EI SANA JEESUS VAAN JEESUKSEN ASIA ”…, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen: sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” 2 KOR 3:6 Puhuessamme käytämme suomenkieltä. Äänteet muodostavat sanoja ja sanajonot lauseita. Pieninä kuulimme toisten puhuvan ja olimme heidän kanssaan tekemisissä. Siinä vuorovaikutuksessa opimme käyttämään kieltä. Aluksi aikuiset ohjasivat meitä puheen avulla, nyt sisäisellä puheella ohjaamme itse itseämme. ….. Se tarkoittaa, että emme itsekään ymmärrä kaikkea mitä sanomme. Puhe vain tulee ja pulppuaa meistä, ilmaisee asioita itsemme kautta. Samalla yhteisellä kielellä puhumme Jumalasta ja Jeesuksesta. Kieli on kaikille yhteinen ja julkinen. Kielen avulla, kielessä, kielellä, keskustelemme uskosta, rukoilemme isä meidän ja ajattelemme uskomme asioita. Joskus herää kysymys, mitä teemme, mistä puhumme, kun puhumme Jumalasta. Filosofiassa on kehitelty monta teoriaa uskonnollisen puheen erityispiirteistä. Tahtomme, tunteemme ja toiveemme ovat mukana kaikessa meissä. Puhuessamme viestimme oman mielemme sisältöä toisille. Saarnaamistilanteessa pappi kommunikoi kuulijan kanssa, tosin vain yhteen suuntaan, papista poispäin. Tilanne tulkitaan uskonvaraisesti: pappi saarnaa, julistaa evankeliumia; Herra puhuu…. Erityistä uskonkieltä ei ole, ei ainakaan minulle. Joillekin ihmisille ns. hengellinen puhe on aivan erinomaisen hienoa ja välttämätöntä heidän kokemuksessaan. Ilmeisesti he tarvitsevat sellaisen, varsinkin omassa ryhmässään. Paine srk:ssa onkin siihen suuntaan, että asioista puhutaan käyttämällä määrättyjä sanoja, lauseita, fraaseja. Ihmiset jopa palvovat sanoja mutta eivät arvosta itse sanottua asiaa! Näin sanoista saattaa tulla jonkinlainen pikkujumala. On pappeja, jotka eivät saa uskonnollisesta puheesta mitään irti, jos eivät kuule ja käytä hengellisiä sanojaan.