla kylläkin puhutaan pelastumisesta eteenpäin mutta se sanotaan niin hämärästi, että kuulija onnistuu jäämään siihen tilaan, mikä hänellä oli kokoukseen tullessaan. Pelastus on pääsemistä aina suurempaan ja enempään totuuteen siitä, mihin uskotaan, Jumalan ja hänen asiansa enentyvää tuntemista. Pahasti menee pieleen ajatus, että jossakin lafkassa koko totuus on läsnä kyseisenä ajankohtana.

Ihmiset kirjoittivat Raamatun alkuperäiset tekstimuodot aikaan ja paikkaan sidotuissa historiallisissa olosuhteissa. Miksi en saisi siitä tietää? Miksi en saisi tehdä havaintoja, ymmärtää? Uskon, että Raamatun tekstien välityksellä voimme vielä tänäänkin saada sitä hyvää, jota Raamatun kirjoittajat välittivät 1900-3000 v sitten. Kuulevatko ihmiset tänä päivänä sitä hyvää sanomaa, jota Raamattu-kirja kantaa? Kuulevatko ihmiset rakkauden sanomaa, joka ajaa heitä rakastamaan ja ruokkimaan tämän päivän ihmisiä? Siinäpä se! Julistuksen teltoilla ja kirkkotaloissa pitäisi olla iloista, ilosanomaa, eikä pietismin perinteen itseä halveksivaa masentavaa alakuloisuutta! Ihminen, joka pitää saarnoja kaanaan kielenä, näkee asiat aivan oikein, mutta jää usein ilosanoman ulkopuolelle. UT:n kreikan sooteeriaa on käännetty Raamattuun pelastus mutta se tarkoittaa myös: vapaus, vapautus, terveys ja eheys. Miksi niitä ei käytetä saarnoissa? Onhan sana sooteeriaa UT:n keskeisimpiä käsitteitä! Sanan kuulijat eivät tiedä niistä mitään, itse asiassa siitä, mitä UT:n pelastus tarkoittaa! Ihmisten auttamista uskoon olisi selittää, että pelastumisessa koetaan uskon kautta vapautumista, tervehtymistä ja eheytymistä rikkinäisen maailman keskellä rikkinäisen ihmisen sielussa. Jeesuksen ja Jumalan avulla se tapahtuu, uskossa, uskomisessa, kun sen uskomme. Minusta tuntuu oudolta, että uskoon tulleet ihmiset eivät halua tarkastella uskomistaan: hoetaan vaan fraaseja ja hekumoidaan niistä omissa pippaloissa! Jos kuulija on ymmärtänyt kuulemansa saarnan, hänen pitäisi voida ja osata kertoa siitä, mitä saarnassa sanottiin. Näin ei kuitenkaan tapahdu! Puhujan paikalle ja puhujan palkalle nousevat perustelevat: ”Emme me puhu vaan Pyhä Henki.” Siihen on helppo tuudittautua ja paeta vastuuta. Hyvin se kuitenkin toimii uskonnon alueella. Mutta paljon menee roskaa Pyhän Hengen tiliin ihmisten suusta! On vakava asia panna Jumalan tiliin asioita, joista me ihmiset olemme vastuussa. Itse ainakin tiedän, että puheissani ja saarnoissani puhun minä. Minä olen vastuussa huudoistani! Ja otan siitä vastuun!

Raamattu-kirjaesine ei ole sen pyhempi kuin mikään muukaan kirja. Sen ihmiset ovat valmistaneet paperista ja pahvista, entis-aikoina kaislasta ja nahasta. Jos haluan, voin repiä Raamatun ja heittää sen roskikseen! Minulla ei ole mitään syytä tehdä niin. Kyllä se sen verran kolauttaisi kuitenkin! Raamattuun kohdistuva esiymmärtäminen on kulttuurissa suhteellisen vahva. Raamattu-esinettä pidetään laajalta pyhänä kapineena, taikakaluna. Lapsille opetetaan kunnioittamaan esinettä. Se otetaan varovasti käteen, pidetään hellävaroen, ettei se suuttuisi. Joka palvoo Raamattu-esinettä osoittaa fetisististä uskoa ja sortuu epäjumalan palvontaan! Raamattuun sisältyvä asia on pyhää eli arkisesta erotettua, erilleen otettua sanomaa, jota ei tavata muualta. Näin tietenkin hänelle, joka uskoo ja pitää pyhänä! Uskovainen ihminen luottaa mielellään ja ilollaan, että Raamatussa voi kohdata ja kuulla Jumalan. Kuten tiedämme, suhtautuminen vaihtelee, on vaihdellut ja tulee vaihtelemaan äärimmäisen paljon. Paras mielipide yleisellä tasolla on perinteellinen kulttuuriin mukautunut tulkinta. Raamatun tutkimista tieteellisesti pidetään srk-tasolla turhana ja haitallisena, koska se haastaa uskovaisia ajattelemaan ja kuvaamaan asiat uudella tavalla, muuttamaan käsityksiä ja alkamaan paljolti alusta uskon tiellä. Se on liian työlästä! Opiskeluaikana ja vielä papiksi tultuanikin kyselin Raamatun varsinaista sanomaa. Huomasin, että kristityt sanoivat milloin minkin kulttuurin arvon raamatulliseksi. Ihmiset vahvistivat siten omia mielipiteitään. Mitäs sitten minä? Mitä Raamattu minulle merkitsi? Minua kiinnosti ja kiinnostaa päästä sanoista asiaan, pois pintatason helinästä syvätasoon. Niin kauan kuin riipuin kiinni sanoissa, olin itse jollain lailla sanoman ulkopuolella. En ollut päässyt mukaan asiaan, kokemaan sitä sielussani enkä siksi voinut niin selittää asioista toisille. En ollut ”tullut uskoon” kuten hienosti sanotaan. Tänään iloitsen siitä, että kristinuskon pääpiirteet ovat sulautuneet jollakin tavalla persoonallisuuteeni ja olen vakaammin jollakin perustalla kokemuksessani. Uskoon kasvaminen on tapahtunut vähitellen lapsuudesta alkaen.

Joudutaan tilanteeseen ”tässähän ei puhuta Jeesuksesta mitään”, jos puhuja, josta ei muutenkaan pidetä, käyttää liian harvoin sanaa Jeesus. Miksi ihmiset samaistavat Jeesuksensa sanaan Jeesus? Vai sitäkö sana Jeesus Sanana tarkoittaakin? Monille ihmisille nykyaikana uskonnollinen puhe on outoa ”kaanaan kieltä”. Kieli kuulostaa suomelta mutta sitä on mahdoton ymmärtää. Mainitsen joitakin kaanaan kielen sanoja: armo, synti, taivas, helvetti, vanhurskas, usko, laki, pelastus, armon alla, lain alla, tulla uskoon, ottaa Jeesus vastaan, päästä taivaaseen, ……. Uskovaiset ja heidän saarnaajansa suosivat vanhaa puhetapaa. Olisiko syy siinä, että yhteisö odottaa ja vaatii tuttuja fraaseja? Ns. normaali puhetapa ei mene perille ja se koetaan vieraaksi. Se herättää aktiivista vastustusta. Miksi? Ihmiset suorastaan heittäytyvät sanontaan: ”Tuosta ei ymmärretty mitään.” Se saattaa tarkoittaa, että seuraavaa kertaa ei se saarnamies julista siinä teltassa. Hänet leimataan vääräoppiseksi: mikähän lienee? Sanat ovat tärkeämmät kuin sanottu asia. Oman ihanteeni mukaan saarnaaminen on ei-ymmärrettävän kielen tekemistä ymmärrettäväksi. Minä voin saada vain sellaisesta, jota ymmärrän, jotkut siitä, mitä eivät ymmärrä. Pitkiä sanan selityksiä tarvitaan, koska Raamatun kieliasu on aina nykykieltä jäljessä eikä muinaisen kulttuurin heprean ja kreikan sanoja voida kääntää suomeksi tai niille ei ole vastineita. Useille Raamatun sisältämä asiakin on jonkinlainen mysteeri eli salaisuus, uskonvarainen kokonaisuus, joka vaatii kaikkina aikoina selittämistä ja tulkintaa tullakseen ymmärrettäväksi ja käyttövälineeksi. Harvat ihmiset vaativat teologista selittämistä. Ei sitä arvosteta srk:ssa. Minä tarkoitan selittämisellä Raamatun kieliasun palauttamista normaalikieleen. On hyvä asia selvittää Raamatun salakieltä. Mitä enemmän ymmärtää, sitä enemmän saa! Srk:ssa tietyt tahot kieltävät Raamatun tutkimisen ja vaativat biblisististä tulkintaa, jossa pilkut ja pisteet luetaan Jumalan sanaksi. Itseäni innosti valtavasti, kun pääsin pilkuista ja pisteistä itse asiaan. Se oli pitkällinen prosessi, jota papin työssä edistivät seurakuntalaiset omassa uskon taistelussaan. Se oli vapauttava kokemus ja jäi pysyväksi ominaisuudeksi, jota olen koettanut edistää matkani varrella. Aineellisena kirjana Raamattu

