Raamatusta en löydä tukea sille, että Jumalasta pitäisi puhua jollakin erityis-sanastolla. Minua hän ei ole kieltänyt tarkastelemasta uskoani. Tunnen hänet Jumalana, joka rohkaisee havainnoimaan elämää. Suurempaan selvyyteen asioista pyrin uskonikin avulla. Itselleni uskonto ei ole ongelma. Ajattelen, että uskonnollinen elämä on foorumi, jolla esitämme todelliset persoonalliset asiamme. ”Jumala auttaa” viittaa lausujaansa. Tullakseni autetuksi jotain vajauksesta täyttyy. Uskonto on instituutio, mutta uskossa kohdataan Jumala ilman mitään instituutiota, ihmisen asettamaa. Uskosta keskusteleminen toimii saman ryhmän jäsenten kesken, ulkopuolinen on ”väärä”, koska hän käyttää eri sanastoa. Joskus seurakuntapiirien ilmasto on täynnä selvittämättömiä patoutumia ihmisten välillä. Uskovat ”jähmettyvät kipsiin” silmin nähden, mutta kukaan ei muka tunne mitään! Siksi kireys valtaa ilmapiirin. Kaikki inhimillinen tulee piireihin mukaan, mutta se kielletään. Itse olen aina sallinut srk:ssa avoimen keskustelun, mutta saanut siitä selkääni. Papin ainut vaihtoehto on niellä lyönnit, jos mielii olla töissä. Jumalan ajatteleminen noudattaa normaali-ajattelun lakeja. Lapsena ajattelemme eri tavoin kuin aikuisena. Nyt ajatuksemme kulkee toivottavasti tosiasioiden mukaisesti, ei vaan sisältä pulputen, mitä sylki tuo suuhun! Miksi Jumalasta pitäisi puhua eri tavalla kuin muuten? Ristiriitainen, kiihkoileva, maaninen ja uhitteleva puhe paljastaa puhujansa, mutta sitä ei saa ainakaan pappi paljastaa! Fraasi puhua ”lapsen uskolla” on mennyt hyvin kirkkokansaan mutta tullut väärin ymmärretyksi. Usein saarnamies sortuu lapselliseen lepertelyyn, jossa kuulija saa hetken tuntea itsensä lapseksi mutta ei kasva eikä tule kasvamaan aikuisen tavalla uskomaan. Jotkut kuulijat viihtyvät hyvinkin siinä tunteessa, että ”heittävät kaikki murheensa hänen päälleen”, jolloin Jeesuksen taakkaa lisätään ennestään. Uskon järkeä olisi päinvastainen tahtominen! Tyhjänä sanan kuulija useinkin lähtee telttamajastaan, mutta silti hän palaa.