Martti Luther on hyvän miehen maineessa. Muuten tuskin olisi ollut hänen syntymänsä 500-vuotis- juhlaa! Mikä hänessä, yhdessä munkissa, oli ja on niin hyvää? Se oli esim. sitä, että hän halusi henkilökohtaisesti kohdata Jumalan Raamatun teksteihin sisältyvän uskon avulla. Hän siis persoonallisella tavalla ryhtyi tehtäväänsä sisäistääkseen itselleen uskoa ja asettaakseen Rooman kirkon rutinoituja ilmiöitä sivummalle. Luther uskontaistelussaan asettui minänä Jumalansa eteen. Sillä tiellä hänen perinteensä teki hänestä maineikkaan auktoriteetin ja arvovallan, johon hän tuskin itse vahingossakaan pyrki. Rooman kirkko sitä vastoin luki hänet pahimpien pirujen joukkoon! Luther kysyi asioita minä-muodossa ja hänelle uskominen oli henkilökohtainen asia. Perusteesinsä hän asetti pettymyksensä pohjalta: Hän ei muotomenojen keskeltä löytänyt armollista Jumalaa. Luther ratkaisi omalla kohdallaan auktoriteetti-kysymyksen hengenvaaran uhalla: Tärkeämpää kuin oma henki oli löytää Vapahtaja, elävä Kristus! Auktoriteettiemme suuruus on siinä, että omana aikanaan he eivät asettuneet arvovalloiksi: Augustinus, Luther, Paavo Ruotsalainen, Laestadius, jne. Uskon sävyttämä oma persoonallisuus Jumalan puhuttelussa loi heille sanottavaa: kirjoissa, kirjeissä, saarnoissa, tavallisten ihmisten kohtaamisissa. Heille usko Jumalaan, Jumala ja Jeesus, tulivat A:ksi ja O:ksi! Homiletiikassa, saarnaopissa, puhutaan teosentrisestä eli Jumala-keskeisestä saarnaamisesta. Näillä eväillä minun on mahdoton tajuta sellaista! Miten minä, maan mato, syntynyt syntisestä sukukunnasta, kuolevainen ihminen, voin ajatellakaan mitään Jumala-keskeistä! Pakko tyytyä ihmis-keskeiseen kaikilla elämän alueilla, myös papin työssä ja saarnaamisessa. Joku Martti Luther on minulle yksi ihminen, yksi tomumaja, muiden joukossa, mutta voin oppia häneltä ja olen oppinutkin asioita, joita voin soveltaa omassa taistelussani ja työssäni. Kaikista oikeinta on puhua omasta uskostaan: Minä koen näin, minä ajattelen näin, olen tullut siihen tulokseen, luen Raamatusta näin, ymmärrän tämän kertomuksen näin, minusta tuntuu tämä kohta…. jne. Voin vieläkin tuntea nahoissani, mitä kaikkea sotkua sain kuulla ja nähdä, kun kirkollisissa toimituksissa aloin toteuttaa tätä minä-muotoista puhetapaani. Pitkien terapia- vuosien aikana olin oppinut jotain, mikä itselleni oli ”henki ja elämä”, mutta jonka aktiivi seurakuntalaiset yrittivät tappamalla tappaa.