Miten uskomme, siten sanomme. Miten sanomme, siten teemme sanan syvällisessä merkityksessä. Lapsellisesti uskova vetää huomaamattaan toisiakin mukaan. Helposti hän kieltää toisia pohtimasta ja selvittämästä uskonsa sisältöä. Srk:ssa pohdiskelijat sanotaan järkeis-oppineiksi ja epäuskoisiksi. ”Kunhan sinäkin tulet uskoon”, niin sitten ”sinä hyvä veli käsität”. Yksin jääminen tuossa tilanteessa voi jäytää kauan herkkää ihmistä. Lapselliset uskovaiset ovat jarruttamassa kehitystä, jolle hyvä Jumala meitä joka päivä vetää. Ennen kaikkea kasvu ja kehitys alkaa meidän omassa mielessämme, ajatusten tasolla. Minulle usko merkitsee uudistumista ajattelutavassa, metanoiaa, kuten UT:ssa sanotaan. Lapsellisuuksiin meneminen uskon asioissa on vakava väärinkäsitys. Sen palvojien usko ei ole mitään uskoa, vaan puhdas epäuskon ilmaus! Hädässähän me pakenemme isämme ja äitimme luo! Olisiko siis hätä hyvä asia? Jos me arvostamme aikuisen lapsellisuutta, me sanomme hädän ihanteeksemme. Mitä enemmän ihminen käyttää ymmärrystään, sitä vastuullisemmin hän toimii. Jumalaan uskominenkin on ymmärrys-asia. Apostoli Paavali kehotti srk:aa ”täysi-ikäisyyteen” kaikilla elämän alueilla. Vain aikuisen tasolla aikuinen on täysi-ikäinen. Uskonnollinen lepertely on srk:ssa tavallista: ”Siunausta”, ”Herran rauhaa” ja ”Jumalan terve”. ”Kyllä Herra sinua auttaa”, ”milloin tulit uskoon”, ”tuollainen ei riitä”, ”me Jumalan lapset” ovat ilmaisuja, joiden lausujissa on yhteinen piirre: ajattelemattomuus. Lepertelyyn sortuvat niin saarnamiehet kuin kuulijatkin! Onko se ryhmäpainetta vai mitä? Muodollista kaavamaista yhteyttä se ainakin edistää: kuulutaan samaan ryhmään. Minusta tuntuu oudolta, että Jumalan mielenmukaisuus jäisi sille asteelle. Eikö Jumala oman määritelmänsä mukaan, kaikkitietävä, kaikkivaltias, anna aivan toisenlaisen ihanteen! Jos Jumala tietää, eikö meidän pidä arvostaa tietoamme asioista ja elämästä? Jos ja kun Jumala on valtias, eikö meidän kannata enemmän hallita itseämme? Jumala-puheella on vaarallista lähteä leikkimään. Jotkut pitävät ihanteenaan alistua holhottaviksi. Mitäs aihetta siihen olisi? Eihän usko johda ihmistä aliarvioimaan itseään. Jos joku halveksii itseään, se on hänen ongelmansa, ei Jumalan tahto.