SELLAISTA ELÄMÄ ON Nyt vaalien aikaan ilmassa on meininkiä, että asioiden pitäisi muuttua. Jollekin äänestäjälle numeron kirjoittaminen on rutiini ja toiselle harkittu henkilökohtainen kanta. Matalan mökin mummo syrjäkylällä pitää aivan eri asioita tärkeinä kuin tehtaan patruuna, joka armeliaisuudessaan palkkaa työmiehiä hihnalle, puhumattakaan tänään lakkoilevista päiväkotien ja kauppojen duunareista heidän halutessaan tietenkin sitä yhtä ja ainoaa: rahaa! Kirka ja Juha Watt Vainio laulavat ihmis-elämästä ja siitä muuttuuko mikään. Kirkalla ”kaikki on aina samanlaista mutta rakkautemme kestää” ja Juha Watt neuvoo nuorta näkemään elämän ”suurin piirtein sellaisena kuin se on”. Siinäpä läksy! Omia läksyjäni olen saanut lukea koko elämän ajan. Uskonnollisessa kodissani 1960-luvulla ajateltiin, ”että emme puutu yhteiskunnan asioihin, koska Jumala hoitaa ja johtaa yhteiskuntaa ja historiaa.” Jumala oli siihen aikaan realiteetti ja siten Katekismuksessa luki. Sellainen ajatus ei kannustanut muutokseen päin. Se antoi valtaa pitäville tilaa. Sitä en silloin tajunnut, koska yleisesti elettiin ”Herran pelossa”. Kuitenkin Jumala-usko antoi lapselle koko elämäksi kokemuksen ”turvasta Korkeimman suojassa”. Omalla kohdallani, johtuen geenitaustasta, aloin kokea protesti-mieltä kotiväkeäni (”esivalta”) ja ”kaikenmaailman määräilijöitä” kohtaan. En sulautunut mihinkään ryhmään helposti vaan aina piti tehdä työtä viihtymisen eteen. Elämän kokemistapani ja esikuvat vaikuttivat, että ajauduin itsestään selvästi, toisten varoitteluista huolimatta, papinkouluun. Minulla oli perinteellinen usko ja tarve muuttaa maailmaa, vaikuttaa edes jollakin tavalla eikä vain myötäillä. Siinä tarpeessa teologinen oli vastaus juuri minulle. Sieltä sain ajatteluun sisältöä ja työkaluja. 30 vuotta pappina täällä Pohjois-Karjalassa opetti, että srk:n pappina ei voi vaikuttaa laitoksessaan sen enempää kuin minkä hoitaa ennalta kaavoitetut virkatehtävät. Laitosta pidetään pikkutarkasti kaavamaisuuden ihanteessa eikä suvaita lipsumista. - ”Sellaista elämä on”! - Kuitenkin sisäinen pakko vaati minua sanomaan ja käyttämään koulutusta. Olin sisäistänyt ajatuksen: ”Jos ei tapahdu mitään muutosta missään, se on kuoleman tila”, ”jos minun työni ei muuta mitään, on se ollut turha.” Nämä teemat ja UT:n esimerkit vaikuttivat mielessäni koko työajan mutta minun oli turha tehdä itseäni pappina ymmärrettäväksi muille. Meitä uho-henkisiä äijiä löytyy täältä Pohjois-Karjalan salomailta: Menemme metsään istumaan kannon nenään, tulille kalarannoille; potkimme roskat pois polultamme; ruma sana suusta huutaa vääryyttä! Haluaisimme hyvää elämää, olla onnellisia, toteuttaa itseämme, voittaa Kirkan