Papinvalassa lupasin vastata työssäni ”Jumalan ja ihmisten edessä”. Mistä voin vastata? Vain omasta puolestani! Viimeisessä oikeudenkäynnissä me vastaamme kukin omasta uskostamme ja elämästämme. Minun ei tarvitse syytellä Jumalaa, ei toisia ihmisiä eikä itseäni. Jos pysyn siinä minkä olen oppinut uskomaan Jumalan koulussa, voiko kukaan minua tuomita? Siinäpä se. Nähtäväksi jää! ”Pastori piti kauniin puheen.” Mitä se tarkoittaa? Itse koen epäonnistuneen, jos minulle sanotaan noin. Joskus tuntuu siltä, että papille maksetaan siitä, että ei vain vahingossakaan sano mitään! Ei kirkko arvosta sitä, että tutkii tekstin taustaa ja syntymistä käyttöyhteydessään. Ei kirkossa toteudu sola Scriptura -periaate eli yksin Raamattu. Ihmiset vaativat omia tottumuksiaan, ei mitään eksegeettisiä horinoita. Srk-rauha säilyy, kun papit edistävät paikallis-srk:n yleis-uskonnollisuutta, perinnettä, jossa junnataan paikallaan aikakaudesta toiseen. Monille kuulijoille riittää, että he kuulevat tarpeeksi usein sanan Jeesus. Jos mainitsen sen liian harvoin, he kuulevat niin, ettei ”Jeesuksesta puhuttukaan mitään”. Miten aitoa sanamagiaa, kristillistettyä noituutta! Halu kuulla tuttuja uskonnollisia fraaseja paljastaa taas kerran ihmisten epäuskon. Jokaisessa uskonnollisessa kuppikunnassa on oman uskonnollinen kieli, joka antaa sosiaalisen yhteyden tunnun. Tuo tunnelma tulkitaan ”Hengen yhteydeksi”. Jos tunnelmaa ei synny, puhuja katsotaan harhaoppiseksi eli vääräoppiseksi. Jos hänet luetaan omiensa joukkoon, hänelle annetaan anteeksi. Kaikkien hengellisten kokousten tarkoitus on vahvistaa paikallaan pysymistä. Muodollisella tasolla kylläkin puhutaan pelastumisesta eteenpäin mutta se sanotaan niin hämärästi, että kuulija onnistuu jäämään siihen tilaan, mikä hänellä oli kokoukseen tullessaan. Pelastus on pääsemistä aina suurempaan ja enempään totuuteen siitä, mihin uskotaan, Jumalan ja hänen asiansa enentyvää tuntemista. Pahasti menee pieleen ajatus, että jossakin lafkassa koko totuus on läsnä kyseisenä ajankohtana.