OLEMME VIERAANTUNEET Papinkoulussa 1970-luvun H:ngissä marxilainen filosofia näkyi ja kuului yliopiston kulmilla. Vasemmisto-opiskelijat pauhasivat kulkureiteillä aatetta, jakoivat punaisia lehtisiä ja kehottivat nuoria ”tiedostamaan paikkansa yhteiskunnassa”. Uskottiin Neuvostoliiton ”edistyksellisyyden tuottavan vallankumouksellisen uuden ihmisen”, joka ei olisi ”vieraantunut luonnosta, yhteiskunnasta eikä itsestään”. ”Uskonto oli huumetta rahvaalle”, joka siirsi maanpäällisen onnen taivaaseen! Teologitkin saivat valita alan oppikirjoja tentittäväksi. Minäkin luin, suorastaan ahmin tuota utopiaa! Opiskelijoiden kokemuksessa siinä oli potkua, kirjat olivat halpoja ja selkeä aate iski tajuntaan. Minua puhutteli sana vieraantuminen. Olin vieraantunut, lähtenyt kotoa pois suureen H:kiin: Kuljin pimeitä sateisia katuja yksin löytämättä kiinnekohtaa elämässä. Kotiväki komensi valmistumaan nopeasti, säästämään rahaa ja elämään ”kunnollisesti”. Vaikka asuin vuosia teologien talossa, en viihtynyt siellä, koska koin uskonveljet ahdasmielisiksi. Kokemuksessani olin vieraantunut itsestäni ja toisista, ja hakeuduin avun lähteille. Rooman Klubin raportista ”Kasvun rajat 1972”, johon oli koottu tiedemiesten ennusteet tulevaisuuden luontokadosta ja –tuhosta, opin sen, että olin vieraantunut luonnosta: Hengitin suurkaupungin liikenteen 1000 erilaista myrkkykaasua keuhkoihini; ilman kuulosuojaimia katujen pauhu repi korviani; hermoston rasitus takasi levottoman unen; ihmisten kiireessä oli pakko töniä toisia, jotta pääsi eteenpäin! Tuohon aikaan luetettiin eri aloilla eksistentialismi-nimistä filosofista aatetta, joka oli keskeisesti syntynyt Euroopassa 2. maailmansodan aikoihin. Se kehittyi tuhoisan sodan raunioilla ja oli helppo käsittää, koska ihmiset itse näkivät silmillään alatasolla sen mistä kirjoitettiin ylätasolla. Keskeisiä aatteen sisältöjä ovat: ihminen on ”heitetty maailmaan”; hänellä on ”ahdistunut” mieli; hänellä on ”suru ja huoli” ”olemassaolossaan (eksistenssi) maailmassa”; hän on täysin ”vapaa” itsessään ja suhteessa ympäristöön; hän ei löydä ”autenttista”, varsinaista, aitoa ”olemustaan” (essentia) yhteiskunnassa. Kreikan filosofi Platonista alkaen, 2500 vuotta sitten, Länsimailla ihmistä on selitetty päinvastoin kuin eksistentialismissa: Essentia eli olemus on ensin, sitten eksistenssi eli olemassaolo. Ts. ihmisen aito malli on Platonin ”ideoiden taivaassa” oleva ”ihmisen idea”, täydellinen ihminen, johon kaikki ihmiset sisältyvät. Oikea hyvä elämä on tietoa siitä, että etsii ihmisen mallia tuosta ihmisen ideasta, täydellisestä ihmisestä ja toteuttaa sitä. Eksistentialismissa lähdetään liikkeelle yksityisen ihmisen olemassaolosta, hänen kokemuksistaan ja mahdollisuuksistaan, ilman mitään ennakkokäsitystä ja mallia. Ihminen on ”vapaa”, ”viskattu maailmaan”, yksin etsimään paikkaansa olemassaolossaan! Kun katsotaan ihmisen ”huolta” täällä lintukodon Pohjois-Karjalassa, Gazan raunioilla ja Ukrainassa, moneuden keskeltä löytyy ihminen, eksistoiva ihminen. Eksistentialismi kuvaa osuvasti ihmisen tuntoja ajasta aikaan mutta se ei ratkaise mitään. Marksilaisuus kuvasi osuvasti tuntoja 50 vuotta sitten, paasasi ”uutta ihmistä ja yhteiskuntaa”, mutta eipä tullut ”ateistista messianismia” maan päälle! Sotimisessa kansojen kesken, ihmisten kesken ja ihmisen sotiessa omassa olemassaolossaan on kysymys vieraantumisesta. Sen voi todeta, surulla sanoa ja tuntea tunteilla, mutta mikä auttaa johonkin, mihin tahansa parempaan? Kaipaus syntyy jo lasten päiväkodeissa. Jorma Luostarinen