EI SANA JEESUS VAAN JEESUKSEN ASIA ”…, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen: sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” 2 KOR 3:6 Puhuessamme käytämme suomenkieltä. Äänteet muodostavat sanoja ja sanajonot lauseita. Pieninä kuulimme toisten puhuvan ja olimme heidän kanssaan tekemisissä. Siinä vuorovaikutuksessa opimme käyttämään kieltä. Aluksi aikuiset ohjasivat meitä puheen avulla, nyt sisäisellä puheella ohjaamme itse itseämme. ….. Se tarkoittaa, että emme itsekään ymmärrä kaikkea mitä sanomme. Puhe vain tulee ja pulppuaa meistä, ilmaisee asioita itsemme kautta. Samalla yhteisellä kielellä puhumme Jumalasta ja Jeesuksesta. Kieli on kaikille yhteinen ja julkinen. Kielen avulla, kielessä, kielellä, keskustelemme uskosta, rukoilemme isä meidän ja ajattelemme uskomme asioita. Joskus herää kysymys, mitä teemme, mistä puhumme, kun puhumme Jumalasta. Filosofiassa on kehitelty monta teoriaa uskonnollisen puheen erityispiirteistä. Tahtomme, tunteemme ja toiveemme ovat mukana kaikessa meissä. Puhuessamme viestimme oman mielemme sisältöä toisille. Saarnaamistilanteessa pappi kommunikoi kuulijan kanssa, tosin vain yhteen suuntaan, papista poispäin. Tilanne tulkitaan uskonvaraisesti: pappi saarnaa, julistaa evankeliumia; Herra puhuu…. Erityistä uskonkieltä ei ole, ei ainakaan minulle. Joillekin ihmisille ns. hengellinen puhe on aivan erinomaisen hienoa ja välttämätöntä heidän kokemuksessaan. Ilmeisesti he tarvitsevat sellaisen, varsinkin omassa ryhmässään. Paine srk:ssa onkin siihen suuntaan, että asioista puhutaan käyttämällä määrättyjä sanoja, lauseita, fraaseja. Ihmiset jopa palvovat sanoja mutta eivät arvosta itse sanottua asiaa! Näin sanoista saattaa tulla jonkinlainen pikkujumala. On pappeja, jotka eivät saa uskonnollisesta puheesta mitään irti, jos eivät kuule ja käytä hengellisiä sanojaan.

Jeesus sanoo: ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.” Ts. joka luottaa ja uskoo, hän saa; joka ei usko, hän menettää sen katsottuna saajan näkökulmasta! Elämän ymmärtämisen ja kokemisen tasolla ero kahdenlaisten ihmisten välillä on huomattava! Kun luotan, usko on minulle tottakin todempaa, ”varmasti totta”, kuten Katekismuksessa sanotaan. Luottamus on kokemista, näkökulmaa, joka sulautuu ihmisen persoonallisuuteen. ”Joka uskoo, pelastuu” on hyvää sanomaa, ilosanomaa. Pelastus on tuntoa, että ollaan koko elämässä Jumalan kanssa. Silloin ihminen paranee sisältäpäin; hän kokee UT:n sooteeriaa: vapautus, terveys, eheys - uskossa Jeesukseen. Uskovasta ei tule kulttuurin ”hyvää ihmistä”, mutta Jumalan Jeesuksesta tulee hyvä hänen sydämessään: Daavidin Poika, Jumalan Poika, Kristus, jne.. Uskon kokemus muuttaa uskomatonta ihmistä Jumalaan päin, katse nousee taivaaseen, itku ja ilo tulee elämän surkeudesta ja ihanuudesta, jonka kaiken Jumala on voittanut ja lahjoittaa kelle tahansa lapselleen. Jumalan lapsina tehtävämme on levittää ilosanomaa, avata sillä ovia, elää siitä itse ja tuoda sitä kaikkialle ympäristöömme: asentein, suhtautumalla, teoilla, puheilla, hiljaisuudella, ilossa ja itkussa, kun kohtaamme toisiamme. Jumalan valtakunnan lapset luottavat Herraansa ja ottavat täyden vastuun itsestään, sanoistaan ja teoistaan. Lapsilla ei ole erityisoikeuksia vaan pelkkiä velvollisuuksia toisia ihmisiä kohtaan. Uskon anti on lapsella sydämessä, josta sen tarkoitus olisi kummuta toisten hyväksi. Uskominen ei ole mikään lopputulos eikä saavutus vaan saatu lahja käytettäväksi toisten hyväksi kaikilla elämän alueilla. Uskova arvioi omat mahdollisuutensa, lahjakkuutensa, tyhmyytensä ja tuhmuutensa, kätensä voiman ja aivojensa lahjakkuudet, ja alkaa käyttää avujaan toisten hyväksi. Ei jäädä paikoilleen vaan lähdetään liikkeelle. Suurin lahja ihmislapselle on päästä siihen elämän tulkintaan, että koko elämä sulkeutuu lapsuudesta alkaen Jumalan rakkauteen Jeesuksessa.

MK:n mukaan Jeesuksen valtakunta on lastenkaltainen, siis sellainen kuin lapset ovat. Lapsessa näkyy uskovan tuntomerkit: luottamus, spontaanisuus, uteliaisuus, rehellisyys, joustavuus, avoimuus, itku- ja nauruherkkyys. Lapsi uskoo ja luottaa hoitajaansa. Pieni vauva ei kysy, rakastetaanko häntä. Hän vain on ja elää, ottaa kaiken vastaan ilman omaa myötävaikutusta. Jeesus ei kehota meitä palaamaan kehtoomme vaan näyttää meille luottamuksen mallin, esikuvan. Kuten lapsi luottaa hoitajaan, uskova luottaa Jumalaan. Samoin kuin pieni lapsi ei kysy saadun rakkauden ehtoja, samoin uskovainen ei kysy enää rakastetaanko häntä vai ei. Uskova elää lahjoitetusta rakkaudesta ylhäältä. Perinteellisen ajattelutavan mukaan uskovaisia ovat ne, jotka eniten etsivät Jumalan armoa. On vaikea nähdä ja mennä sanomaan, että heiltähän se puuttuu. Kun olemme saaneet, emme etsi enää. Asia taitaakin olla niin, että Jumalan lapset löytyvät paljolti kirkon ja kirkkotalon ulkopuolelta! HB:ssä ihmiset määrittelevät uskon: ”Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy”. Kun henkilö luottaa Jumalaan, hänellä uskossaan on läsnä kaikki ”taivaan lahjat”. Usko on kanava, jonka läpi virtaa ihmiseen taivaan hyvyys ja uskon kautta ihminen asioi Jumalan kanssa, ”alhaalta ylös”. Uskolla on välineellinen arvo. Se on työkalu, ei ansio eikä päämäärä. Luther puhui jotain siitä. Srk:ssa ollaan vähän väärillä raiteilla, kun mitataan toisen uskoa huonommaksi ja omaa paremmaksi. Luottamalla Jumalaan ihminen rikastuttaa elämäänsä, suhdettaan yhteiskuntaan, lakiin, ja soveltaa uskoaan toisiin ihmisiin, heidän hyväkseen. Uskova saa ikään kuin uudet silmälasit, joilla hän näkee elämässään enemmän kuin uskomaton. Jumala-usko on syntisen, kuolevaisen ja syyllisen ihmisen hyvä tyyny yöllä ja päivillä, koko lyhyen elämän ajan täällä.

