Jeesus sanoo: ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.” Ts. joka luottaa ja uskoo, hän saa; joka ei usko, hän menettää sen katsottuna saajan näkökulmasta! Elämän ymmärtämisen ja kokemisen tasolla ero kahdenlaisten ihmisten välillä on huomattava! Kun luotan, usko on minulle tottakin todempaa, ”varmasti totta”, kuten Katekismuksessa sanotaan. Luottamus on kokemista, näkökulmaa, joka sulautuu ihmisen persoonallisuuteen. ”Joka uskoo, pelastuu” on hyvää sanomaa, ilosanomaa. Pelastus on tuntoa, että ollaan koko elämässä Jumalan kanssa. Silloin ihminen paranee sisältäpäin; hän kokee UT:n sooteeriaa: vapautus, terveys, eheys - uskossa Jeesukseen. Uskovasta ei tule kulttuurin ”hyvää ihmistä”, mutta Jumalan Jeesuksesta tulee hyvä hänen sydämessään: Daavidin Poika, Jumalan Poika, Kristus, jne.. Uskon kokemus muuttaa uskomatonta ihmistä Jumalaan päin, katse nousee taivaaseen, itku ja ilo tulee elämän surkeudesta ja ihanuudesta, jonka kaiken Jumala on voittanut ja lahjoittaa kelle tahansa lapselleen. Jumalan lapsina tehtävämme on levittää ilosanomaa, avata sillä ovia, elää siitä itse ja tuoda sitä kaikkialle ympäristöömme: asentein, suhtautumalla, teoilla, puheilla, hiljaisuudella, ilossa ja itkussa, kun kohtaamme toisiamme. Jumalan valtakunnan lapset luottavat Herraansa ja ottavat täyden vastuun itsestään, sanoistaan ja teoistaan. Lapsilla ei ole erityisoikeuksia vaan pelkkiä velvollisuuksia toisia ihmisiä kohtaan. Uskon anti on lapsella sydämessä, josta sen tarkoitus olisi kummuta toisten hyväksi. Uskominen ei ole mikään lopputulos eikä saavutus vaan saatu lahja käytettäväksi toisten hyväksi kaikilla elämän alueilla. Uskova arvioi omat mahdollisuutensa, lahjakkuutensa, tyhmyytensä ja tuhmuutensa, kätensä voiman ja aivojensa lahjakkuudet, ja alkaa käyttää avujaan toisten hyväksi. Ei jäädä paikoilleen vaan lähdetään liikkeelle. Suurin lahja ihmislapselle on päästä siihen elämän tulkintaan, että koko elämä sulkeutuu lapsuudesta alkaen Jumalan rakkauteen Jeesuksessa.