EI SYNTI VAAN SYNTINEN IHMINEN ”Mutta publikaani seisoi taaempana eikä edes tohtinut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen””. LK 18 Paljon käytetty mutta vähemmän ymmärretty sana synti. Siitä on tullut kuollut fraasi, joka on menettänyt alkuperäisen kuvaavan merkityksensä ja tullut ontoksi sanahelinäksi. Jokainen asiayhteys, jossa sanaa käytetään, jää sekin tarkoitukseltaan epäselväksi. Sanan käyttö tuo tilanteisiin pintatason uskonnollis- moralistista vivahdetta mutta siihenpä se merkitys jää. Sana synti on tunnussana, jolla erotellaan lampaita ja vuohia eri karsinoihin. Synnillä kuvataan sitä, mihin luulottelun mukaan ei itse kuuluta. Synti kuvaakin lausujansa omaa alemmuuden- ja syyllisyydentuntoa, joka vain pintatasolla on tiedostettua. Siitä puhutaan ”vakavana asiana” mutta siihen suhtaudutaan leikkisästi: ” En minä, vaan tuo toinen syntinen!” Synti mainitaan lukuisissa asiayhteyksissä: ”se on syntiä”, ”viina, tanssi, ja kapakka on syntiä”, ”onko se syntiä”, ”voi synti”, ”voi sitäkin syntisraukkaa”, ”syntielämä”, ”jopa meni syntiseen paikkaan”, ”teit synnin”, ”olipa syntinen elokuva”, ”synnin maailma”, ”se elää niin syntisesti, että”. Hyvällä rakkaalla lapsella on monta nimeä! Mitä puhuja tarkoittaa tuolla kielellisellä ilmaisulla? Olisiko se jotain ihmisen ulkopuolella olevaa pahaa, jota vastaan lausuja tuntee tarvetta suojautua? Silloin sanan lausuminen ja siihen takertuminen olisi yksi puolustusmekanismi! Raamatun mukaan synti liittyy erottamattomasti ihmiseen ja kuvaa häntä itseään. ”Olla syntinen” on lausujansa näkökulma itseen ja toisiin. Synti ja syntisyys ei ole henkilön ulkopuolella vaan hänessä itsessään. Voisi sanoa niinkin, että juuri synnin näkeminen itsensä ulkopuolella ”on syntiä”!

Tervehtyminen tapahtui niin mielen kuin toiminnan muutoksenkin tasolla. Se alkoi sisältä Jumalan kohtaamisesta ja säteili koko tomumajaan, kummuten ulospäin ihmisten nähtäville. Sairaan ajattelutapa tervehtyi, sitten koko keho ja lopulta vaivoistaan vapaa olisi halannut koko maailmaa. Ilo tarttuu. Yhden ilo levisi koko kylään ystävien kesken. Kateelliset epäuskoisen alkoivat vihata parannettua ja Jeesusta vielä enemmän. Usko Jeesukseen ja Jeesus jakaa ihmiset kaikkina aikoina. Joskus ihmiset ovat minulle selostaneet pelastumisensa hetkeä. ”Syntielämä jäi pois” ja ”kevein askelin olen seurannut Jeesusta sen jälkeen”. Mitä henkilö sanoo, tarkoittaa? Miten valtavan pintapuolinen käsitys joillakin on!? Onneksi hyvä Jumala on pitkämielinen ja suuri armossa. Pelastumisesta kertominen on hyvä asia. Aina se vie jotakuta eteenpäin. Mutta se saattaa rajata Jumalan työtä ja pitää ihmistä paikallaan, ilman jatkuvaa uskon tarkistamista ja elämän suuntaamista. Uskoon tulossa ei tulla maaliin, päämäärään, vaan uuden alkuun! Että on tullut uskoon, voi tulla kahleeksi, esim. heittää viina pois, joka srk:ssa näyttää olevan ainoa kuolemansynti! Uskoon tulleista haisee hyvin usein itsekehu viinaa enemmän ja useimmin, jolla saa uudet tulokkaat karkoitettua pois. Yhteisössä sokeat taluttavat sokeita. Joskus on kiusallista olla hyvien uskovaisten lähellä. 