Raamatusta en löydä tukea sille, että Jumalasta pitäisi puhua jollakin erityis-sanastolla. Minua hän ei ole kieltänyt tarkastelemasta uskoani. Tunnen hänet Jumalana, joka rohkaisee havainnoimaan elämää. Suurempaan selvyyteen asioista pyrin uskonikin avulla. Itselleni uskonto ei ole ongelma. Ajattelen, että uskonnollinen elämä on foorumi, jolla esitämme todelliset persoonalliset asiamme. ”Jumala auttaa” viittaa lausujaansa. Tullakseni autetuksi jotain vajauksesta täyttyy. Uskonto on instituutio, mutta uskossa kohdataan Jumala ilman mitään instituutiota, ihmisen asettamaa. Uskosta keskusteleminen toimii saman ryhmän jäsenten kesken, ulkopuolinen on ”väärä”, koska hän käyttää eri sanastoa. Joskus seurakuntapiirien ilmasto on täynnä selvittämättömiä patoutumia ihmisten välillä. Uskovat ”jähmettyvät kipsiin” silmin nähden, mutta kukaan ei muka tunne mitään! Siksi kireys valtaa ilmapiirin. Kaikki inhimillinen tulee piireihin mukaan, mutta se kielletään. Itse olen aina sallinut srk:ssa avoimen keskustelun, mutta saanut siitä selkääni. Papin ainut vaihtoehto on niellä lyönnit, jos mielii olla töissä. Jumalan ajatteleminen noudattaa normaali-ajattelun lakeja. Lapsena ajattelemme eri tavoin kuin aikuisena. Nyt ajatuksemme kulkee toivottavasti tosiasioiden mukaisesti, ei vaan sisältä pulputen, mitä sylki tuo suuhun! Miksi Jumalasta pitäisi puhua eri tavalla kuin muuten? Ristiriitainen, kiihkoileva, maaninen ja uhitteleva puhe paljastaa puhujansa, mutta sitä ei saa ainakaan pappi paljastaa! Fraasi puhua ”lapsen uskolla” on mennyt hyvin kirkkokansaan mutta tullut väärin ymmärretyksi. Usein saarnamies sortuu lapselliseen lepertelyyn, jossa kuulija saa hetken tuntea itsensä lapseksi mutta ei kasva eikä tule kasvamaan aikuisen tavalla uskomaan. Jotkut kuulijat viihtyvät hyvinkin siinä tunteessa, että ”heittävät kaikki murheensa hänen päälleen”, jolloin Jeesuksen taakkaa lisätään ennestään. Uskon järkeä olisi päinvastainen tahtominen! Tyhjänä sanan kuulija useinkin lähtee telttamajastaan, mutta silti hän palaa.

Miten uskomme, siten sanomme. Miten sanomme, siten teemme sanan syvällisessä merkityksessä. Lapsellisesti uskova vetää huomaamattaan toisiakin mukaan. Helposti hän kieltää toisia pohtimasta ja selvittämästä uskonsa sisältöä. Srk:ssa pohdiskelijat sanotaan järkeis-oppineiksi ja epäuskoisiksi. ”Kunhan sinäkin tulet uskoon”, niin sitten ”sinä hyvä veli käsität”. Yksin jääminen tuossa tilanteessa voi jäytää kauan herkkää ihmistä. Lapselliset uskovaiset ovat jarruttamassa kehitystä, jolle hyvä Jumala meitä joka päivä vetää. Ennen kaikkea kasvu ja kehitys alkaa meidän omassa mielessämme, ajatusten tasolla. Minulle usko merkitsee uudistumista ajattelutavassa, metanoiaa, kuten UT:ssa sanotaan. Lapsellisuuksiin meneminen uskon asioissa on vakava väärinkäsitys. Sen palvojien usko ei ole mitään uskoa, vaan puhdas epäuskon ilmaus! Hädässähän me pakenemme isämme ja äitimme luo! Olisiko siis hätä hyvä asia? Jos me arvostamme aikuisen lapsellisuutta, me sanomme hädän ihanteeksemme. Mitä enemmän ihminen käyttää ymmärrystään, sitä vastuullisemmin hän toimii. Jumalaan uskominenkin on ymmärrys-asia. Apostoli Paavali kehotti srk:aa ”täysi-ikäisyyteen” kaikilla elämän alueilla. Vain aikuisen tasolla aikuinen on täysi-ikäinen. Uskonnollinen lepertely on srk:ssa tavallista: ”Siunausta”, ”Herran rauhaa” ja ”Jumalan terve”. ”Kyllä Herra sinua auttaa”, ”milloin tulit uskoon”, ”tuollainen ei riitä”, ”me Jumalan lapset” ovat ilmaisuja, joiden lausujissa on yhteinen piirre: ajattelemattomuus. Lepertelyyn sortuvat niin saarnamiehet kuin kuulijatkin! Onko se ryhmäpainetta vai mitä? Muodollista kaavamaista yhteyttä se ainakin edistää: kuulutaan samaan ryhmään. Minusta tuntuu oudolta, että Jumalan mielenmukaisuus jäisi sille asteelle. Eikö Jumala oman määritelmänsä mukaan, kaikkitietävä, kaikkivaltias, anna aivan toisenlaisen ihanteen! Jos Jumala tietää, eikö meidän pidä arvostaa tietoamme asioista ja elämästä? Jos ja kun Jumala on valtias, eikö meidän kannata enemmän hallita itseämme? Jumala-puheella on vaarallista lähteä leikkimään. Jotkut pitävät ihanteenaan alistua holhottaviksi. Mitäs aihetta siihen olisi? Eihän usko johda ihmistä aliarvioimaan itseään. Jos joku halveksii itseään, se on hänen ongelmansa, ei Jumalan tahto.

Joskus tuntuu kuin Jumalasta puhuttaisiin pelkkänä sanana. Onko sitten Jumala kuollut vai pelkkä sana Jumala? Minusta sana Jumala on kadottanut sisältönsä. Mitä lapsellisemmin aikuinen uskoo, sitä lapsellisemmin hän ilmaisee uskoaan ja itseään! Mistä sellainen pyrkimys? Onko se ihanne? Liittyisikö väärän todistuksen antaminen tähän? Lapsellinen Jumala-usko aikuisen lausumana tuntuu oudolta. Mihin henkilö sillä pyrkii? Lapsellisesti uskova on huomaamattaan epärehellinen itseään kohtaan. Jumalallaan hän ilmaisee arvomaailmaansa. Puhetapa voi harhauttaa myös kuulijoita. Kumma, miten helposti srk:n ihmiset nielaisevat lapsellisia Jumala-todistuksia! Sana Jumala taitaa tehdä mielellemme aikamoisen tepposen? Jos puhumme jostain asiasta käyttäen sanaa Jumala, tuntuu puhe aivan toiselta, jos siitä puuttuu sama sana. Ei kai kukaan kiellä aikuista ajattelemasta kaikista asioista kehitystasonsa mukaan? Kuka on sanonut, että pako lapsen tasolle olisi tavoiteltavaa? Jumalaa kunnioittaa ihminen, joka vastuullisella tavalla käyttää uskoaan. Hän miettii mitä sanoo ja haluaa ymmärtää uskon sisältöä. Joskus on vaarallista lausua Herran nimi turhaan. Lapsellisesti uskominen on srk:ssamme kirjoittamaton ihanne. Sitä suositaan ja palkitaan. Mikä tietämättömyydessä on arvokasta? Mutta joidenkin etu se täytyy olla. Varmasti niiden, jotka hallitsevat. Kuinka monelle usko onkaan täsmälleen vastaava tapahtuma kuin pikkulapsena turvautuminen isään ja äitiin! Silloin riippuvuus oli välttämätön kehittymisen ehto mutta aikuisena se merkitsee aina taantumista, kehittymisen vastakohtaa. Vakavassa mielessä riippuvuuteen pyrkiminen on oireellista ja hädän ilmaus. Jos usko Jumalaan toimii perusteena taantua lapselliseksi, on sellainen usko vaarallinen. Silloinhan sanoisimme todellisuudenpaon hyväksi asiaksi. Joskus se voi sitä ollakin mutta älkäämme samaistako sitä Jumalan tahtoon. Vastuutaan pakeneva ihminen kieltää omat mahdollisuutensa selviytyä asioistaan. Kieltäminen ei tuo apua, jos hetken helpotustakaan. Ehkä humaus urkujen soidessa voi säväyttää.

