EI MERKIT VAAN LUOTTAMUS ”Tuomas vastasi ja sanoi..: ”Minun Herrani ja ….” Jeesus vastasi: ”Sen tähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe kuitenkin uskovat.”” JH 20 Ihmisen ajattelutapa pitkässä historiassa näyttää olevan suhteellisen pysyvä. Jeesuksen aikalaiset tavoittelivat innokkaasti tunnusmerkkiä, seemeion, uskoakseen hänen messiaanisuuteensa. Toiset kokivat saavansa merkin, toiset eivät. Nykyseurakunnassa on merkkien tavoittelua, esim. kuka ja millainen on oikea uskovainen ja pappi. Ihmiset tekevät pitkiä matkoja saadakseen hengellisiä kokemuksia ”taivaallisista” ja konkreettisia merkkejä saarnamiehen ”väkevyydestä” ja Jeesuksen läsnäolosta. Joidenkin saarnamiesten tuttu puhetyyli koetaan sekin merkkinä. Jumala halutaan sitoa aikaan ja paikkaan ”meidän keskellemme”. Kuitenkaan Jumala oliona ei näy missään! Joillakin tahoilla tainnoksiin meneminen ja muuttunut tietoisuuden tila tulkitaan jumalalliseksi. Kun ihmiset hourailevat ja liikehtivät, ”Henki liikkuu meidän keskellämme”: käsi nousee, jalat vapisevat, sairas nousee rientämään kohti pyhää paikkaa, kaatuu. Toinen jatkaa kulkuaan, terästyy, pääsee alttarille ja lysähtää kuin piimäpussi pyhälle kaiteelle. Usein arkiset pikkuyhteensattumat tulkitaan suuresta näkökulmasta, itsensä Jumalan antamiksi viitteiksi olemassaolostaan. Epäuskolla on monet kasvot kuten uskovaisillakin!

Martti Luther on hyvän miehen maineessa. Muuten tuskin olisi ollut hänen syntymänsä 500-vuotis- juhlaa! Mikä hänessä, yhdessä munkissa, oli ja on niin hyvää? Se oli esim. sitä, että hän halusi henkilökohtaisesti kohdata Jumalan Raamatun teksteihin sisältyvän uskon avulla. Hän siis persoonallisella tavalla ryhtyi tehtäväänsä sisäistääkseen itselleen uskoa ja asettaakseen Rooman kirkon rutinoituja ilmiöitä sivummalle. Luther uskontaistelussaan asettui minänä Jumalansa eteen. Sillä tiellä hänen perinteensä teki hänestä maineikkaan auktoriteetin ja arvovallan, johon hän tuskin itse vahingossakaan pyrki. Rooman kirkko sitä vastoin luki hänet pahimpien pirujen joukkoon! Luther kysyi asioita minä-muodossa ja hänelle uskominen oli henkilökohtainen asia. Perusteesinsä hän asetti pettymyksensä pohjalta: Hän ei muotomenojen keskeltä löytänyt armollista Jumalaa. Luther ratkaisi omalla kohdallaan auktoriteetti-kysymyksen hengenvaaran uhalla: Tärkeämpää kuin oma henki oli löytää Vapahtaja, elävä Kristus! Auktoriteettiemme suuruus on siinä, että omana aikanaan he eivät asettuneet arvovalloiksi: Augustinus, Luther, Paavo Ruotsalainen, Laestadius, jne. Uskon sävyttämä oma persoonallisuus Jumalan puhuttelussa loi heille sanottavaa: kirjoissa, kirjeissä, saarnoissa, tavallisten ihmisten kohtaamisissa. Heille usko Jumalaan, Jumala ja Jeesus, tulivat A:ksi ja O:ksi! Homiletiikassa, saarnaopissa, puhutaan teosentrisestä eli Jumala-keskeisestä saarnaamisesta. Näillä eväillä minun on mahdoton tajuta sellaista! Miten minä, maan mato, syntynyt syntisestä sukukunnasta, kuolevainen ihminen, voin ajatellakaan mitään Jumala-keskeistä! Pakko tyytyä ihmis-keskeiseen kaikilla elämän alueilla, myös papin työssä ja saarnaamisessa. Joku Martti Luther on minulle yksi ihminen, yksi tomumaja, muiden joukossa, mutta voin oppia häneltä ja olen oppinutkin asioita, joita voin soveltaa omassa taistelussani ja työssäni. Kaikista oikeinta on puhua omasta uskostaan: Minä koen näin, minä ajattelen näin, olen tullut siihen tulokseen, luen Raamatusta näin, ymmärrän tämän kertomuksen näin, minusta tuntuu tämä kohta…. jne. Voin vieläkin tuntea nahoissani, mitä kaikkea sotkua sain kuulla ja nähdä, kun kirkollisissa toimituksissa aloin toteuttaa tätä minä-muotoista puhetapaani. Pitkien terapia- vuosien aikana olin oppinut jotain, mikä itselleni oli ”henki ja elämä”, mutta jonka aktiivi seurakuntalaiset yrittivät tappamalla tappaa.