10 pappis-vuoden aikana näkee jo monenlaista. Itse olen aistinut ahdasmielisyyttä, tunteiden kireyttä, puhumattomuutta, ylenmääräistä todistus-tulvaa ja muiden ihmisten kaikenpuolista aliarvioimista. Minulle tulee kuvottava olo yhteisössä, josta puuttuu rakkauden, rentouden ja uskon ilon henki. En ole itse sen parempi, mutta asian ymmärtäminen omalla kohdalla antaa hyvää järkeä arkiseen kohtaamiseen. Yksityinen ihminen voi kokea pelastuksen makua, kun hän vapautuu omaksi itsekseen, saa yhteyden omiin tunteisiin ja pääsee pois itsevieraantumisesta itsensä kunnioittamiseen ja arvostamiseen ihmisenä, Jumalan luomana. Joka ei tunne itseään, voiko hän tuntea Jeesustakan? Paimenten kedolla ja seimen äärellä ihmiset kokivat iloa. Missä ilo piileksii meidän srk:ssa? Miten se sinne saadaan? Onko kukaan miettinyt? Pelastus UT:n merkityksessä on todella laaja ja syvällinen Jumalan lahja ihmislapselle täällä huteran elämän ja maailman keskellä!

EI FRAASIN PELASTUNUT VAAN TERVE IHMINEN ”Älkää pelätkö,….. teille on tänä päivän syntynyt Vapahtaja…..” LK 2. ”Oletko pelastunut?”, ”milloin tulit uskoon?” ovat hengellisiä fraaseja, joita ihmiset käyttävät usein mutta harvemmin ymmärtävät mitä ne tarkoittavat. Niin käyttää kieltä lapsi. Hän puhuu mutta ei ole selvillä sanomisestaan. Uskonnollinen puhe on leväperäistä, ympäri pyöreää ja toimii omassa kuppikunnassa kahvikupposen äärellä. Siellä ei olekaan tarkoitus ymmärtää vaan olla koolla uskonystävinä. Fraasit ovat tunnussanoja, joilla erotellaan omat ja vieraat, sudet ja lampaat, vilja ja luste. Siten pelastus koskee vain sisäpiiriä. Usko erottaa, kun sen pitäisi yhdistää. Jouluevankeliumin mukaan 1. joulun viettäjät saivat ”suuren ilon”. Alkukielen kreikan Raamatussa sanan Vapahtaja paikalla on Sooteer, joka suomennettuna on vapahtaja, pelastaja, terveeksi tekijä ja eheyttäjä. ”Älkää siis pelätkö enää, on olemassa perusta, että teistä voi tulla vapautuneempia, terveempiä ja ehjempiä ihmisiä.” Eikö olekin iloinen asia uskottavaksi, jouluevankeliumi! Perinteessämme olemme kaventaneet joulun rehevän sanoman pään tiedoksi ja aidan rakentamiseksi ihmisiä vastaan, joista emme pidä. Sooteer on dynaaminen käsite. Se laittaa liikkeelle aivosolut ja jalkamme kiiruhtamaan auttamaan toista ihmistä. Koettuamme pelastuksen kireytemme suupielestä vapautuu, osaamme levätä ja siirrymme mielemme maisemissa ”kuolemasta elämään”. Koska Jeesus on Raamatun Sooteer, hänessä on kaikki se mitä sana tarkoittaa. Hän oli Paavalille ”uusi aadam”, uusi ihminen, uuden ihmisen malli, joka tuli meitä, ”vanhaa aadamia”, vanhaa ihmistä, entistä ihmistä, pelastamaan kaikesta pahasta. Olemme kutsutut toteuttamaan itsessämme tuota uutta ihmistä, uutta ihmiskuvaa. Jeesuksessa toteutui pelastus kaikessa laajuudessaan ja syvyydessään. Siksi hänen läheisyydessään ihmiset tervehtyivät ja saivat menetetyn takaisin. He tulivat terveiksi, pelastuivat demoneista, piruista, belsebulista, saatanasta ja kaikista riivaajista. He pääsivät Jeesuksen vaikutuksesta ja hänen seurassaan suurempaan hyvinvointiin ja elämänmyönteisyyteen. Kun sokea sai näkönsä, hän kiitti Jumalaa; kun rampa pääsi kulkemaan kylätietä, hän kiitti Jumalaa, ja antoi esimerkin uskostaan. .

