EI KAAVAMAINEN VAAN OMA ITSENSÄ Pari vuotta sitten oli lehdessä katugallupin tiedustelu, jossa kysyttiin uskovaisen tuntomerkkejä. Vastausten päälinja näkyy seuraavasti: Uskovainen ei ryyppää, rellestä eikä remua. Minua jäi askarruttamaan havainto. Ahaa, ihmiset määrittelevät negaation kautta! Heille uskovainen on jotain sellaista, mitä ihminen ei ole. Nyt pari vuotta myöhemmin täytyy surulla tunnustaa, miten suuri viisaus tuohon leväperäiseltä tuntuvaan ilmaisuun sisältyy. Itse allekirjoitan saman: Omat kokemukseni uskovaisina itseään pitävistä ovat pettymyksen sävyttämiä. Itse luulin, että srk:lla olisi enemmän annettavaa. Nyt tiedän, että srk:aan tulevat ne. joilla on kaikista vähiten annettavaa. En tuomitse ketään. Yritän kuvata uskovaisen kuvaa kokemukseni ja havaintoni mukaan ja etsiä uutta tietä UT:n valossa. Kirkko on muotoutettu sellaiseksi, että ylin valta on kansalla ja sen ”vanhan aatamin” mukaisesti. Papin toimenkuva on määritelty niin ahtaasti, että meille ei jää muuta mahdollisuutta kuin jatkaa perinnettä. Jos emme saarnaa ihmisten toiveen mukaisesti, meidät ekskommunikoidaan ulos. Meille ei makseta siitä, että yritämme pappeina kehittyä työssä. Meille maksetaan siitä, että ihmiset saavat kokea itsensä kaikin puolin ok ja kulttuurinsa Raamatun mukaiseksi. Kantelut pappia vastaan alkavat, kun pappi tulee uskoon ja alkaa henkilökohtaisesti ajatella kirkon uskoa, joka ei ole kenenkään uskoa. Pitääksemme virkamme meidän tulee puhua ihmisille mieliksi ja paikallis-srk:n johtohenkilöiden korvasyyhyyn! Uskovaiset itse, sitä huomaamatta, kytkevät moralismi-uskontonsa ja Jeesuksen yhteen. Joskus tuntuu siltä, että nämä viattomat herran enkelit ovat itse kaikista rivointa väkeä, kun tietävät tuomita toisia. Torjumalla ja siirtämällä tietyt teot ”pahojen ihmisten” niskaan omat halut ja vaikeudet eivät helpotu. Kierre vain kasvaa ja peilejä löytyy toisista.