epätoivon sävel. Mutta nyt äänestäessään jo tietää, miten jatkossa käy, ja lakkoilijat pettyvät odottaessaan ihmettä. ”Sellaista elämä on”, nuori, vanha, mökin mummo, tehtaan patruuna, duunari! Se vaan on niin! Maailman parantamiseen voi vaikuttaa omassa elämässä. Minunkin oli pakko ”mennä itseeni kuin tuhlaajapoika”, käydä terapiassa, selviytyäkseni. Yhtä auttajaani pidin vähän tyhmänä, kun hän tarjosi minulle hädässäni Juha Vainion eväitä: ”Ihmis-elämään kuuluu asioita kuten kerrot; niin ihmiset toimivat.” - Mikä pettymys! - Ts. minun piti oppia näkemään mikä oli hyvin, myös hyväksymään asioita, ei vaan vaatimaan. Pahana päivänä pitäisi kokea itsensä merkitykselliseksi ja tehdä sitten itsensä toiselle merkitykselliseksi. Jorma Luostarinen

PLATON JA JEESUS Entisenä pappina kiinnostukseni filosofiaan jatkuu. Kuuntelin megafilosofi Esa saarisen ja Frank Martelan luentoja netistä. Niiden innoittamana ajatukseni lähtI lentoon oman mielenkiintoni alueella. Kun toinen luennoi, kuulija voi tutkia, millainen filosofia on puhujan taustalla. Kirjoja lukiessaan prof. Seppo Teinonen tutki kirjoittajan filosofiaa ja siirsi perintönsä meille opiskelijoille teologisessa 55 v sitten. En ihan ymmärtänyt asiaa silloin, kun olin nuori eikä ollut elämänkokemusta!! Lukiessani Lännen kulttuurin aatteellisia juuria aina törmään toteamukseen, että antiikin Kreikan filosofi Platon 300-luvulla eKr. on vaikuttanut henkiseen kulttuuriimme kaikista eniten. Kun asioista ottaa itse selvää yhä uudelleen, alkaa nähdä, että esim. ihmiskuvaamme kätkeytyy Platonin opetus. Hän puhuu ihmisen ”olemuksesta” (”idea”), pöydän olemuksesta, rakkauden olemuksesta. Idea on hieman samaa kuin muiden filosofioiden ”essenssi”, ”das Ding an sich”, ”per se” eli asia ja esim. ihminen ”itsessään”. Ideat ovat ”ideoiden maailmassa ja taivaassa” ja aisteilla havaittavat esineet, asiat ja ihmiset ovat ”aistimaailmassa”. Kuhunkin ideaan sisältyvät kaikki vastaavat aistimaailman epätäydelliset idean kopiot, ”jotka jumala on luonut”: Esim. kaikki kissat sisältyvät kissan ideaan, kaikki valkoiset esineet sisältyvät väriin valkoisuus; kaikki erilaiset ihmiset, köyhät, sairaat, kuninkaat, sisältyvät ihmisen yhteen ja samaan olemukselliseen täydellisen ihmisyyden ideaan. Ideoiden taivas on ”ylhäällä” ja ihminen esinemaailmassa on ”alhaalla”. Hänen ”sielunsa” on kurjassa tilanteessa ollessaan ”ruumiin vankina” materiaalisessa maailmassa. Sielu on ollut ennen ihmisen syntymää ideoiden maailmassa ja sinne takaisin se halajaa aineellisuudesta, ylös korkeuteen henkiselle tasolle: kauneuteen, puhtauteen, täydelliseen rakkauteen, korkeimpaan ”Hyvään”. Filosofilla, joka näkee ”ylös ideoiden maailmaan” on