EI LAIN ALLA VAAN ARMON PÄÄLLÄ Opiskeluaikana tenttikysymykset käsittelevät usein lain ja evankeliumin suhdetta. Jos opiskelija sekoitti ne, hän reputtu armotta. Kysymys oli tärkeä myös alkuseurakuntien perustajalle, Paavalille. Lienevätkö apostolin oppilaat käsittäneet asiaa? Paavalin kirjoittelusta päätellen: huonosti. Kristillisen dogmatiikan kannalta kysymys on tärkeä ja liittyy moniin muihin kirkon oppeihin. Tuolla jaottelulla on haittansa ja voi johtaa pelastus-sanoman jakamiseen: toisaalta ja toisaalta. Ihmisen luonnollisen ajattelutavan mukaan Jumala antaa meille, kun me annamme hänelle: do ut des. Se on aito ilmaus teologisen lain periaatteesta. Paavali varoitti ansio-ajattelusta, joka kuului juutalaisuuteen mutta ei enää uuden aioonin eli maailmankauden uskoon. Kristitty ei arvioi elämäänsä laista vaan armosta, joka hänelle lahjoitetaan uskon kautta. On hyvä asia, kun tiedekunta tenttaa tulevia kirkon työntekijöitä. Jokin järki srk:n opetuksessa pitäisi olla! Minne lienee vaivalloisesti opetetut opit hävinneet, koska srk:n ihmisten tietämystaso on olematon. Tavallinen kirkkovieras ei edes tarvitse mitään jaotteluja, puhumattakaan, että kiistelisi niistä! Srk:ssa ihmiset keskittyvät omaan piiriinsä ja haluavat tulla siinä toimeen samanmielisten kanssa. Usein joku maallikko johtaa piiriä ja on samalla kyläkunnan voimahahmo muissakin asioissa. Tärkeintä on kuulla sanaa tutulla tavalla, ”kuten ennen”, perinteen mukaan. Käydessäni srk-piireissä olen kokenut tulevani useimmiten tyrmätyksi ja kuulijoiden jääneen lain alle eli lakiuskontoon, jossa käskyt ja kiellot määräävät marssitahdin ja menestymisen. Tällaisessa tilanteessa papin työ on vaikea: Pitäisi puhua Raamatun mukaan ja oman uskon mukaan, mutta se ei toimikaan työssä ja aiheuttaa kränää: Ihmiset eivät saa mitä haluavat. Uskonyhtiöiden saarnamiehet puhuvat paljolti omaan pussiin: Tutuille uskonveljille ollaan ystävällisiä mutta ulkopuolisia tuomitaan rajusti, olipa hän pappi tai muu syntinen, ryhmän ulkopuolinen.