EI LAPSELLINEN VAAN LAPSEN USKO ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni… sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta….” Minusta on monta kertaa tuntunut, että tuo toinen ihminen selostaessaan uskoaan, ei ole rehellinen itseään kohtaan. Kuulostaa kuin hän ajattelisi kaikista muista asioista kehitystasoaan vastaavasti mutta uskonasioista kuin pieni lapsi. Mikä aiheuttaa kaksijaon: olla muuten asiallinen aikuinen mutta uskon alueella typerys? Tuskin hyvä Jumala tahtoo meidän höpsivän, varsinkaan häntä koskevissa lausunnoissa. Jumalasta puhuminen on vakava asia. Joka vetoaa Jumalaan, käyttää suurinta mahdollista auktoriteettia mielipiteensä tukemiseen. Puhuessaan Jumalasta henkilö sanoo jotain itsestään. Hän valikoi sanojaan ja pyrkii johonkin henkilökohtaiseen tavoitteeseen. On vaarallista samaistaa oma tahto Jumalan tahtoon. Kuka meistä olisi niin jumalallinen ihminen, joka kertoessaan Jumalasta puhuisi vain hänestä eikä mistään muusta? On hyvä muistaa, että jokainen lausuma Jumalasta rajoittaa hänen kaikkivaltiasta vapauttaan. Olemmeko me varmoja siitä, missä asiassa Jumala sallii sen. Jumala oman määritelmänsä perusteella ei ole sidottu inhimillisen puheen ehtoihin mutta me ihmiset olemme. Kaikki se mikä meillä on kielessä, on meille merkittävää ja kuvastaa enemmänkin meitä itseämme kuin mihin uskomme viittaavamme. Me uskomme ja luulemme. Ihmiskieli on ilmiö ihmisen itsensä pitkässä historiassa. Kieli kuvaa meidän näkökulmaamme asioihin ja tapahtumiin. Todellisuus on paljolti muuta kuin sanomme sen olevan. Sanotut asiat ovat ennen kaikkea meidän omassa mielessämme: ajatuksina, tunteina ja toimintaperiaatteina. Todellisuus osoittautuu monesti aivan muuksi kuin olemme sitä luulleet. Mielen logiikka ei läheskään aina pidä yhtä objektiivisen todellisuuden kanssa. Kielen avulla me käsitämme Jumalan. On hyvä pitää erillään kielen sana Jumala, jossa on 6 kirjainta ja Jumala, joka määritelmänsä mukaan on jotain aivan muuta.

KIRKON EPÄUSKOISET 6. 28.2.85 Kirjoittamisen ote on dynaaminen. Katson ilmiöiden nykytilaa ja etsin alkuperäisempää suuntaa. Haluan arvostaa koulutustani, tietojani ja kaikkea, minkä voin käsittää. Käytän tietojani ja tahallani sanon asiat muulla kuin perinteellisillä uskonnollisilla fraaseilla. Haluan sanoa Raamatun asiaa enkä sanoja. Kerron siitä hyvästä, minkä itse olen saanut. Viittaan hieman ajankohtaiseen historiallis-kriittiseen Raamatun tutkimisen herättämään keskusteluun. Itse en allekirjoita minkään henkilön tai koulukunnan oppeja sellaisenaan vaan haluan olla avoin uusille kysymyksille. Professori Heikki Räisäsen nimellä käytävän keskustelun näen siitä näkökulmasta, että keskustelussa on kysymys aivan muusta kuin henkilö Räisäsen sanomista asioista. Jokainen pappis-mies tietää nimittäin pääpiirteissään ne teologisen tutkimuksen tulokset, joita Räisänen on esittänyt. Keskustelu osoittaa, että taas on tullut kirkon kairos eli tässä ja nyt- hetki, jolloin ikuiset totuudet on pakko sanoa uusilla sanoilla. Jorma Luostarinen 28.2.1985

KIRKON EPÄUSKOISET 5 28.2.85 Minusta UT:n sanoma on sitä, että se hyvä, sooteeriaa ja pistis, mikä Jeesuksessa toteutui, voi toteutua meissäkin. Jumalaan uskominen on sitä toteutumista, sisäistä eteenpäin menoa. Tällä hetkellä kirkon korkein auktoriteetti on srk:n perinne mutta sen pitäisi UT:n mukaan olla meissä itsessämme toteutuvaa sooteeriaa:ta ja pististä. Sooteeriaa eli pelastus tarkoittaa vapautumista, tervehtymistä ja eheytymistä, ja pistis eli uskominen varmuuden, lujuuden ja luottamuksen toteutumista. Lievitän tahallani sanottavaani. Koetan tarkastella rauhallisesti monikerroksisia ja monien vuosien kokemuksia. En konkretisoi ihmisiä enkä heidän ryhmiään. Joissakin kohdin puhun viitteenomaisesti. Haluan kertoa srk:n ihmisten, uskovaisten asenteista ja etsiä uusia toteutumisia Raamatusta. Tulos osoittaa, että nykyisessä uskovaisella ymmärretään aivan muuta kuin mistä alun perin oli kysymys. Kirja jakautuu 13 lukuun ja ne yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Seuraava luku liittyy aina edelliseen ja tarkoituksenani oli asettaa luvut loogiseen järjestykseen: Katson asioita ensin lapsen silmin kasvaakseni aikuiseksi, yksilön silmin nähdäkseni yhetisöni, yhteisön silmin havaitakseni kulttuurin ja maailman, epäuskoisen silmin päästäkseni uskoon ja elävän ihmisen silmin oppiakseni kuolemaan. Haluan olla koko ajan pappi ja säilyttää sekä persoonallisen että viran näkökulman.

KIRKON EPÄUSKOISET 4 80-luku Entinen pappi sanoikin suuren viisauden: ”Kun ei vua kettään loukkais!” Täyttääksemme pappis-ihanteen meidän on puhuttava, toimittava ja elettävä aivan sen mukaan, mitä ihmiset odottavat. Ihannepappi ei saa auttaa kuulijoita kyselemään, pohtimaan ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Pappien ammattikunta palvelee ensisijaisesti kulttuurin ihmiskuvaa ja vasta sitten kirkon. Tänään tiedän, miksi papit eivät sano saarnoissa mitään: He suojautuvat kanteluilta. Minulle nämä havainnot ja kokemukset on niin merkittäviä, että olisi sääli, jos laajemmat piirit jäisivät näistä osattomiksi. Siksi kirjoitan. Koen nykyisen pappis-ihanteen itselleni vieraaksi. Minulle on tärkeää etsiä ihmisen kuvaa Raamatusta ja sen kaksi kreikankielistä käsitettä, UT:n sooteeriaa eli pelastus, ja pistis eli usko, ovat avainsanoja.

KIRKON EPÄUSKOISET 3 80-luku Kanteluprosessin läpikäyminen tuntui ahdistavalta. Tulevaisuus pappina alkoi huolestuttaa. Tänäkin päivänä minulla on se käsitys, että en ole tehnyt muuta kuin hoitanut papin työni oman työnäkyni mukaan. Ja kuitenkin minulla on 5 vuoden ajan merkintä nimikirjassa ”sopimattomien sekoittamisesta saarnoihin” ja käytös tyydyttävässä. Oli yllättävää, että kanteluiden tekijät ja kirkkoneuvosto toimittivat asiansa niin salassa, että minä sain tietää hankkeesta vasta sitten, kun tuomiokapitulin valkoinen kirjekuori tipahti postiluukusta. Sekä kantelijat että KN halusivat puhua koko Outokummun srk:n puolesta. Ei minulla ole täällä mitään ketään vastaan. Kanteluprosessi sai minut pohtimaan pappina olemista. Kuka tahansa millä perusteilla tahansa saa esittää vaatimuksiaan hallintovirastolle. Kirkkolain henki on sellainen, kantelutilanteessa pappi tulee aina häviämään. Valittajilla sen sijaan ei ole pienintäkään riskiä kirkon taholta. Heidän todellisia motiivejaan kukaan ei edes kysy.

