MK:n mukaan Jeesuksen valtakunta on lastenkaltainen, siis sellainen kuin lapset ovat. Lapsessa näkyy uskovan tuntomerkit: luottamus, spontaanisuus, uteliaisuus, rehellisyys, joustavuus, avoimuus, itku- ja nauruherkkyys. Lapsi uskoo ja luottaa hoitajaansa. Pieni vauva ei kysy, rakastetaanko häntä. Hän vain on ja elää, ottaa kaiken vastaan ilman omaa myötävaikutusta. Jeesus ei kehota meitä palaamaan kehtoomme vaan näyttää meille luottamuksen mallin, esikuvan. Kuten lapsi luottaa hoitajaan, uskova luottaa Jumalaan. Samoin kuin pieni lapsi ei kysy saadun rakkauden ehtoja, samoin uskovainen ei kysy enää rakastetaanko häntä vai ei. Uskova elää lahjoitetusta rakkaudesta ylhäältä. Perinteellisen ajattelutavan mukaan uskovaisia ovat ne, jotka eniten etsivät Jumalan armoa. On vaikea nähdä ja mennä sanomaan, että heiltähän se puuttuu. Kun olemme saaneet, emme etsi enää. Asia taitaakin olla niin, että Jumalan lapset löytyvät paljolti kirkon ja kirkkotalon ulkopuolelta! HB:ssä ihmiset määrittelevät uskon: ”Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy”. Kun henkilö luottaa Jumalaan, hänellä uskossaan on läsnä kaikki ”taivaan lahjat”. Usko on kanava, jonka läpi virtaa ihmiseen taivaan hyvyys ja uskon kautta ihminen asioi Jumalan kanssa, ”alhaalta ylös”. Uskolla on välineellinen arvo. Se on työkalu, ei ansio eikä päämäärä. Luther puhui jotain siitä. Srk:ssa ollaan vähän väärillä raiteilla, kun mitataan toisen uskoa huonommaksi ja omaa paremmaksi. Luottamalla Jumalaan ihminen rikastuttaa elämäänsä, suhdettaan yhteiskuntaan, lakiin, ja soveltaa uskoaan toisiin ihmisiin, heidän hyväkseen. Uskova saa ikään kuin uudet silmälasit, joilla hän näkee elämässään enemmän kuin uskomaton. Jumala-usko on syntisen, kuolevaisen ja syyllisen ihmisen hyvä tyyny yöllä ja päivillä, koko lyhyen elämän ajan täällä.