mahdollisuus neuvoa toisia, jotka istuvat luolassa nuotion ääressä selkä luolan aukkoon päin. Asiasta tietämättömät ihmiset näkevät luolan seinällä vain varjoja, jotka lankeavat seinälle johtuen auringon valosta luolan suulla ja siitä, että luolan ulkopuolella auringon valossa liikkuu ihmisiä ja tavaraa. He ajattelevat pimeydessään, että koko totuus ihmisparan olemassaolossa ( eksistenssi) on kuin varjo vaan. He elävät ajatusten, mielen, kokemuksen tasolla köyhässä epätäydellisten esineiden maailmassa, sielu vankilassa ja kuolema kauhuna. Filosofi auttaa heitä katsomaan ikuisiin, katoamattomiin, pysyviin ideoihin päin, saattaa sielua matkallaan ”taivaan tietä pelastukseen”. Nähdessään yhteiskunnan asioiden pysyviin ideoihin eikä vain muuttuviin ihmisten tekemiin ajallisiin rakenteisiin, filosofi on paras mahdollinen ”valtion” johtaja! Tässä vaiheessa lukijani ehkä kokee, että tekstini kuulostaa jotenkin uskonnolliselta. Aivan oikein, oikea tulkinta! Pohjois-Karjalainen mökin mummokin on kuullut saarnoja, joissa apostoli Paavalin nimiin on laitettu monenlaista tarinaa. Saarnoissa, joita pidetään kirkon hallinnon ehdoilla, peittyy ja peitetään ne aatteelliset juuret, joihin UT:n evankeliumin saarnattu Jeesus verhoutuu. Paavali itsekin puhuu ”peiton poistamisesta”, vaikka kaikki sen ajan kreikkalaiset ymmärsivät mitä hän tarkoitti: kulttuuri oli yhteinen. Sen kielellä ja kielessä välitettiin evankeliumia ”kaikkeen maailmaan”. Tänään 2000 v myöhemmin saarnattu Jeesus on piilossa, koska kulttuuri on kokenut evoluution, kehitysmuutoksen. Paavali on Palestiinan juutalainen antiikin ajan hellenisti-filosofi-fariseus 300 v Platonin jälkeen. Koko hänen sivistyksensä lepää sen ajan juutalaisen oppineisuuden ja hellenismin pohjalla. Platonin ajattelutapa oli UT:n syntymisen aikaan pop, sen ajan pamaus, ja sellaisena se jäi vaikuttamaan UT:n tekstien ja kirkkolaitoksen teologian kautta pysyvästi Lännen kulttuuriin aina tänne nykyajan Pohjois-Karjalaan asti! Kun Paavali puhuu ”Kristus meissä”, ”me Kristuksessa”, ”srk on Kristuksen ruumis”; ”Kristus on Uusi Aadam”, jne., hän kertoo meille UT:n tekstissä Platonin sanastolla ja Kristus-kokemuksensa innoittamana ”evankeliumia, jonka hän sai suoraan Kristukselta”. Juutalainen ihminen nimeltä Jeesus on Paavalin kokemuksessa Kristus: hänen ajattelussaan, hänen opissaan ja hänen koko elämässään. Paavalille Jeesus-Kristus on ”täydellinen ihminen”, ”taivaallinen ihminen”, katoamaton ideaali-ihminen, ihmisen idea, ”täysi Jumala”, joka on maailman loppuun saakka täynnä inhimillisyyttä, Jumaluutta ja ”Rakkautta ylhäältä”. Jokainen saa toisten ja koko maailman kanssa tulla mukaan yhteiseen iloon. Jorma Luostarinen.

