Synnin olemus paljastuu, kun henkilö personoi synnin jonkinlaiseksi pikkupiruksi, johon paha siirretään. Synti ei ole otettavissa eikä jätettävissä, vaan on pysyvä ihmis-ominaisuutemme. Voisi kysyä: Mikä ei lähde nuollen eikä vuollen eikä siivillä sipusten? Ihminen itse aktiivisesti toteuttaa omaa lajiominai- suuttaan olla syntinen. Uskovaisten ihanne on mennyt pahasti pieleen ja jää hedelmättömäksi. Miten paljon he loukkaavat ulkopuolisia puheillaan, saarnoillaan ja asenteillaan! Syntisyys paljastuu sokeudessa itseä kohtaan. Henkilö ei löydä sanoja eikä keinoja päästäkseen johonkin parempaan. Siksikö Jumala tulikin historiaan meidän keskellemme? Moni yrittää siirtää pahaa pois itsestään toisiin ihmisiin ja asioihin. Mutta ei olo vaan helpotu! Ihminen pelkää mitä toivoo. Kokemus osoittaa, että synnin karkottaminen toisten kannettavaksi on toivoton ja loputon uuvuttava tehtävä. Vapautumista itselle ja toiselle ei sillä tiellä löydy. Henkilö löytää itsensä siitä, mistä aloitti. Synti-käsitys nykyisessä muodossa on aito moralismi-uskonnon ilmaus. Se on aivan eri asia kuin kristinusko. Moralismin mukaan synti on samaa kuin tabun ja normin rikkominen, siis todellakin ihmisen ulkopuolinen asia. Rikkominen mittautuu siinä mitä rikotaan. Raamatun henki on muuta. Itse pidän moralismia ”vanhan ihmisen” eli ”vanhan aadamin” uskontona Paavalin kielellä sanottuna. Moralismi liittyy lähinnä lakihenkiseen ajatteluun ja UT:n henki on jotain kokonaan muuta. Moralisti luettelee pitkiä syntilistoja toisten kannettavaksi ja uskoo olevansa niistä vapaa. Ollaksemme totuudellisia tässä asiassa emme siirrä omia vaivojamme toisten kannettavaksi. Jos ihminen on pelastunut edes jonkin verran sisäiseen selkeyteen, hän tietää, miksi ja mihin hän pyrkii. Hän haluaa hallita halujaan ainakin sen verran, ettei niillä vaivaa toisia. Publikaani, epärehellinen tullimies, on siinä mielessä rehellinen, että hän otti itse pallosta kiinni eikä heittänyt sillä toisia: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.”