Itse koin myönteisenä murtautumiseni uskonnollisen kielen pakkopaidasta. Silloin opin sanomaan uskon sisällön uudella tavalla, monilla sanoilla, soveltaen eri tilanteisiin ja ihmisiin. Se eheytti eli pelasti pois kaavamaisesta ajattelusta syvenneltyyn persoonalliseen käsitykseen. Vapauduin suurempaan riippumattomuuteen kirjojen tiedoista ja esim. toisten sönkkäyksestä. Aloin uskoa omaan tulkintaani tutkimuksen ja elämänkokemuksen valossa. Vain siitä, mikä liittyy minuun, voin vastata. En ota vastuuta toisten tulkinnoista. En pyri muuttamaan toisia ihmisiä. He saavat elää ja uskoa omalla tavallaan. Voin vain kertoa heille siitä hyvästä, mitä uskoni kautta olen saanut. Jeesuksen ”metanoeite”, tehkää parannus, tarkoittaa kehotusta mielen muutokseen ja uudistumiseen. Julki-uskovaiset erityisesti tarvitsevat mielensä muutosta persoonalliseen uskoon. Oman ryhmän ja kulttuurin palvonta on köyhää uskoa, josta kannattaa tehdä parannus ja antautua joka aamu uudelleen hyvän Jumalan puhutteluun. Raamatun lauseiden käyttö sellaisenaan ilman laajempaa ymmärrystä ei vie paljoa eteenpäin. Sanat eivät auta hätääntynyttä sielua. Hän kaipaa sanalle sisältöä, lihaa, empatiaa, sympatiaa, yhteistä tunnetta ja kokemusta toisen ihmisen kanssa. Jos lähimmäinen kokee rakkautta, silloin henki on oikea eikä montaa sanaa tarvita lisukkeeksi. Yhteinen tunto Jeesuksen läsnäolosta on taivaan lahja! Kirkosta vieraantuneiden keskuudessa on valtaosa ajattelevia ihmisiä. Mutta milloin he pääsevät ajattelemaan kirkkolaitoksessa? Miten heidän käsityksensä uskosta tulee vastaanotetuksi? Miksi ihmeessä nuo suuret joukot ovat hiljaa. Jos ihmiset eivät saa vapaasti ajatella kirkossa, missä he sitten ajattelevat? Yksinkö vain yksiössään? Uskon saaminen omaan elämään on hyvä asia, koska se on syylliselle, kuolevaiselle ihmiselle hyvä asia uskottavaksi: Jumalan hyvä tahto meidän parhaaksemme.