KIRKON EPÄUSKOISET 2 -80-luku Olen suuresti pettynyt toimenkuvaani, joka estää minua kertomasta vakaumuksestani. Papin työ muotoutuu sellaiseksi, että minun on sekä ylitettävä että alitettava itseni. Kirkossa virka käy persoonallisuuden edellä. Enemmän tai vähemmän olen kokenut joutuneeni ristiriitaan uskonnollisen yhteisön perinteellisen ajattelutavan kanssa. Koettu paine on tullut lähinnä aktiiviseurakuntalaisten, ns. uskovaisten taholta. Minun on aivan mahdoton samaistua heidän kristityn ihanteeseensa. Antoisimmat ja vapauttavimmat yhdessäolohetket olen kokenut niiden kanssa, jotka valittavat jäämistään kirkon ulkopuolelle. Lopullisen sysäyksen kirjan kirjoittamiselle antoivat minusta tehdyt 2 kantelua viime vuonna. Haluan liittää ne johdantoon, jotta lukija ensin ne luettuaan voisi helpommin ymmärtää kirjoitustani. En erittele kanteluita vaan pidän niitä dokumentteina esittämilleni asioille. Ihmiset itse todistavat niissä epäuskostaan, jota kirkossa väärin kutsutaan uskomiseksi. Kanteluaines on yleistettävissä koko kirkon kuvaan.

KIRKON EPÄUSKOISET 1 1980-luku Tämä kirja on pitkän kehityksen tulos. Kirjoitin ensimmäisen version jo 2 vuotta sitten mutta silloin se jäi sellaisenaan mappiin. Pappisvuosien varrella olen kokenut työni vaihtelevia hetkiä. Työ on ollut antoisaa herättäen mietteitä mutta joskus tilanteet tuntuvat niin vaikeilta, että työ alkaa tosissaan väsyttää. Sitä srk:n ihmiset eivät ymmärrä. Kuinka usein olenkaan etsinyt tasapainoa unelmieni ja todellisuuden väliltä. Seurakuntatyö on todella arkista. Minulla on kyselevä ja pohdiskeleva asenne ihmiseen, elämän ilmiöihin ja tietämiseen, ja se vaikuttaa keskeisesti työtapaani. Mielelläni osallistun lehtien palstoilla käytäviin keskusteluihin, kirjoittelen itselleni pöytälaatikkoon ja haluan ymmärtää aikakauden ihmistä. Mitään lopullisia totuuksia minun on vaikea nähdä, puhumattakaan tyrkyttää toisille. Haluan opiskella jatkuvasti, osallistua kursseihin ja seminaareihin.

POIKKEAVAN JEESUKSEN VALOSSA Olen vuoden ajan kirjoittanut uudelleen puheita ajalta, jolloin olin pappi, ja supistanut ne 1000 tarinaksi. Huomaan, miten hyvä srk minulla on ollut: Sain olla töissä vuosikymmenet, tavata tuhansia ihmisiä ja toteuttaa kutsumustani. Srk auttoi minua monin tavoin läpikäymään omaa uskomiseni kamppailua. Kiitos kaikille srk:n ihmisille, varsinkin vastustajille! UT:n kirjoitusten juutalaisesta Jeesus Nasaretilaisesta ajanlaskun alussa Rooman valtakunnan Palestiinassa on kirjoitettu matkan varrella miljoonia kirjoja. Myöhemmän kirkon Raamatun selityksissä Jeesuksesta on luotu ”sata kuvaa”, joilla on haluttu palata alkutilanteeseen. Jokainen nyky-ihminen voi Raamatusta lukea suoraan, että Jeesuksesta kirjoitetaan yhteisönsä poikkeus-ihmisenä: Hän oli rakennusmies mutta hänet nähtiin myöhemmässä perinteessä koko maailman Vapahtajana. Kristillisen kulttuurin alueilla Jeesus on pääosin positiivisesti poikkeava. Siitä kertoo jo kirkko-talo keskellä kylää, julkinen, yhteiskunnan ylläpitämä. Stalin, Mussolini, Franco ja Hitler olivat omana aikanaan miljoonien hurraa-huutojen idoleita, vaikka tappoivat miljoonia ihmisiä! Sodan raunioilla heitä, vapahtajia, pidettiin rikollisina, heitä rangaistiin uhristaan, ja uskolleen kuuliaisesta johtajasta tuli kapinallinen ihmisyyttä vastaan. Stalin jne. olivat aluksi positiivisesti poikkeavia, myöhemmin negatiivisia murhaajia! Nyt 100 v myöhemmin Saksassa ja Länsimailla etsitään taas uutta vapahtajaa, poikkeus-ihmistä, joka pelastaisi kansakunnan tappamalla poikkeavat seemiläiset kansat ja” väärärotuiset”. Putin toimii tällä hetkellä vapahtajana ”pyhän äiti-Venäjän” hyväksi. Minkä arvon saa myöhemmin? Kristillisen kirkon alueilla Jeesuksen tie kulkee päinvastaiseen suuntaan. Hirsipuuhun naulattu Jeesus sai elämänsä lopussa nimekseen rikollinen, kapinoitsija, pilkkaaja, kirottu. Häntä kohdeltiin negatiivisesti poikkeavana yksilönä. Se oli yhteiskunnan normaali-ihmisten arvio. Apostoli Paavali, koko UT ja alkukirkon perinne kertoo siitä, että Golgatan jälkeen yhteiskunnan alhaalla olevat Jeesuksen ystävät kokivat, että ”Herra elää, hän on ylösnoussut kuolleista”. Hän olikin uhri rangaistuksen sijaan; hän oli Isän kuuliainen Poika, ei kapinallinen; hän ei ollut rikollinen vaan jumal-ihminen, Logos, Ihmisen Poika, jne., koko maailman Vapahtaja. Usko jakoi ja jakaa ihmiset kaikkina aikoina! Jeesuksen positiivinen poikkeavuus toisille ja negatiivinen toisille näkyy srk:n työssä tänä päivänä varsin vähän: Ei siedetä kaavasta lipsumista! Kuitenkin eteenpäin pääseminen edellyttää, että jotain entisestä särkyy. Nyt on näennäisesti tyyntä, mutta harvalle sanankuulijalle syntyy vaikutelma, että Herra elää oikeasti ja uskovat hänen kanssaan. Kun olosuhteemme muuttuvat huonommaksi, kirkko ehkä palkkaa duunareina, jotka uskovat Jeesukseen ja poikkeavat massasta hänen kanssaan. Jorma Luostarinen maljasalmentie 2a 83630 Kuusjärvi 0505512490

KIRKON EPÄUSKOISET 6. 28.2.85 Kirjoittamisen ote on dynaaminen. Katson ilmiöiden nykytilaa ja etsin alkuperäisempää suuntaa. Haluan arvostaa koulutustani, tietojani ja kaikkea, minkä voin käsittää. Käytän tietojani ja tahallani sanon asiat muulla kuin perinteellisillä uskonnollisilla fraaseilla. Haluan sanoa Raamatun asiaa enkä sanoja. Kerron siitä hyvästä, minkä itse olen saanut. Viittaan hieman ajankohtaiseen historiallis-kriittiseen Raamatun tutkimisen herättämään keskusteluun. Itse en allekirjoita minkään henkilön tai koulukunnan oppeja sellaisenaan vaan haluan olla avoin uusille kysymyksille. Professori Heikki Räisäsen nimellä käytävän keskustelun näen siitä näkökulmasta, että keskustelussa on kysymys aivan muusta kuin henkilö Räisäsen sanomista asioista. Jokainen pappis-mies tietää nimittäin pääpiirteissään ne teologisen tutkimuksen tulokset, joita Räisänen on esittänyt. Keskustelu osoittaa, että taas on tullut kirkon kairos eli tässä ja nyt- hetki, jolloin ikuiset totuudet on pakko sanoa uusilla sanoilla. Jorma Luostarinen 28.2.1985

KIRKON EPÄUSKOISET 5 28.2.85 Minusta UT:n sanoma on sitä, että se hyvä, sooteeriaa ja pistis, mikä Jeesuksessa toteutui, voi toteutua meissäkin. Jumalaan uskominen on sitä toteutumista, sisäistä eteenpäin menoa. Tällä hetkellä kirkon korkein auktoriteetti on srk:n perinne mutta sen pitäisi UT:n mukaan olla meissä itsessämme toteutuvaa sooteeriaa:ta ja pististä. Sooteeriaa eli pelastus tarkoittaa vapautumista, tervehtymistä ja eheytymistä, ja pistis eli uskominen varmuuden, lujuuden ja luottamuksen toteutumista. Lievitän tahallani sanottavaani. Koetan tarkastella rauhallisesti monikerroksisia ja monien vuosien kokemuksia. En konkretisoi ihmisiä enkä heidän ryhmiään. Joissakin kohdin puhun viitteenomaisesti. Haluan kertoa srk:n ihmisten, uskovaisten asenteista ja etsiä uusia toteutumisia Raamatusta. Tulos osoittaa, että nykyisessä uskovaisella ymmärretään aivan muuta kuin mistä alun perin oli kysymys. Kirja jakautuu 13 lukuun ja ne yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Seuraava luku liittyy aina edelliseen ja tarkoituksenani oli asettaa luvut loogiseen järjestykseen: Katson asioita ensin lapsen silmin kasvaakseni aikuiseksi, yksilön silmin nähdäkseni yhetisöni, yhteisön silmin havaitakseni kulttuurin ja maailman, epäuskoisen silmin päästäkseni uskoon ja elävän ihmisen silmin oppiakseni kuolemaan. Haluan olla koko ajan pappi ja säilyttää sekä persoonallisen että viran näkökulman.