TEE ITSESTÄSI MERKITYKSELLINEN! Entisenä pappina ja eläkeläisenä ”maailman arvoituksen” tutkiminen jatkuu, olosuhteet ( ikä, terveys, ym. ) vaan ovat radikaalisti muuttuneet ja muuttaneet: Paljonko on aikaa? Selaillessani tässä eksistenttisessä ( olemassaolon kokemuksessa ) nettiä, löysin sattumalta suomalaisen nuoren megafilosofi Frank Martelan kirjoituksia. Hän on tuottanut paljon, esitelmöinyt. luennoinut, kiertänyt maailmaa, konsultoinut eri yritysten johtajia, työntekijöitä; ollut koronasta tiedottavien neuvonantaja ja asioinut maan poliittisten johtajien kanssa filosofisena ja psykologisena peilinä. Häntä nyt tulkitessani ja soveltaessani huomaan, että hänen ihmiskuvansa perustuu paljolti eksistentialismi-filosofiaan ( ihminen olemassaolossa). Siitä johdannaisena ajattelutapa on eksistentiaalinen eli eksistenssifilosofia-opin mukainen). Eksistenssifilosofia sai potkua Euroopassa 2. maailmansodan raunioilla ja keskeiskäsitteitä ovat: ihmisen kokema” ahdistus”, ”pelko” saks. Angst; ihminen on ”viskattu maailmaan”, hän on täysin ”vapaa sidonnaisuudessa” ja hänen on itse luotava olemassaolonsa ( eksistenssinsä ), koska mikään Platonin C n. 350 eKr. ) perinteen ihmisen olemuksen ( essenssi ) teoria ei enää selitä nykyihmistä. Eksistenttinen kokemus on meille tuttu ja helposti käsitettävä. Miljoonat ihmiset ovat sen kokeneet ja kokevat tänään. Se vie jo eteenpäin, että Angstissaan ymmärtää itseään! Antiikin olemus-ajattelun mukaan rengin piti pyrkiä taitavaksi hevosen hoitajaksi ennalta määrätyn rengin mallin mukaan eikä puuttua isännän asioihin, joka kunnostautui isännän vakioroolin mukaan. Olemus-ihanteesta puhuu myös hellenistinen apostoli Paavali: ”Jokainen pysykään siinä säädyssä, jossa on, sillä aika on lähellä!” Ihmisen arkista käytännön tasoa tarkastellessaan Martela käyttää usein sanaa ”merkityksellinen”. Siihen liittyy läheisesti eksistentialismin käsitteet: tarkoitus, päämäärä, päämäärähakuisuus, mielekkyys ja mieli. Auttaessaan ihmisiä Martela koettaa saada heitä löytämään omalle toiminnalleen ja elämälleen sellaisia merkityksiä, jotka välittyessään toisille auttaisivat heitä löytämään omat tarkoituksensa omassa elämässään. Kun ihminen kokee elävänsä merkityksellistä elämää eli olemassaoloa, ts. hänellä on tarkoitusta miksi elää, se välittyy toiselle, jolla ei ehkä ole mitään tarkoitusta elämässä. Merkityksellinen elämä ei tipu taivaasta ”hällä väliä”- ihmiselle, ”antaa mennä”-ihmiselle eikä ”kunhan möllötettää”- ihmiselle! Merkityksellisen olemassaolon eli elämän saamisen eteen on ”mentävä itseen” kuin VT:n tuhlaajapoika ja jos vähänkin elämässä tuntuu olevan merkitystä, katsottava ympärillä olevia ihmisiä ja ruvettava toimimaan heidän hyväkseen: Ei eletä itselle omissa nautinnoissa, ei ”käperrytä itseensä” (incurvatus in se ), joka Martti Lutherin mukaan on synnin olemus. Victor Franklin logoterapian mukaan tarkoituksen löytäminen on ihmiselämän perusta: Keskitysleiriltä selvisivät parhaiten ne, jotka näkivät hulluudessakin järkeä ponnistella elämän puolesta! Tee siis itsestäsi merkityksellinen palvelemalla toisia esim. työn kautta, tylsänkin työn kautta, eläkeläisenä, nuorena, vanhana: hakkaa puita mummolle, kanna kassia, kysy mitä kuuluu, voinko jotenkin auttaa? Jos omassa elämässä koet merkityksellisyyttä, sen verran ja vain sen verran voit olla valoksi ja avuksi toiselle. Itse olen kiitollinen, että sain kirkon töissä harjoitella elämää ja elää merkityksellistä elämää diakonian kotikäynneillä. Siellä matalissa majoissa olimme toisillemme merkityksellisiä. Jorma Luostarinen