Papinvalassa lupasin vastata työssäni ”Jumalan ja ihmisten edessä”. Mistä voin vastata? Vain omasta puolestani! Viimeisessä oikeudenkäynnissä me vastaamme kukin omasta uskostamme ja elämästämme. Minun ei tarvitse syytellä Jumalaa, ei toisia ihmisiä eikä itseäni. Jos pysyn siinä minkä olen oppinut uskomaan Jumalan koulussa, voiko kukaan minua tuomita? Siinäpä se. Nähtäväksi jää! ”Pastori piti kauniin puheen.” Mitä se tarkoittaa? Itse koen epäonnistuneen, jos minulle sanotaan noin. Joskus tuntuu siltä, että papille maksetaan siitä, että ei vain vahingossakaan sano mitään! Ei kirkko arvosta sitä, että tutkii tekstin taustaa ja syntymistä käyttöyhteydessään. Ei kirkossa toteudu sola Scriptura -periaate eli yksin Raamattu. Ihmiset vaativat omia tottumuksiaan, ei mitään eksegeettisiä horinoita. Srk-rauha säilyy, kun papit edistävät paikallis-srk:n yleis-uskonnollisuutta, perinnettä, jossa junnataan paikallaan aikakaudesta toiseen. Monille kuulijoille riittää, että he kuulevat tarpeeksi usein sanan Jeesus. Jos mainitsen sen liian harvoin, he kuulevat niin, ettei ”Jeesuksesta puhuttukaan mitään”. Miten aitoa sanamagiaa, kristillistettyä noituutta! Halu kuulla tuttuja uskonnollisia fraaseja paljastaa taas kerran ihmisten epäuskon. Jokaisessa uskonnollisessa kuppikunnassa on oman uskonnollinen kieli, joka antaa sosiaalisen yhteyden tunnun. Tuo tunnelma tulkitaan ”Hengen yhteydeksi”. Jos tunnelmaa ei synny, puhuja katsotaan harhaoppiseksi eli vääräoppiseksi. Jos hänet luetaan omiensa joukkoon, hänelle annetaan anteeksi. Kaikkien hengellisten kokousten tarkoitus on vahvistaa paikallaan pysymistä. Muodollisella tasolla kylläkin puhutaan pelastumisesta eteenpäin mutta se sanotaan niin hämärästi, että kuulija onnistuu jäämään siihen tilaan, mikä hänellä oli kokoukseen tullessaan. Pelastus on pääsemistä aina suurempaan ja enempään totuuteen siitä, mihin uskotaan, Jumalan ja hänen asiansa enentyvää tuntemista. Pahasti menee pieleen ajatus, että jossakin lafkassa koko totuus on läsnä kyseisenä ajankohtana.

Ihmiset kirjoittivat Raamatun alkuperäiset tekstimuodot aikaan ja paikkaan sidotuissa historiallisissa olosuhteissa. Miksi en saisi siitä tietää? Miksi en saisi tehdä havaintoja, ymmärtää? Uskon, että Raamatun tekstien välityksellä voimme vielä tänäänkin saada sitä hyvää, jota Raamatun kirjoittajat välittivät 1900-3000 v sitten. Kuulevatko ihmiset tänä päivänä sitä hyvää sanomaa, jota Raamattu-kirja kantaa? Kuulevatko ihmiset rakkauden sanomaa, joka ajaa heitä rakastamaan ja ruokkimaan tämän päivän ihmisiä? Siinäpä se! Julistuksen teltoilla ja kirkkotaloissa pitäisi olla iloista, ilosanomaa, eikä pietismin perinteen itseä halveksivaa masentavaa alakuloisuutta! Ihminen, joka pitää saarnoja kaanaan kielenä, näkee asiat aivan oikein, mutta jää usein ilosanoman ulkopuolelle. UT:n kreikan sooteeriaa on käännetty Raamattuun pelastus mutta se tarkoittaa myös: vapaus, vapautus, terveys ja eheys. Miksi niitä ei käytetä saarnoissa? Onhan sana sooteeriaa UT:n keskeisimpiä käsitteitä! Sanan kuulijat eivät tiedä niistä mitään, itse asiassa siitä, mitä UT:n pelastus tarkoittaa! Ihmisten auttamista uskoon olisi selittää, että pelastumisessa koetaan uskon kautta vapautumista, tervehtymistä ja eheytymistä rikkinäisen maailman keskellä rikkinäisen ihmisen sielussa. Jeesuksen ja Jumalan avulla se tapahtuu, uskossa, uskomisessa, kun sen uskomme. Minusta tuntuu oudolta, että uskoon tulleet ihmiset eivät halua tarkastella uskomistaan: hoetaan vaan fraaseja ja hekumoidaan niistä omissa pippaloissa! Jos kuulija on ymmärtänyt kuulemansa saarnan, hänen pitäisi voida ja osata kertoa siitä, mitä saarnassa sanottiin. Näin ei kuitenkaan tapahdu! Puhujan paikalle ja puhujan palkalle nousevat perustelevat: ”Emme me puhu vaan Pyhä Henki.” Siihen on helppo tuudittautua ja paeta vastuuta. Hyvin se kuitenkin toimii uskonnon alueella. Mutta paljon menee roskaa Pyhän Hengen tiliin ihmisten suusta! On vakava asia panna Jumalan tiliin asioita, joista me ihmiset olemme vastuussa. Itse ainakin tiedän, että puheissani ja saarnoissani puhun minä. Minä olen vastuussa huudoistani! Ja otan siitä vastuun!