KIRKON EPÄUSKOISET 4 80-luku Entinen pappi sanoikin suuren viisauden: ”Kun ei vua kettään loukkais!” Täyttääksemme pappis-ihanteen meidän on puhuttava, toimittava ja elettävä aivan sen mukaan, mitä ihmiset odottavat. Ihannepappi ei saa auttaa kuulijoita kyselemään, pohtimaan ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Pappien ammattikunta palvelee ensisijaisesti kulttuurin ihmiskuvaa ja vasta sitten kirkon. Tänään tiedän, miksi papit eivät sano saarnoissa mitään: He suojautuvat kanteluilta. Minulle nämä havainnot ja kokemukset on niin merkittäviä, että olisi sääli, jos laajemmat piirit jäisivät näistä osattomiksi. Siksi kirjoitan. Koen nykyisen pappis-ihanteen itselleni vieraaksi. Minulle on tärkeää etsiä ihmisen kuvaa Raamatusta ja sen kaksi kreikankielistä käsitettä, UT:n sooteeriaa eli pelastus, ja pistis eli usko, ovat avainsanoja.

KIRKON EPÄUSKOISET 3 80-luku Kanteluprosessin läpikäyminen tuntui ahdistavalta. Tulevaisuus pappina alkoi huolestuttaa. Tänäkin päivänä minulla on se käsitys, että en ole tehnyt muuta kuin hoitanut papin työni oman työnäkyni mukaan. Ja kuitenkin minulla on 5 vuoden ajan merkintä nimikirjassa ”sopimattomien sekoittamisesta saarnoihin” ja käytös tyydyttävässä. Oli yllättävää, että kanteluiden tekijät ja kirkkoneuvosto toimittivat asiansa niin salassa, että minä sain tietää hankkeesta vasta sitten, kun tuomiokapitulin valkoinen kirjekuori tipahti postiluukusta. Sekä kantelijat että KN halusivat puhua koko Outokummun srk:n puolesta. Ei minulla ole täällä mitään ketään vastaan. Kanteluprosessi sai minut pohtimaan pappina olemista. Kuka tahansa millä perusteilla tahansa saa esittää vaatimuksiaan hallintovirastolle. Kirkkolain henki on sellainen, kantelutilanteessa pappi tulee aina häviämään. Valittajilla sen sijaan ei ole pienintäkään riskiä kirkon taholta. Heidän todellisia motiivejaan kukaan ei edes kysy.

KIRKON EPÄUSKOISET 2 -80-luku Olen suuresti pettynyt toimenkuvaani, joka estää minua kertomasta vakaumuksestani. Papin työ muotoutuu sellaiseksi, että minun on sekä ylitettävä että alitettava itseni. Kirkossa virka käy persoonallisuuden edellä. Enemmän tai vähemmän olen kokenut joutuneeni ristiriitaan uskonnollisen yhteisön perinteellisen ajattelutavan kanssa. Koettu paine on tullut lähinnä aktiiviseurakuntalaisten, ns. uskovaisten taholta. Minun on aivan mahdoton samaistua heidän kristityn ihanteeseensa. Antoisimmat ja vapauttavimmat yhdessäolohetket olen kokenut niiden kanssa, jotka valittavat jäämistään kirkon ulkopuolelle. Lopullisen sysäyksen kirjan kirjoittamiselle antoivat minusta tehdyt 2 kantelua viime vuonna. Haluan liittää ne johdantoon, jotta lukija ensin ne luettuaan voisi helpommin ymmärtää kirjoitustani. En erittele kanteluita vaan pidän niitä dokumentteina esittämilleni asioille. Ihmiset itse todistavat niissä epäuskostaan, jota kirkossa väärin kutsutaan uskomiseksi. Kanteluaines on yleistettävissä koko kirkon kuvaan.

KIRKON EPÄUSKOISET 1 1980-luku Tämä kirja on pitkän kehityksen tulos. Kirjoitin ensimmäisen version jo 2 vuotta sitten mutta silloin se jäi sellaisenaan mappiin. Pappisvuosien varrella olen kokenut työni vaihtelevia hetkiä. Työ on ollut antoisaa herättäen mietteitä mutta joskus tilanteet tuntuvat niin vaikeilta, että työ alkaa tosissaan väsyttää. Sitä srk:n ihmiset eivät ymmärrä. Kuinka usein olenkaan etsinyt tasapainoa unelmieni ja todellisuuden väliltä. Seurakuntatyö on todella arkista. Minulla on kyselevä ja pohdiskeleva asenne ihmiseen, elämän ilmiöihin ja tietämiseen, ja se vaikuttaa keskeisesti työtapaani. Mielelläni osallistun lehtien palstoilla käytäviin keskusteluihin, kirjoittelen itselleni pöytälaatikkoon ja haluan ymmärtää aikakauden ihmistä. Mitään lopullisia totuuksia minun on vaikea nähdä, puhumattakaan tyrkyttää toisille. Haluan opiskella jatkuvasti, osallistua kursseihin ja seminaareihin.

Johdantosanat 5 27.12.2001 Kirkon syytä, Jeesuksen epäonnistuneiden seuraajien syytä on se, että ihmiset kokevat yleisesti, että kaikki on OK suhteessa Jumalaan. Armo tulkitaan välinpitämättömyydeksi, ettei tarvitse tehdä mitään: Sen kun möllötetään ja syljeskellään kattoon! Kirkon opetuksen tuloksena ihmiset uskovat jonkinlaiseen yleis-jumalaan, yleis-jumaluuteen, deismin tapaan. Sen mukaan Jumala saattaa olla olemassa, mutta ei vaikuta mihinkään! Raamatun Jumala on sen vastakohta ja hänen tuntemisensa kautta, ja vain sillä tiellä, voidaan tuntea Jeesusta! Kun ajatellaan mitä Jeesus Nasaretilainen teki ja tekee UT:n kirjoituksissa, ja mikä hänen merkityksensä oli Magdalan Marialle ja Lasarukselle, niin valtiokultissa eli palvonnassa tilanne on paljolti päinvastainen! Kirkon käytännössä vain ollaan läsnä, pari ihmistä jumalanpalveluksessa ja loput maksavat kirkkoveroa kotonaan ”hyvään tarkoitukseen”. Se riittää kirkolliskokoukselle, hiippakuntahallinnolle ja virkapapeille! Kukaan ei mieti syvemmin asiaa. Kirkko on olemassa laitoksena, hyvinkin kylmin sävelin työntekijöille. Mutta missä on elämä, rento uskon ilo, toinen toisensa kunnioitus, uusi elämä Kristuksessa, josta paperilla paasataan kuulijoiden päälle ja harmitellaan, kun on paljon töitä. Kun Maria tulee ripittäytymään, hän ei tule paavin porukoihin päin, ei pappeja häiritsemään, ei polvistu uskonnon kalujen eteen…… Hänelle riittää rabbuuni, minun Opettajani. Meillä täällä homeisessa puukirkossa ja kylmässä kivikirkossa on meininkiä joka lähtöön, puuttuu Jeesus! Tunnustamme syntimme………………….