EI AUKTORITEETTIUSKO VAAN MINUN MIELIPIDE ”Sillä hyvä sanoma on julistettu, ….mutta se ei hyödyttänyt, koska se ei uskossa sulautunut niihin, jotka sen kuulivat.” HB 4 Papinvalassa lupasin vastata työstäni ”Jumalan ja ihmisten edessä”. Silloin en ymmärtänyt ihan kaikkea. Eihän kukaan etukäteen voi tietää, mitä ratkaisuja ja missä tilanteissa hän tulee tuntemattomassa tulevaisuudessa tekemään. Epävarmuudessani etsin esikuvia ja ehkä jopa matkin heitä. En tuntenut itseäni ja koko ajan papin työssä painoi päälle uusia, ennen arvaamattomia tilanteita ja ihmisiä. Tulin huomaamaan pitkällisten itsetutkistelujen jälkeen, että toisten lainailut ja esikuvat eivät auta: Minun on ruvettava tekemään työtä itsessäni, opiskeltava virkani asiat ja toteutettava työtäni sitten parhaan ymmärrykseni mukaan. Auttajiakaan ei ollut ja esimiehillä kirkkoherroina oli tarpeeksi tekemistä oman virkansa hoidossa. Pappina minulle on tärkeää lukea Raamattua avoimen rehellisesti, minun tyylilläni, minun ymmärryksellä. Milläpä muulla!? Haluan puhua siitä hyvästä, mitä itse olin saanut. Puhun uskostani, uskoni sisällöstä, uskoni asioista. Eläydyn saarnaamis-tilanteessa tekstin asiaan ja jollakin tavalla olen mukana siinä, vaikka tulkitsenkin tekstiä nykyhetkessä. Muistan joitakin asioita tähän liittyen teoreettisen filosofian opinnoista; tulkintakehä, jossa tulkitsija menee vanhaan tarinaan, katselee siellä aikansa ja palaa kertomaan nykytilanteen kuulijoille löydöistään. Nykyisin minua hyvin vähän kiinnostaa, mitä muut ovat sanoneet pyhäpäivän tekstistä. Se on heidän asiansa, heidän tulkintansa. Minä vastaan vain omasta puolestani ja sillä tiellä olen tähän asti virkani pitänyt. Puhun omasta uskostani, oman uskoni mukaan. Uskomisen avulla laajennan elämääni ja mahdollisuuksiani.

Luomis-kertomus perustelee ihmisen mahdollisuudet hoitaa hänelle annetut tehtävät. Me osaamme ja voimme siis! Voimme oppia. Jokaiselle meistä on annettu ainakin yksi leiviskä, jota pitäisi voimien ja kykyjen mukaan kartuttaa, enentää. Se ei tarkoita rahan keruuta vaan ajattelutavan muutosta, metanoiaa eli parannuksen tekemistä eli mielenmuutosta. Siinäpä se! ”Herran johdatus” merkitsee sitä, että ihminen voi ja osaa erottaa hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Me voimme kasvaa hyvän tuntemisessa, arvioida asioita ja pyrkiä omien mahdollisuuksien mukaan tekemään käytännössä, ei vaan ajattelemaan ja luulottelemaan! Henkilö, joka näkee vääryyden tapahtuvan, on kutsuttu sitä poistaman. Silloin, siinä tilanteessa, toteutuu se, että Jumala saa olla vanhurskas eli oikeudenmukainen. Käytännön elämästä tiedämme, miten vaikeaa kansalaisena on toimia ja vaikuttaa yksityistilanteisiin. Näemme vääryyttä mutta asemamme yhteiskunnassa ei anna meille valtuuksia toimia. Siksi jäämme vain toteamaan ja ”antaa mennä”. Jos tulkitsemme iankaikkisen elämän haudan takaiseksi, mitä se silloin voi merkitä juuri nyt? MT:n evankeliumissa ihmiset kertovat, tallentavat perinteen kertomuksen. Viimeisessä oikeudenkäynnissä meidät tuomitaan sen mukaan, mitä jätimme tekemättä. Siksi vetäytyminen vastuusta, kun pitäisi auttaa lähimmäistä ja parantaa maailmaa, on pahasta. Siksi saadaan kukin rapsut. Uskolla kuolemanjälkeiseen elämään kenenkään ei pidä perustella vastuuttomuuttaaan. Uskovainen, ( pistos = usko ), pistos-ihminen luottaa omiin mahdollisuuksiinsa ja pyrkii toimimaan, tietenkin Jumalan avulla, hänen antamassaan viisaudessa ja voimassa. Meidän kannattaa suunnata tahtomme terveisiin eli pelastaviin tavoitteisiin. Tekomme ohjaavat historiaa, kehitystä, hyvään ja huonoon suuntaan. Ihminen on historian keskus, mutta uskossa voi tietenkin ajatella, että loppujen lopuksi historian kulku on Jumalan työtä, kuten 1960-luvun Katekismuksesta jokainen voi lukea ja jopa ymmärtää. Jeesus toi pelastuksen tähän päivään: ”Tänä päivänä pelastus on tullut tälle huoneelle…..” Pelastettu ihminen lähtee liikkeelle toimimaan ihmiskunnan hyväksi omien mahdollisuuksiensa ehdoilla. Syntyessäni sain itseni elettäväksi. Minä itse olen elämäni mitta ja täyteys. Jokainen on oman elämänsä arvoinen.

