EI LAPSELLINEN VAAN LAPSEN USKO ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni… sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta….” Minusta on monta kertaa tuntunut, että tuo toinen ihminen selostaessaan uskoaan, ei ole rehellinen itseään kohtaan. Kuulostaa kuin hän ajattelisi kaikista muista asioista kehitystasoaan vastaavasti mutta uskonasioista kuin pieni lapsi. Mikä aiheuttaa kaksijaon: olla muuten asiallinen aikuinen mutta uskon alueella typerys? Tuskin hyvä Jumala tahtoo meidän höpsivän, varsinkaan häntä koskevissa lausunnoissa. Jumalasta puhuminen on vakava asia. Joka vetoaa Jumalaan, käyttää suurinta mahdollista auktoriteettia mielipiteensä tukemiseen. Puhuessaan Jumalasta henkilö sanoo jotain itsestään. Hän valikoi sanojaan ja pyrkii johonkin henkilökohtaiseen tavoitteeseen. On vaarallista samaistaa oma tahto Jumalan tahtoon. Kuka meistä olisi niin jumalallinen ihminen, joka kertoessaan Jumalasta puhuisi vain hänestä eikä mistään muusta? On hyvä muistaa, että jokainen lausuma Jumalasta rajoittaa hänen kaikkivaltiasta vapauttaan. Olemmeko me varmoja siitä, missä asiassa Jumala sallii sen. Jumala oman määritelmänsä perusteella ei ole sidottu inhimillisen puheen ehtoihin mutta me ihmiset olemme. Kaikki se mikä meillä on kielessä, on meille merkittävää ja kuvastaa enemmänkin meitä itseämme kuin mihin uskomme viittaavamme. Me uskomme ja luulemme. Ihmiskieli on ilmiö ihmisen itsensä pitkässä historiassa. Kieli kuvaa meidän näkökulmaamme asioihin ja tapahtumiin. Todellisuus on paljolti muuta kuin sanomme sen olevan. Sanotut asiat ovat ennen kaikkea meidän omassa mielessämme: ajatuksina, tunteina ja toimintaperiaatteina. Todellisuus osoittautuu monesti aivan muuksi kuin olemme sitä luulleet. Mielen logiikka ei läheskään aina pidä yhtä objektiivisen todellisuuden kanssa. Kielen avulla me käsitämme Jumalan. On hyvä pitää erillään kielen sana Jumala, jossa on 6 kirjainta ja Jumala, joka määritelmänsä mukaan on jotain aivan muuta.