Johdantosanat 4. 27.12.2001 Jumalan puhe profeettojen kautta, Kastajan kautta ja Jeesuksen kautta on kova puhe ajanlaskun Palestiinan valtaa pitäville. Siksi ne, jotka ottavat käskynsä Saatanalta, tappavat profeetan alttarin ja seinän väliin; viskaavat Johanneksen törkeästi putkaan ja Jumalan Pojan omaan paskahuussiinsa – alastomana, verissään, häpeässä, että Jumalan puheen turpa saataisiin tukittua! Kyriakee, minkä pitäisi olla Herran oma, on hylännyt ja hylkää Herran! Siitä alkaa totuuden tunto, kun aadam ja eeva tunnustaa tilanteensa ja haluaa palata ristille itkemään, karistelee kannoiltaan kaiken oman tekemänsä uljaassa oikeaoppisessa uskonnossaan! Teillä tänään on valtiouskonto, valtion uskontolaitos, valtiokirkko ja valtion kirkko, kristinusko uskontona, Paavin kirkko, Lutherin kirkko, Laestadiuksen kirkko, jne., mutta huomaatko riisuttu ystävä, miten tuollaiset jaottelut sotkevat ja harhauttavat meidät pääasiasta, UT:n yksinkertaisesta totuudesta, Totuudesta.. ………………

Johdantosanat 3 27.12.2001 Jouluajan elokuvassa Saatana osoitti totuuden varsin havainnollisesti. Saatana kehotti kuninkaan ja ylipapin arvovallalla Jeesusta luopumaan tehtävästään, koska hänen asiansa tulisi joka tapauksessa valumaan virtsana ja ulosteena pitkin Golgatan hirsipuun pintaa. Saatana näytti juutalaiselle Messiaalle, kansansa vapauttajalle, miten hänen nimessään kirkko ja valtiovalta tulisi tappamaan ihmisiä miljoonia. Saman totuuden Jumala näyttää UT:n lehdillä sen, miten Saatana tässä maailmassa toimii korkea-arvoisten ihmisten kautta. Siksi pelastus siirretään Jeesuksen nahkan ulkopuolelle kirkon kaluihin, ihmisten tekemiin kippoihin kuppeihin, oppiin, liturgiaan, virkoihin ja kaikkeen ihmisen tekemään, pois yksin Jeesuksesta. Raamatun mukaan Jeesus on ainoa pelastus ja se on hänessä ja hänen nahkansa sisäpuolella. Pelastus jymähtää Jeesukseen, koska hän on se tavoiteltu ja toivottu Pelastus! Kun sinä kuulut ainutlaatuiseen uskonlafkaan, et ole millään lailla turvassa!

Johdantosanat 2. 27.12.2001 Kun Jumala Raamatussa puhuu keisarista, Pilatuksesta, Herodeksesta, Kaifaasta, neuvostosta, kirjanoppineista, rabbi-maistereista, -tiedemiehistä, -professoreista, papeista, fariseuksista, saddukeuksista, hän tarkoittaa sinua ja minua aadamin ja eevan kautta. Jumala puhuu Israelin kansan historian kautta koko maailmalle ja Jeesus Nasaretilainen kuuluu Israelin historiaan. Sanoma Raamatussa koskettaa meitä ja UT:n ihmisten todistuksen kautta se koskettaa ja tarkoittaa koko maailmaa. Raamatun totuudet ovat kaikille samat, mutta ihmiset voivat suhtautua siihen totuuteen eri tavoin, esim. ottaa vastaan tai kääntää selkänsä. Siten että sanoma on olemassa ja kirkkolaitos keskellä kylää palkkaa työntekijöitä, ei pelastu kukaan Jumalan yhteyteen! Me pelkäämme viisaita oppineita ihmisiä, koska olemme heistä ja heidän vallastaan meitä kohtaan riippuvaisia. Siksi paine tulkita Raamattua pyrkii kääntymään heidän mielipiteittensä suuntaan, pois siitä totuudesta, minkä Jumala ilmoittaa. Kirkko, kreikan kyriakee = Herran oma, on syyllinen siihen, etteivät yhteiskunnan hyvät ihmiset tajua olevansa Galilean duunarin vihollisia. Matkan varrella historiallisen Jeesuksen jälkeen kirkoksi sanottu uskontolaitos samaistui lähes täysin vallitsevaan pakanoiden eli ei-juutalaisten kulttuuriin ja sen muo- toihin. Niinpä kirkko-laitoksessa tänäänkin katsotaan asioita näkökulmasta, jota Mestari alun perin vastusti. Kirkko on pettänyt kutsumuksensa ja Mestarinsa!

Johdantosanat rippiin 27.12.2001 Tänään on yleisaiheena-----------------------------------. Toivottavasti tajuatte, ettei mistään yleisaiheesta täältä voi saarnata. Rippisanat johdattavat meidät historiallisen Jeesus Galilealaisen eteen, lähinnä hänen kärsimystielleen. Me ihmiset, aadamista ja eevasta alkaen asetumme poikkiteloin Jumalaan ja hänen työhönsä. Siksi Jeesuksen tie on mitä se on! Hänen syntymänsä näyttää meistä halvalta ja kuolema häpeälliseltä, koska me pyrimme kulttuurimme ja yhteisen tottumisen kautta yleisiin hyveisiin. Emme ymmärrä, että suhteessa Jumalan asioihin pelataan erilaisilla mittapuilla ja arvoilla. Lue sie Ruamastustas näistä asioista! Niin ymmärrät! Ei mitään kommervenkkelöitä! Arvojemme takia me varastamme Jeesukselta hänen kehtonsa hotellihuoneesta, kun hän menee syntymään Daavidin kaupunkiin. Väärien arvojemme takia juuri me viemme Mestarin Golgatan kaatopaikalle mätänemään turhana ja tarpeettomana. Me ihmiset, aadam ja eeva, emme kestä Jeesusta ja hänen totuudenmukaista opetustaan. Lue siitä UT:n kirjoituksista, joista jokaisen ihmiset ovat kirjoittaneet Raamattuun Rooman valtakunnan aikaan ajanlaskun alussa Palestiinan kieppeillä…………

RAAMATUN JEESUS 19.1.2003 SAARNAAVA JEESUS SAARNATTU JEESUS JESUKSEN USKO OPPILAIDEN USKO JEESUKSEEN HISTORIALLINEN TIETO JEESUKSEN MERKITYKSET MYÖHEMMÄSSÄ JEESUKSESTA PERINTEESSÄ JEESUS PALESTIINASSA JEESUS KIRKON TYÖSSÄ MYÖHEMMIN AJANLASKUN ALUSSA JEESUKSEN OMAT SANAT JEESUKSEN SUUHUN LAITETUT SANAT PERIMÄTIEDOSSA MUUTTUNEET SANAT USKOVIEN JEESUS USKOMATTOMIEN JEESUS

Jeesuksen 22.10.2001 hirttäminen ristin paaluun on samaa kuin että henkilö ei usko häneen täysillä. Kokemuksesta tiedämme, että mielemme, ajatuksemme ja tahtomme koostuu kulttuurin arvoista, tavoista, tottumuksesta: haluamme olla normaalin kirjoissa, normaali-ihmisiä, kuten muut. Sillä pärjää parhaiten ihmisten kanssa: ei joudu vankilaan, ei silmätikuksi, ei hullun kirjoihin, joista on vaikea vapautua, vaikka aluksi kaikki sujuukin hyvin. Haluamme olla paljolti kuten kauniit ja rohkeat: menestyviä, rikkaita, onnellisia, menestyviä, omistaa hyvä virka, kaunis vaimo, kiiltävä auto, kuuliaiset lapset. Useille miljoonille se riittää mutta ei kaikille sieluille! Täällä kirkko-huoneessa sairas, kuoleva, kovia kokenut kaipaa jotain enempää ”mitä maailma antaa”. Tullaksemme Jumalan valtakuntaan tulemme teiden haaraan ja risteykseen: lähdemmekö seuraamaan Jeesusta hänen tappiollisella paalullaan ja voittoisalla tyhjällä haudallaan vai käännämmekö selkämme. Raamatun mukaan onni ja autuus näkyy kuolevaiselle, syylliselle ihmiselle Jeesuksen suunnassa…….

SAARNA 4.11.2001 kiitos jeesus kuljit galilean meren rantaa jalkasi hipoi santaa ja jätit jälkesi kirkon perinteeseen minne suuntaat matkasi tänään vaivumme ikävään ilman sinua tule luoksemme auttamaa pelastamaan syntejä anteeksiantamaan haudoillemme lähettämään pieni enkeli lohdutukseksi………… kapernaumissa kuninkaan virkamies tulee jeesuksen luo virkamiehen elkein poikansa kuollut melkein jeesuksen seuraajat korostavat tätä henkilöä arvostavat sillään vaikka useimpia katsovat syystä pitkään…….