EI HAUDAN TAKANA VAAN TÄÄLLÄ ”Niin Jeesus sanoi: ”Tänään pelastus on tullut tälle huoneelle…..”” LK 19 Korvaani särähtää joka kerta, kun kuulen Jumalan mielipiteenä todisteluja ihmiselämän lopullisesta kurjuudesta. Vielä pahemmaksi Jumala-todistelu tulee, kun kurjuus peitetään ”taivas-ihanuudella”, joka odottaa ala-arvoisen maallisen vaellukseen jälkeen valittuja. Raamatussahan lukee, että Luoja teki kaiken paratiisimaisen kauniiksi ja hyväksi. Ihmiset ovat tottuneet kuulemaan maailmaa kieltäviä mielipiteitä elämän kurjuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Koska monetkin kurjasti voivat hakeutuvat sanan kuuloon ja tapaavat siellä kaltaisiaan, syntyy helposti vaikutelma, että samanlainen kokeminen olisi jotenkin laajempaakin. Sanankuulemis-tilanne synnyttää tuollaista yhteistä näkemystä, kun useinkin samanmieliset ovat koolla omassa telttamajassaan. Sanankuulijat eivät osaa kritisoida omia puhujiaan mutta vieraille ollaan ankaria. Jumalan mielipide on tietenkin ratkaiseva, mutta kuka sen loppujen lopuksi ja alkujen aluksi tietää ja voi välittää toisille? Raamatun mukaan Jumala asetti ihmisen, aadamin ja eevan, alku-ihmisen, perusihmisen ja hänen ihmisyytensä tämän maailman keskelle viljelemään elämää ja suojelemaan luomistyötään. Alussa kaikki oli kaunista ja hyvää, kunnes ihminen pilasi. Jumalan maailma on lopullisen hyvä. Teologiassa kehitellään ajatusta creatio continua eli jatkuva luominen. Syntiin eli syntisyyteen meissä lankeamisen seuraukset näkyvät: mieli kasvaa hitaasti jos ollenkaan hyviin ratkaisuihin; elämänpakko on kuluttavaa; käytämme aikamme, rahamme ja voimamme itsekkäästi elämälle kielteiseen. Vastuu jäi luomisen jälkeen ihmiselle itselleen. Monet uskovaiset antavat vastuun Jumalalle. Maailman- kielteisyys ja maailmasta pako oman ryhmän ajatteluun pois realiteeteista on kirkon historiassa tuttu ilmiö kirkon ensimmäisistä vuosisadoista alkaen. Silloin ihmisen oma vastuu siirretään pois itsestä, esim. Jumalalle, jolloin rikotaan taas kerran luomiskertomuksen ideaa.