MITEN ELÄÄ HYVÄ ELÄMÄ? Papin työt ovat kohdallani jo menneisyyttä ja loppuelämän rajallisuus on fakta joka päivä. Eletty aika vaikuttaa ja kertautuu mieleen. Menneisyydestä kumpuavat vaikutelmat kiteytyvät paljolti kysymyksiin: miten se on mennyt ja millaista se on ollut? Näissä tunnelmissa löysin netistä sattumalta suomalaisen filosofin Frank Martelan artikkelin ”Opi elämään – eli miten elää hyvä elämä?” Hän pohtii asiaa filosofisesti Luc Ferryn teos taustalla. ”Jokainen ihminen ja kulttuuri joutuu vastaamaan elämän perimmäisiin kysymyksiin maailman luonteesta, hyvästä ja pahasta sekä elämän pohjimmaisesta tarkoituksesta. Erityisen keskeistä on löytää vastaus pelastuksen ongelmaan, eli siihen miten voittaa kuolemanpelko.” Ferry ei ratkaise kysymystä, ainoastaan esittelee ”eri aikakausien tarjoamia vastauksia”. ”Antiikin Kreikassa elämän mielekkyyden takaaja oli maailmankaikkeuden kosminen järjestys. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa, myös ihmisellä. Aineellinen maailma ymmärrettiin harmonisena kokonaisuutena, jonka kukin elementti on ihailtavasti suunniteltu. … Ihmiselämän päämääräksi muotoutuu oman paikkansa löytäminen kokonaisuudessa. Ja tähän päämäärään pääsemme järkemme avulla, mietiskelemällä kosmista järjestystä. Moraalinen elämä on elämää, jossa ihminen löytää omat roolinsa yhteisössä ja täyttää ne eli noudattaa niille ominaisia hyveitä. Kuninkaalla, sotilaalla, isällä, vaimolla ja kauppiaalla oli kullakin omat hyveensä ja toteuttamalla niitä henkilö eli hyvän elämän.” ”Pelastuksen ongelmaan vastattiin” esim. synnyttämällä, ”tekemällä mainetekoja”, ajattelua kehittämällä, ”keskittymällä nykyhetkeen”, ”kiintymättä mihinkään liikaa” ja ”hyväksymällä maailma sellaisenaan”. Kristinuskosta tuli ”antiikin pelastusopille haastaja”, joka lopulta nousi hallitsemaan koko länsimaista ajattelumaailmaa. Ferryn mukaan” sen suosion salaisuus on helpommin lähestyttävä pelastusoppi. Abstraktin kosmisen järjestyksen sijalle se asettaa persoonallisen Jumalan ja hänen lihaa ja verta olevan poikansa. Kuolemanpelkoa ei torjuta vaativalla viisauden harjoittamisella vaan heittäytymällä nöyrästä uskon varaan: Jeesus on meidät lunastanut, pelastukseen riittää, että uskoo häneen. Ja pelastus tarkoittaa henkilökohtaista kuolemattomuutta ja kuolemanjälkeistä elämää taivaassa. Houkutteleva tarjous!” … Kristinusko sisältää radikaalin uutuuden: kaikilla ihmisillä on ihmisarvo pelkän ihmisyytensä ja vapaan tahtonsa perusteella.” Ihmisarvo ei määräydy ”roolin mukaan”, vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita ”Luojan luomina”. Siksi köyhien uskosta kasvoi laaja pelastava ajattelutapa tulevaan historiaan. ”Valistuksesta ja modernista humanismista alkaen” yhteiskunnan alemman luokan tukema uskonnollisuus