Mutta Jumalan valtakuntaan 30.5.2001 ei tulla helposti. Ihminen selityksissään tuo asiaan oman sävynsä, jos rupeaa asiaa toiselle selittämään. Pitää olla varovainen, puhua oman uskon määrän mukaan rakkauden hengessä, pakottamatta, pelottelematta ja antaa Jumalalle tilaa ja aikaa. Joskus tapahtuu jotain, joskus ei, ainakaan ihmissilmin nähtynä. Sanan esillä pitäminen on aina oikein Raamatun valossa. Mestari itse maan päällä julisti taivaan järjestystä, taivaan arvoja, ei niin kuin me: toistamme yhteiskunnan laitosten, kulttuurin tapojen arvoja. Sanomme niitä väärin: pyhäksi. Jeesuksen arvojen mukaan jos pyrit elämään täällä, opettamaan taivaan mukaan, keskustelemaan ja suhtautumaan ihmisiin, sinulle saattaa käydä ja käykin huonosti: Jeesus vietiin Golgatan kaatopaikalle paskantamaan omaan hirteensä ja virtsaamaan paalua pitkin hyvien ihmisten huviksi! Harva meistä on niin rautaa ja valmis kulkemaan koko maailman Vapahtajan tietä ja matkassa, vaikka seuraajia kuulemma tavataan siellä täällä!

Herra sinun tykösi tulen en osaa muuta kiitos olet auttanut tuhannet kerrat elämän tiellä antanut lahjoja ihmisiä tietoa taitoa lähimmäisiä en ole ollut mitenkään hyvä olen kyllä monestikin yrittänyt parhaani mutta aikeissani epäonnistunut auta minua eteenpäin sinuunpäin jeesuksen tuntemiseen kiitos tämän päivän mahdollisuuksista ehkäpä huomisesta ehkäpä…. jätän elämäni ja ystäväni sinun huomaasi tänä iltana älä ota pois armoasi meiltä……

Meillä pitää olla usko 30.5.2001 elävään Vapahtajaan, joka puhuu meille, on sisällisesti meissä ja meidän keskellämme. Se on ihme, kun ihminen tulee uskoon, silmät ja korvat avautuvat ymmärtämään Raamatun kirjoituksia. Vaikka ihmiset kirjoittivat Raamatun, siinä voidaan kuulla Jumalan puhuttelu. Uskon kautta köyhä ihminen saa rikkauksia, Saara saa lapsen, Aabraham kantaisän maineen, ehtoollisvieras syö Jeesuksen taivaan lahjana, iankaikkiseksi elämäksi, koska uskovalle Jeesus on iankaikkinen elämä. Meidän pitää ja saamme tunnustaa syntimme Jeesukselle. Uskossa, uskon kautta, hän on mukana elämässämme ja voimme seurustella hänen kanssaan Raamatun valossa. Kaikki eivät sitä tajua eikä tajua koskaan. Tajua sinä ja lähde mukaan!

Menestyneet ihmiset, 30.5.2001 oppineet ja mitaleilla palkitut saavat tyrmäysiskun evankeliumista, suuttuvat siihen, panevat Raamatun kirjahyllyyn tomuttumaan ja sulkevat korvansa uskovaisten ylpeydelle, ts. hirttävät Jeesuksen ja hänen asiansa. Kulttuurin hyvä ihminen valitsee helvetin tänä päivänä. Usko Jeesukseen on täällä maailmassa aivan erityislaatuista: usko ei ole jokamiehen! Suhteessa Mestariin ihminen on aina syntisen jalkapuussa, kuolevainen kuin räkätti, epäonnistunut toimimaan Jumalan käskyjen mukaan, Jumalasta riippuvainen. Rippisanoja pidetään siksi, että sinulla olisi keino tulla Jumalan eteen ja saada anteeksi. Se on Raamatun tulkintaa, johtopäätös! Sitähän sinä, armoa, itsekäs ihminen haluat kuten minäkin! Velkamme Jumalalle ja lähimmäiselle on suuri; jaksammeko kantaa? Koko yhteiskunta, kulttuuri ja koko ihmiskunta haluaa mennä väärään suuntaan, pois Jumalasta. Seuraukset näemme ihmisen kohtalossa täällä maan päällä. Raamatun kuvin katsottuna ihmiskunta, ihminen, kiittää Barabbasta, kiroaa Nasaretin miestä. Ei ne ole muita vaan me, sinä ja minä!

SUHTEESSA JEESUKSEEN 30.5.2001 ……….kulttuurimme ja yhteiskunnan perusarvot paljastuvat sepittelyksi: hyväksi sanottu ei hyvää; kristilliseksi sanottu ei Jumalan tahto. Suhteessa Jeesukseen voidaan huomata, miten äärimmäisen vaikea asia Jumalan valtakunta on ja miten evankeliumin sanoma loukkaa meitä….Jumalan valtakunta on nimittäin köyhien, nälkäisten ja murheellisten alue, jossa ja jolla Jeesuksesta tulee ihmis-sielussa suuri, ylivoimainen, taivaallinen, jumalallinen auttaja. Evankeliumi on iloinen asia vain niille, jotka yhteiskunnassa kokevat olevansa ja ovat huonompia, hylättyjä, sorrettuja, ylenkatsottuja, porttoja ja publikaaneja, kuten ihmiset tallentavat suullisen perimätiedon jälkeen kirjallisessa perimätiedossa, koodekseissa, tuhansissa erilaisissa pergamentti- ja papyrus-raamatuissa ja niiden osissa, meidänkin ns. Raamatussa. Ota oppia saarnaasi Raamatusta, mitä teksteissä sanotaan eikä mistään myöhemmistä tarinoista!

Johdantosanat 2 4.4.2001 ….. Tämän päivän herätysliike Nokialla ja lahkojen taistelu kirkon uskon romahdusta vastaan on melko samanlainen ilmiö kuin alkukirkossa. Haluttiin kuulla, nähdä, kokea ylösnoussut elävä Jumala. Siinä pelastavassa kokemisessa opetuslapset tajusivat, että Jeesuksen puhe tulevasta Jumalan valtakunnasta ei valunut häpeään Golgatan veriränniin. Herra vaikutti heidän kanssaan, keskellään, heidän työssään evankeliumin puolesta. Hän kutsui yhä omiaan, vastasi heille, puhutteli rukouksessa ja ehtoollisessa. He tunnustivat Mestarilleen syntinsä ja kokivat saaneensa anteeksi. Se oli mahtava, pelastava, taivaallinen kokemus syylliselle kuolevaiselle ihmiselle täällä maan päällä! Suurempi oppineiden, viisaiden ja mahtavien ihmisten joukko – ilman Jeesusta – vajosi syyllisyyteen, kuolemaan ja elämän tuskaan - yhä enemmän - ilman Jeesusta! Samalla tavalla uskominen näkyy ja on näkymättä tänäkin päivänä. Tunnustamme syntimme….

JOHDANTOSANAT jatkoa 1 Vain siellä missä Jeesus elää, uskossa, toivossa, rakkaudessa: saadaan synnit anteeksi. Se että tietää hänestä ja uskonnosta, ei auta ketään. Jeesus ei perustanut mitään uskontoa, ei edes kristinuskontoa. Hän oli juutalainen ja tulee ikuisesti olemaan juutalainen! Jeesus paljolti poisti uskonnon eli uskonto- instituution, laitoksen, laitos-uskonnollisuuden, jossa virkamiehet ja kaikenmaailman touhuilut ovat tärkeämpiä kuin ihmiset ja usko Jumalaan. Jumalan antaman anteeksiantamuksen sinä saat, kun kohtaat Jeesuksen - uskossa, uskomalla. Raamatun mukaan papit, poliitikot, sotilaat, virkamiehet, hallitukset, neuvostot, lakimiehet, jne. hirttävät Jeesuksen Golgatan mäntyyn turhana ja tarpeettomana roskana: hulluna, villitsijänä, pääpaholaisen kaverina. Alku-srk:n perinteessä pitkä perjantai on korkein ja karkein juhlapäivä: korkein sairaalle Lasarukselle, Ilotyttö Marialle ja publikaani-varkaalle; karkein papille, ylipapille, neuvostolle, maan hallitukselle, yliopistolle, tuomarille, pyövelille, sotilaalle, kaikille jotka edistävät Jumalan vastaisuutta sellaisena kuin Raamatun Jeesuksessa se näkyy…….