Paavali suosittelee meille ”armon alle” pääsemistä. Itse ymmärrän, että hän tarkoittaa armon päälle pääsemistä, koska selviytyäksemme elämässä ylipäänsä täytyy olla pohja jalkojen alla, perusta, jolta noustaan, kun moksahdetaan mönkään. Vai tarkoittaako apostoli, että armon alla saadaan siunausta ylhäältä, Jumalalta, joka armahtaa ja suojelee meitä Jeesuksen rakkaudella, joka tulee ylhäältä ihmiselle, joka koko elämänsä ajan on alhaalla: Luojasta riippuvainen, kuolevainen, syyllinen ja kaikin puolin katoavainen omassa itsessään ilman Jumalan apua. Se mikä kantaa on jalkapohjien alla: saatu äidinrakkaus, hyvän koti, oikeaan ohjattu kasvatus ja hyvät geenit, joihin kukaan itse ei ole vaikuttanut. Nuorena pappina yritin saarnata ilman lakia, pelkästään armoa ja anteeksiantamusta. Kun tulin jumalanpalveluksen jälkeen sakastiin, koin henkistä krapulaa. Jotain puuttui! Olinko lyönyt laimin kutsumukseni? Niin syvälle mieleeni toiset olivat matkan varrella iskostaneet lain vaatimuksen: pitää olla; ei saa olla! Taisipa siinä joku seurakuntalainenkin tulla kysymäänkin, mitenkäs nyt näin, kun viime kerralla oli toisin? Joku alkoikin haukkua, että saimmepa kuulla ”halpaa armoa” pastorin suusta! Jeesus neuvoi kulkemaan lavealta tieltä kapealle tielle, joka veisi taivaaseen. Mutta miksi sekin tulkitaan moralistisesti? Ei taivaaseen mennä moralistisesti vaan Jeesuksen seurassa, hänen kanssaan, hänen matkassaan - ilman mitään meidän ansioitamme. Jokapäiväinen aherrus on uskon päällä tallaamista. Minä en kanna uskoa vaan usko kantaa minua: antaa järkeä elämään, ohjaa, neuvoo, tuo evankeliumin iloa ja uskon mukaan taivaassa tavataan! Ne on aika suuria rakkauden lahjoja uskottavaksi näinäkin aikoina ja ajatellen sitä lyhyttä aikaa, minkä ihminen tallaa maan kamaraa. Minä en puolusta Jumalaa vaan hän puolustaa; minä en kanna vaan hän kantaa; minä en kuljeta Henkeä vaan hän kuljettaa; jne. Usko ei alista ihmistä vaan korottaa hänen sielunsa ja henkensä kiittämään ja katsomaan ylöspäin, mistä tulee apu. Uskominen teki Paavalista ”täysi-ikäisen”, kuten hän kuvaa omaa uskontaisteluaan: itseluottamus kasvoi, kun häntä ruoskittiin; hän sai voimaa ylhäältä kohdatessaan vastustusta; ”Kristuksen tuntemisen rinnalla kaikki muu oli roskaa”. Laista vapaa evankeliumi oli iloinen asia uskottavaksi. Ja on kaikkina aikoina!

Kovan paineen alaisena ja helppojen lupausten täyttämänä ihminen taantuu ja menettää aikuisen kontrollin. Lapsen tasolla uskovainen etsii oman äitinsä ja isänsä turvallista kättä. Srk-kokouksessa sellainen löytyykin ja ”kurja syntinen” talutetaan hoippuen askelin ”Herran eteen tekemään parannusta”. Ilmapiiri tuolle ratkaisulle on tuossa vaiheessa niin valmis, että vahvempikin sortuu: tunteet tulevat tulvimalla esiin ja ahdistus laukeaa. ” Kiitos Herralle” hetkellisesti. Mutta entäs pitkäkestoinen sielunhoito? Kuka ottaa vastuun? Saarnamiehet juovat kahvit, kättelevät, pakkaavat laukkunsa ja lähtevät hevosella toiselle paikkakunnalle. Surkea lopputulos syntyy, kun purkamaton viha ja syyllisyydentunteet jätetään oikeasti hoitamatta, peitellään vain nahkan alle ja koristellaan uskon kukkasin. Jos auttaja on liian innokas ”juuri uskoon tullut” helposti kiirehditään Jumalan työn edelle. ”Jumalalla on aikaa”, sanoi eräs pappi. On armoa kysyä, miksi minä autan; mihin minä autan; toiminko vastuullisesti ”hyvässä tarkoituksessa”? Ei Raamatun sanojen lainailu ketään paranna. Herran nimeen vetoaminen kierossa tarkoituksessa on vahingollista. Lainalainen ihminen saarnaa toiselle lakia ja se aiheuttaa lisäpaineita. Evankeliumin sisäistäminen: rakkaus, lempeys ja pitkämielisyys vievät eteenpäin, jos auttaja saa sellaista henkeensä, toimintaansa, suhtautumistapaansa. UT:ssa ihmiset kertovat Jeesuksen evankeliumista. Hän ei jankannut entistä, ”huonoa elämää”, vaan katsoi ihmistä ja auttoi häntä katsomaan tulevaisuuteensa. Hänen lähellään ihmiset saivat sooteeriaa: vapautuivat elämään, tervehtyivät vaivoistaan, eheytyivät rikkinäisyyden kokemuksessaan. Entinen oli mennyt, uusi tullut heidän elämäänsä, ihmissuhteisiinsa ja kaikkeen heidän ympärillä olevaan – heidän vaikutuksestaan taas eteenpäin. Kun UT:n Stefanos makasi kivitettynä kivikasassa, hän näki ”taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan”. Vielä silläkin hetkellä hän säilytti uskossaan evankeliumin perusluottamuksen, että lain teoilla ei nähdä koskaan taivaita vaan ainoastaan sillä, mitä taivaasta annetaan, evankeliumia.