EI SYNTI VAAN SYNTINEN IHMINEN ”Mutta publikaani seisoi taaempana eikä edes tohtinut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen””. LK 18 Paljon käytetty mutta vähemmän ymmärretty sana synti. Siitä on tullut kuollut fraasi, joka on menettänyt alkuperäisen kuvaavan merkityksensä ja tullut ontoksi sanahelinäksi. Jokainen asiayhteys, jossa sanaa käytetään, jää sekin tarkoitukseltaan epäselväksi. Sanan käyttö tuo tilanteisiin pintatason uskonnollis- moralistista vivahdetta mutta siihenpä se merkitys jää. Sana synti on tunnussana, jolla erotellaan lampaita ja vuohia eri karsinoihin. Synnillä kuvataan sitä, mihin luulottelun mukaan ei itse kuuluta. Synti kuvaakin lausujansa omaa alemmuuden- ja syyllisyydentuntoa, joka vain pintatasolla on tiedostettua. Siitä puhutaan ”vakavana asiana” mutta siihen suhtaudutaan leikkisästi: ” En minä, vaan tuo toinen syntinen!” Synti mainitaan lukuisissa asiayhteyksissä: ”se on syntiä”, ”viina, tanssi, ja kapakka on syntiä”, ”onko se syntiä”, ”voi synti”, ”voi sitäkin syntisraukkaa”, ”syntielämä”, ”jopa meni syntiseen paikkaan”, ”teit synnin”, ”olipa syntinen elokuva”, ”synnin maailma”, ”se elää niin syntisesti, että”. Hyvällä rakkaalla lapsella on monta nimeä! Mitä puhuja tarkoittaa tuolla kielellisellä ilmaisulla? Olisiko se jotain ihmisen ulkopuolella olevaa pahaa, jota vastaan lausuja tuntee tarvetta suojautua? Silloin sanan lausuminen ja siihen takertuminen olisi yksi puolustusmekanismi! Raamatun mukaan synti liittyy erottamattomasti ihmiseen ja kuvaa häntä itseään. ”Olla syntinen” on lausujansa näkökulma itseen ja toisiin. Synti ja syntisyys ei ole henkilön ulkopuolella vaan hänessä itsessään. Voisi sanoa niinkin, että juuri synnin näkeminen itsensä ulkopuolella ”on syntiä”!