Itse koin myönteisenä murtautumiseni uskonnollisen kielen pakkopaidasta. Silloin opin sanomaan uskon sisällön uudella tavalla, monilla sanoilla, soveltaen eri tilanteisiin ja ihmisiin. Se eheytti eli pelasti pois kaavamaisesta ajattelusta syvenneltyyn persoonalliseen käsitykseen. Vapauduin suurempaan riippumattomuuteen kirjojen tiedoista ja esim. toisten sönkkäyksestä. Aloin uskoa omaan tulkintaani tutkimuksen ja elämänkokemuksen valossa. Vain siitä, mikä liittyy minuun, voin vastata. En ota vastuuta toisten tulkinnoista. En pyri muuttamaan toisia ihmisiä. He saavat elää ja uskoa omalla tavallaan. Voin vain kertoa heille siitä hyvästä, mitä uskoni kautta olen saanut. Jeesuksen ”metanoeite”, tehkää parannus, tarkoittaa kehotusta mielen muutokseen ja uudistumiseen. Julki-uskovaiset erityisesti tarvitsevat mielensä muutosta persoonalliseen uskoon. Oman ryhmän ja kulttuurin palvonta on köyhää uskoa, josta kannattaa tehdä parannus ja antautua joka aamu uudelleen hyvän Jumalan puhutteluun. Raamatun lauseiden käyttö sellaisenaan ilman laajempaa ymmärrystä ei vie paljoa eteenpäin. Sanat eivät auta hätääntynyttä sielua. Hän kaipaa sanalle sisältöä, lihaa, empatiaa, sympatiaa, yhteistä tunnetta ja kokemusta toisen ihmisen kanssa. Jos lähimmäinen kokee rakkautta, silloin henki on oikea eikä montaa sanaa tarvita lisukkeeksi. Yhteinen tunto Jeesuksen läsnäolosta on taivaan lahja! Kirkosta vieraantuneiden keskuudessa on valtaosa ajattelevia ihmisiä. Mutta milloin he pääsevät ajattelemaan kirkkolaitoksessa? Miten heidän käsityksensä uskosta tulee vastaanotetuksi? Miksi ihmeessä nuo suuret joukot ovat hiljaa. Jos ihmiset eivät saa vapaasti ajatella kirkossa, missä he sitten ajattelevat? Yksinkö vain yksiössään? Uskon saaminen omaan elämään on hyvä asia, koska se on syylliselle, kuolevaiselle ihmiselle hyvä asia uskottavaksi: Jumalan hyvä tahto meidän parhaaksemme.