EI AUKTORITEETTIUSKO VAAN MINUN MIELIPIDE ”Sillä hyvä sanoma on julistettu, ….mutta se ei hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.” HB 4 Papinvalassa lupasin vastata työstäni ”Jumalan ja ihmisten edessä”. Silloin en ymmärtänyt ihan kaikkea. Eihän kukaan etukäteen voi tietää, mitä ratkaisuja ja missä tilanteissa hän tulee tuntemattomassa tulevaisuudessa tekemään. Epävarmuudessani etsin esikuvia ja ehkä jopa matkin heitä. En tuntenut itseäni ja koko ajan papin työssä painoi päälle uusia, ennen arvaamattomia tilanteita ja ihmisiä. Tulin huomaamaan pitkällisten itsetutkistelujen jälkeen, että toisten lainailut ja esikuvat eivät auta: Minun on ruvettava tekemään työtä itsessäni, opiskeltava virkani asiat ja toteutettava työtäni sitten parhaan ymmärrykseni mukaan. Auttajiakaan ei ollut ja esimiehillä kirkkoherroina oli tarpeeksi tekemistä oman virkansa hoidossa. Pappina minulle on tärkeää lukea Raamattua avoimen rehellisesti, minun tyylilläni, minun ymmärryksellä. Milläpä muulla!? Haluan puhua siitä hyvästä, mitä itse olin saanut. Puhun uskostani, uskoni sisällöstä, uskoni asioista. Eläydyn saarnaamis-tilanteessa tekstin asiaan ja jollakin tavalla olen mukana siinä, vaikka tulkitsenkin tekstiä nykyhetkessä. Muistan joitakin asioita tähän liittyen teoreettisen filosofian opinnoista; tulkintakehä, jossa tulkitsija menee vanhaan tarinaan, katselee siellä aikansa ja palaa kertomaan nykytilanteen kuulijoille löydöistään. Nykyisin minua hyvin vähän kiinnostaa, mitä muut ovat sanoneet pyhäpäivän tekstistä. Se on heidän asiansa, heidän tulkintansa. Minä vastaan vain omasta puolestani ja sillä tiellä olen tähän asti virkani pitänyt. Puhun omasta uskostani, oman uskoni mukaan. Uskomisen avulla laajennan elämääni ja mahdollisuuksiani.