VOIKO JEESUSTA SAARNATA? Näin entisenä pappina eläkkeellä viran kiireet ovat jossain kaukana sumussa. Joskus taas mennyt ja ihmiset putkahtavat mieleen ja antavat tuoreen kokemus- säväyksen. Mieli täyttyy menneisyyden vaikutelmista, joihin sisältyy tunnekohtaamisia seurakuntalaisten kanssa. Tuhansilla kotikäynneillä diakonian alalla näin ”sitä oikeaa elämää”, missä ihmiset syrjäkylien mökeissä sinnittelevät. Mökin ovet repsottivat; toivotettiin tervetulleeksi; ”peremmälle”; juotiin kahvit; juteltiin talonväen asioista heidän ehdoillaan; katseltiin heidän nuoruuden albumeita; … virrenveisuu ja rukous kruunasi hetkemme ilman minkäänlaista pelkoa, pakottamista tai jännitystä: ”Jumalan rauhaa ja siunausta!”. Vielä silloin en arvannut, että 40 vuotta myöhemmin nuo saattosanat sykähdyttäisivät näin paljon! Koen kiitollisuutta, että sain tulla papiksi. Heti kättelyssä on sanottava, että saarnamieheksi minusta ei ollut, mitattuna sillä, miten srk:n vaikutusvaltaiset henkilöt reagoivat saarnoihini. Valmistelin ne hyvin ja toin niihin Raamatun eksegetiikkaa ja kristinuskon alun taistelua Rooman valtakunnassa. Saarnojeni perusteema pyöri Jeesuksen kärsimyshistorian ympärillä. Tarkoitukseni oli osoittaa saarnasta toiseen, että se ei ole pelkkää historiaa vaan ihminen kaikkina aikoina on Jeesuksen hylkääjä! Kun luettelin UT:n mainitsemat Jeesuksen hylkääjäryhmät, joku kuulija saattoi saada ”piston sydämeen” kuten myös minä pappina! Tuttujeni kanssa olin jutellut teemani moneen kertaan ja siksi he ymmärsivät mitä tarkoitin. Toisaalta siis kirkkosalissa oli ystäviä, joiden kanssa pääsin samaan elämän ja uskomisen sykkeeseen kuin he. Olin käynyt heidän kodeissaan satoja kertoja, kuunnellut heidän surujaan ja ”puhunut suuni puhtaaksi” siitä, mitä pappina oleminen oikeasti oli. Molemminpuolinen kunnioitus, rakkaus, avautuminen ja luottamus auttoivat meitä ymmärtämään toisiamme ”täysillä”. Siksi ”meidän jengillä” yhteisessä uskon kokemisessa oli jopa hauskaa kirkkosalissa ja nauroimme elämän ihanuudesta. Nyt” päivätyön tehneenä” sydämeni iloitsee ystävistä, jotka lähes kaikki tosin ovat kuolleet. He eivät ole minulle entisiä vaan he ylösnousevat sydämessäni tähän päivään. Lähes päivittäin kuljen kävelylenkillä heidän hautojensa ohi ja saan heiltä muistutuksen: ”Miten käytät armonaikasi?” ”Pysytkö laskuissa paljonko aikaa on jäljellä?”. - Mikä minä olisin ollutkaan heille saarnaamaan tiestä, jolla nuoruuteni ja ”kirjaviisauteni” takia itse hoipertelin! Kun katselen ulos lumiseen metsään, - 30, lunta tulee ”sylin täydeltä” kauniissa Pohjois-karjalassa. Elämä sykkii lumen allakin, vaikka mitään ei näy; pikkutipi etsii puun rungolta viime kesän ötököitä; ihmisillä on joka päivä yhä isompi kiire – minne? Jo pari tuhatta vuotta ihmiset ovat saarnanneet taivaallista Jeesusta tänne maan alhoihin. Mutta kun tutkii matkanvarren asioita tarkemmin, myös pimeältä ja puhumattomalta puolelta, niin törmää kysymykseen: Voidaanko Jeesusta ylipäänsä saarnata? Voidaanko hänet vain yksinkertaisesti kokea ja uskoa kuten Raamatun teksteissä kirjoittajat näyttävät? Myöhemmässä historiassa Jeesus-nimi on tahrattu tuhanteen kertaan; hänet on vedetty siunaamaan ja puolustamaan ihmisten keksimiä puolueellisia oppeja ja hänet nähdään rajanvetäjäksi ihmisryhmien välille!. Onneksi minä en kerjää leipääni saarnaamalla, suun sanoja päästämällä!. Mielelläni hakeudun sellaiseen vapautuneeseen ilmapiiriin, jossa yksinkertaisella inhimillisellä tavalla sydämeni löytää Jeesuksen rakkauden. Jorma Luostarinen