Raamattu-kirjaesine ei ole sen pyhempi kuin mikään muukaan kirja. Sen ihmiset ovat valmistaneet paperista ja pahvista, entis-aikoina kaislasta ja nahasta. Jos haluan, voin repiä Raamatun ja heittää sen roskikseen! Minulla ei ole mitään syytä tehdä niin. Kyllä se sen verran kolauttaisi kuitenkin! Raamattuun kohdistuva esiymmärtäminen on kulttuurissa suhteellisen vahva. Raamattu-esinettä pidetään laajalta pyhänä kapineena, taikakaluna. Lapsille opetetaan kunnioittamaan esinettä. Se otetaan varovasti käteen, pidetään hellävaroen, ettei se suuttuisi. Joka palvoo Raamattu-esinettä osoittaa fetisististä uskoa ja sortuu epäjumalan palvontaan! Raamattuun sisältyvä asia on pyhää eli arkisesta erotettua, erilleen otettua sanomaa, jota ei tavata muualta. Näin tietenkin hänelle, joka uskoo ja pitää pyhänä! Uskovainen ihminen luottaa mielellään ja ilollaan, että Raamatussa voi kohdata ja kuulla Jumalan. Kuten tiedämme, suhtautuminen vaihtelee, on vaihdellut ja tulee vaihtelemaan äärimmäisen paljon. Paras mielipide yleisellä tasolla on perinteellinen kulttuuriin mukautunut tulkinta. Raamatun tutkimista tieteellisesti pidetään srk-tasolla turhana ja haitallisena, koska se haastaa uskovaisia ajattelemaan ja kuvaamaan asiat uudella tavalla, muuttamaan käsityksiä ja alkamaan paljolti alusta uskon tiellä. Se on liian työlästä! Opiskeluaikana ja vielä papiksi tultuanikin kyselin Raamatun varsinaista sanomaa. Huomasin, että kristityt sanoivat milloin minkin kulttuurin arvon raamatulliseksi. Ihmiset vahvistivat siten omia mielipiteitään. Mitäs sitten minä? Mitä Raamattu minulle merkitsi? Minua kiinnosti ja kiinnostaa päästä sanoista asiaan, pois pintatason helinästä syvätasoon. Niin kauan kuin riipuin kiinni sanoissa, olin itse jollain lailla sanoman ulkopuolella. En ollut päässyt mukaan asiaan, kokemaan sitä sielussani enkä siksi voinut niin selittää asioista toisille. En ollut ”tullut uskoon” kuten hienosti sanotaan. Tänään iloitsen siitä, että kristinuskon pääpiirteet ovat sulautuneet jollakin tavalla persoonallisuuteeni ja olen vakaammin jollakin perustalla kokemuksessani. Uskoon kasvaminen on tapahtunut vähitellen lapsuudesta alkaen.