alkoi heiketä, kun luonnontieteet loivat uuden ihmiskuvan. Englantilainen John Donne kirjoitti: ”Vei tiede kaiken varmuuden, sammutti tulitaivaan. … Pirstoina kaikki, poissa yhteys, tasapaino…” ”Moderni aikakausi etsi vastausta ihmisluonnosta ja ihmisjärjestä, asettamalla ihmisen maailmankaikkeuden keskipisteeksi. Uudella moraalilla haluttiin voittaa ihmisen ”eläimellinen ja itsekäs tahto turvautumalla velvollisuuksiin, jotka päätellään järjellä”. Nietzsche ja muut kriittiset ajattelijat ”osoittavat, että ajattelun suuret periaatteet lepäävät savijaloilla.” ”Heideggerin tekniikan analyysi” 1900-luvulta kuvaa eksistentialismin pohjalta 2000-luvun ihmisen etsintää ”olemassaolossa” ja hänen ”epätoivoista ahdistusta ja pelkoa”, hapuillessaan ”yksin ja täysin vapaana, maailmaan heitettynä”, hyvää elämää. ”Nykyaikaamme leimaa sokea kilpajuoksu kohti suuntaa, jota kukaan ei valinnut. Siitä huolimatta juoksemme yhä kovemmin….Kilpajuoksulla ei ole mitään päämäärää…vain pärjätä paremmin kuin toiset, menestyä kilpailussa,… täyttää ihanteiden tyhjyyden… juoksemalla veren maku suussa… kohti suuntaa, jota kukaan ei valinnut.” Onko siis ihminen päässyt alkua pidemmälle: Miten siis elää hyvä elämä! Jorma Luostarinen

OLEMME VIERAANTUNEET Papinkoulussa 1970-luvun H:ngissä marxilainen filosofia näkyi ja kuului yliopiston kulmilla. Vasemmisto-opiskelijat pauhasivat kulkureiteillä aatetta, jakoivat punaisia lehtisiä ja kehottivat nuoria ”tiedostamaan paikkansa yhteiskunnassa”. Uskottiin Neuvostoliiton ”edistyksellisyyden tuottavan vallankumouksellisen uuden ihmisen”, joka ei olisi ”vieraantunut luonnosta, yhteiskunnasta eikä itsestään”. ”Uskonto oli huumetta rahvaalle”, joka siirsi maanpäällisen onnen taivaaseen! Teologitkin saivat valita alan oppikirjoja tentittäväksi. Minäkin luin, suorastaan ahmin tuota utopiaa! Opiskelijoiden kokemuksessa siinä oli potkua, kirjat olivat halpoja ja selkeä aate iski tajuntaan. Minua puhutteli sana vieraantuminen. Olin vieraantunut, lähtenyt kotoa pois suureen H:kiin: Kuljin pimeitä sateisia katuja yksin löytämättä kiinnekohtaa elämässä. Kotiväki komensi valmistumaan nopeasti, säästämään rahaa ja elämään ”kunnollisesti”. Vaikka asuin vuosia teologien talossa, en viihtynyt siellä, koska koin uskonveljet ahdasmielisiksi. Kokemuksessani olin vieraantunut itsestäni ja toisista, ja hakeuduin avun lähteille. Rooman Klubin raportista ”Kasvun rajat 1972”, johon oli koottu tiedemiesten ennusteet tulevaisuuden luontokadosta ja –tuhosta, opin sen, että olin vieraantunut luonnosta: Hengitin suurkaupungin liikenteen 1000 erilaista myrkkykaasua keuhkoihini; ilman kuulosuojaimia katujen pauhu repi korviani; hermoston rasitus takasi levottoman unen; ihmisten kiireessä oli pakko töniä toisia, jotta pääsi eteenpäin! Tuohon aikaan luetettiin eri aloilla eksistentialismi-nimistä filosofista aatetta, joka oli keskeisesti syntynyt Euroopassa 2. maailmansodan aikoihin. Se kehittyi tuhoisan sodan raunioilla ja oli helppo käsittää, koska ihmiset itse näkivät silmillään alatasolla sen mistä kirjoitettiin ylätasolla. Keskeisiä aatteen sisältöjä ovat: ihminen on ”heitetty maailmaan”; hänellä on ”ahdistunut” mieli; hänellä on ”suru ja huoli” ”olemassaolossaan (eksistenssi) maailmassa”; hän on täysin ”vapaa” itsessään ja suhteessa ympäristöön; hän ei löydä ”autenttista”, varsinaista, aitoa ”olemustaan” (essentia) yhteiskunnassa. Kreikan filosofi Platonista alkaen, 2500 vuotta sitten, Länsimailla ihmistä on selitetty päinvastoin kuin eksistentialismissa: Essentia eli olemus on ensin, sitten eksistenssi eli olemassaolo. Ts. ihmisen aito malli on Platonin ”ideoiden taivaassa” oleva ”ihmisen idea”, täydellinen ihminen, johon kaikki ihmiset sisältyvät. Oikea hyvä elämä on tietoa siitä, että etsii ihmisen mallia tuosta ihmisen ideasta, täydellisestä ihmisestä ja toteuttaa sitä. Eksistentialismissa lähdetään liikkeelle yksityisen ihmisen olemassaolosta, hänen kokemuksistaan ja mahdollisuuksistaan, ilman mitään ennakkokäsitystä ja mallia. Ihminen on ”vapaa”, ”viskattu maailmaan”, yksin etsimään paikkaansa olemassaolossaan! Kun katsotaan ihmisen ”huolta” täällä lintukodon Pohjois-Karjalassa, Gazan raunioilla ja Ukrainassa, moneuden keskeltä löytyy ihminen, eksistoiva ihminen. Eksistentialismi kuvaa osuvasti ihmisen tuntoja ajasta aikaan mutta se ei ratkaise mitään. Marksilaisuus kuvasi osuvasti tuntoja 50 vuotta sitten, paasasi ”uutta ihmistä ja yhteiskuntaa”, mutta eipä tullut ”ateistista messianismia” maan päälle! Sotimisessa kansojen kesken, ihmisten kesken ja ihmisen sotiessa omassa olemassaolossaan on kysymys vieraantumisesta. Sen voi todeta, surulla sanoa ja tuntea tunteilla, mutta mikä auttaa johonkin, mihin tahansa parempaan? Kaipaus syntyy jo lasten päiväkodeissa. Jorma Luostarinen

KIRKKO-SANAN MATKASSA Kun kirkkoa ei vielä ollut, tarkoitti VT:n heprean qahal Jerusalemin koollaolevaa kansanjoukkoa ja UT:n kreikan kyriake`sta, Herran omasta, on kirkko-sana meille tullut. Paavali teroitti ulkomaiden kansalle uskonkirkkoa, ”Kristuksen ruumista” ja siitä alkaen kävivät teologit, poliitikot, filosofit taivaankotikirkosta kuumina. 300-luvun Rooman keisari Konstantinus painoi sotilaan saappaan valtiokirkon pohjaan, asettui hallintokirkon ylimmäksi johtajaksi, politikoi ekumeenisen kirkon oikean opin ja tasoitti puolueet valtakunnankirkon yhteen Jumalaan, yhteen uskoon, yhteen Kristukseen ja seurakuntaan. Jos ei kelvannut, menetti maansa ja virkansa, sai lähteä instituutiosta maanpakoon. Meillä täällä Pohjois-Karjalassa on lokoiset oltavat kotikirkossa: mummo huopatossuissa ( ihanaa! ) puisessa, kivisessä, betonisessa talossa taivaan kirkkoa, uskon kirkkoa, kaikkien pyhien kirkkoa ihailemassa. - Ja pappi menee kirkkotaloon töihin. Kautta aikojen kirkko-sanaa ja kirkon Sanaa määritellään milloin mihinkin syyhyyn ja tarpeeseen, tulkitaan, hutkitaan perinteen mukaan: ihmisen puolesta, ihmistä vastaan. Unohtuu alku: Kristuksen ruumis, kaikkien uudis. Jorma Luostarinen

VOIKO JEESUSTA SAARNATA? Näin entisenä pappina eläkkeellä viran kiireet ovat jossain kaukana sumussa. Joskus taas mennyt ja ihmiset putkahtavat mieleen ja antavat tuoreen kokemus- säväyksen. Mieli täyttyy menneisyyden vaikutelmista, joihin sisältyy tunnekohtaamisia seurakuntalaisten kanssa. Tuhansilla kotikäynneillä diakonian alalla näin ”sitä oikeaa elämää”, missä ihmiset syrjäkylien mökeissä sinnittelevät. Mökin ovet repsottivat; toivotettiin tervetulleeksi; ”peremmälle”; juotiin kahvit; juteltiin talonväen asioista heidän ehdoillaan; katseltiin heidän nuoruuden albumeita; … virrenveisuu ja rukous kruunasi hetkemme ilman minkäänlaista pelkoa, pakottamista tai jännitystä: ”Jumalan rauhaa ja siunausta!”. Vielä silloin en arvannut, että 40 vuotta myöhemmin nuo saattosanat sykähdyttäisivät näin paljon! Koen kiitollisuutta, että sain tulla papiksi. Heti kättelyssä on sanottava, että saarnamieheksi minusta ei ollut, mitattuna sillä, miten srk:n vaikutusvaltaiset henkilöt reagoivat saarnoihini. Valmistelin ne hyvin ja toin niihin Raamatun eksegetiikkaa ja kristinuskon alun taistelua Rooman valtakunnassa. Saarnojeni perusteema pyöri Jeesuksen kärsimyshistorian ympärillä. Tarkoitukseni oli osoittaa saarnasta toiseen, että se ei ole pelkkää historiaa vaan ihminen kaikkina aikoina on Jeesuksen hylkääjä! Kun luettelin UT:n mainitsemat Jeesuksen hylkääjäryhmät, joku kuulija saattoi saada ”piston sydämeen” kuten myös minä pappina! Tuttujeni kanssa olin jutellut teemani moneen kertaan ja siksi he ymmärsivät mitä tarkoitin. Toisaalta siis kirkkosalissa oli ystäviä, joiden kanssa pääsin samaan elämän ja uskomisen sykkeeseen kuin he. Olin käynyt heidän kodeissaan satoja kertoja, kuunnellut heidän surujaan ja ”puhunut suuni puhtaaksi” siitä, mitä pappina oleminen oikeasti oli. Molemminpuolinen kunnioitus, rakkaus, avautuminen ja luottamus auttoivat meitä ymmärtämään toisiamme ”täysillä”. Siksi ”meidän jengillä” yhteisessä uskon kokemisessa oli jopa hauskaa kirkkosalissa ja nauroimme elämän ihanuudesta. Nyt” päivätyön tehneenä” sydämeni iloitsee ystävistä, jotka lähes kaikki tosin ovat kuolleet. He eivät ole minulle entisiä vaan he ylösnousevat sydämessäni tähän päivään. Lähes päivittäin kuljen kävelylenkillä heidän hautojensa ohi ja saan heiltä muistutuksen: ”Miten käytät armonaikasi?” ”Pysytkö laskuissa paljonko aikaa on jäljellä?”. - Mikä minä olisin ollutkaan heille saarnaamaan tiestä, jolla nuoruuteni ja ”kirjaviisauteni” takia itse hoipertelin! Kun katselen ulos lumiseen metsään, - 30, lunta tulee ”sylin täydeltä” kauniissa Pohjois-karjalassa. Elämä sykkii lumen allakin, vaikka mitään ei näy; pikkutipi etsii puun rungolta viime kesän ötököitä; ihmisillä on joka päivä yhä isompi kiire – minne? Jo pari tuhatta vuotta ihmiset ovat saarnanneet taivaallista Jeesusta tänne maan alhoihin. Mutta kun tutkii matkanvarren asioita tarkemmin, myös pimeältä ja puhumattomalta puolelta, niin törmää kysymykseen: Voidaanko Jeesusta ylipäänsä saarnata? Voidaanko hänet vain yksinkertaisesti kokea ja uskoa kuten Raamatun teksteissä kirjoittajat näyttävät? Myöhemmässä historiassa Jeesus-nimi on tahrattu tuhanteen kertaan; hänet on vedetty siunaamaan ja puolustamaan ihmisten keksimiä puolueellisia oppeja ja hänet nähdään rajanvetäjäksi ihmisryhmien välille!. Onneksi minä en kerjää leipääni saarnaamalla, suun sanoja päästämällä!. Mielelläni hakeudun sellaiseen vapautuneeseen ilmapiiriin, jossa yksinkertaisella inhimillisellä tavalla sydämeni löytää Jeesuksen rakkauden. Jorma Luostarinen