Joudutaan tilanteeseen ”tässähän ei puhuta Jeesuksesta mitään”, jos puhuja, josta ei muutenkaan pidetä, käyttää liian harvoin sanaa Jeesus. Miksi ihmiset samaistavat Jeesuksensa sanaan Jeesus? Vai sitäkö sana Jeesus Sanana tarkoittaakin? Monille ihmisille nykyaikana uskonnollinen puhe on outoa ”kaanaan kieltä”. Kieli kuulostaa suomelta mutta sitä on mahdoton ymmärtää. Mainitsen joitakin kaanaan kielen sanoja: armo, synti, taivas, helvetti, vanhurskas, usko, laki, pelastus, armon alla, lain alla, tulla uskoon, ottaa Jeesus vastaan, päästä taivaaseen, ……. Uskovaiset ja heidän saarnaajansa suosivat vanhaa puhetapaa. Olisiko syy siinä, että yhteisö odottaa ja vaatii tuttuja fraaseja? Ns. normaali puhetapa ei mene perille ja se koetaan vieraaksi. Se herättää aktiivista vastustusta. Miksi? Ihmiset suorastaan heittäytyvät sanontaan: ”Tuosta ei ymmärretty mitään.” Se saattaa tarkoittaa, että seuraavaa kertaa ei se saarnamies julista siinä teltassa. Hänet leimataan vääräoppiseksi: mikähän lienee? Sanat ovat tärkeämmät kuin sanottu asia. Oman ihanteeni mukaan saarnaaminen on ei-ymmärrettävän kielen tekemistä ymmärrettäväksi. Minä voin saada vain sellaisesta, jota ymmärrän, jotkut siitä, mitä eivät ymmärrä. Pitkiä sanan selityksiä tarvitaan, koska Raamatun kieliasu on aina nykykieltä jäljessä eikä muinaisen kulttuurin heprean ja kreikan sanoja voida kääntää suomeksi tai niille ei ole vastineita. Useille Raamatun sisältämä asiakin on jonkinlainen mysteeri eli salaisuus, uskonvarainen kokonaisuus, joka vaatii kaikkina aikoina selittämistä ja tulkintaa tullakseen ymmärrettäväksi ja käyttövälineeksi. Harvat ihmiset vaativat teologista selittämistä. Ei sitä arvosteta srk:ssa. Minä tarkoitan selittämisellä Raamatun kieliasun palauttamista normaalikieleen. On hyvä asia selvittää Raamatun salakieltä. Mitä enemmän ymmärtää, sitä enemmän saa! Srk:ssa tietyt tahot kieltävät Raamatun tutkimisen ja vaativat biblisististä tulkintaa, jossa pilkut ja pisteet luetaan Jumalan sanaksi. Itseäni innosti valtavasti, kun pääsin pilkuista ja pisteistä itse asiaan. Se oli pitkällinen prosessi, jota papin työssä edistivät seurakuntalaiset omassa uskon taistelussaan. Se oli vapauttava kokemus ja jäi pysyväksi ominaisuudeksi, jota olen koettanut edistää matkani varrella. Aineellisena kirjana Raamattu

EI SANA JEESUS VAAN JEESUKSEN ASIA ”…, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen: sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” 2 KOR 3:6 Puhuessamme käytämme suomenkieltä. Äänteet muodostavat sanoja ja sanajonot lauseita. Pieninä kuulimme toisten puhuvan ja olimme heidän kanssaan tekemisissä. Siinä vuorovaikutuksessa opimme käyttämään kieltä. Aluksi aikuiset ohjasivat meitä puheen avulla, nyt sisäisellä puheella ohjaamme itse itseämme. ….. Se tarkoittaa, että emme itsekään ymmärrä kaikkea mitä sanomme. Puhe vain tulee ja pulppuaa meistä, ilmaisee asioita itsemme kautta. Samalla yhteisellä kielellä puhumme Jumalasta ja Jeesuksesta. Kieli on kaikille yhteinen ja julkinen. Kielen avulla, kielessä, kielellä, keskustelemme uskosta, rukoilemme isä meidän ja ajattelemme uskomme asioita. Joskus herää kysymys, mitä teemme, mistä puhumme, kun puhumme Jumalasta. Filosofiassa on kehitelty monta teoriaa uskonnollisen puheen erityispiirteistä. Tahtomme, tunteemme ja toiveemme ovat mukana kaikessa meissä. Puhuessamme viestimme oman mielemme sisältöä toisille. Saarnaamistilanteessa pappi kommunikoi kuulijan kanssa, tosin vain yhteen suuntaan, papista poispäin. Tilanne tulkitaan uskonvaraisesti: pappi saarnaa, julistaa evankeliumia; Herra puhuu…. Erityistä uskonkieltä ei ole, ei ainakaan minulle. Joillekin ihmisille ns. hengellinen puhe on aivan erinomaisen hienoa ja välttämätöntä heidän kokemuksessaan. Ilmeisesti he tarvitsevat sellaisen, varsinkin omassa ryhmässään. Paine srk:ssa onkin siihen suuntaan, että asioista puhutaan käyttämällä määrättyjä sanoja, lauseita, fraaseja. Ihmiset jopa palvovat sanoja mutta eivät arvosta itse sanottua asiaa! Näin sanoista saattaa tulla jonkinlainen pikkujumala. On pappeja, jotka eivät saa uskonnollisesta puheesta mitään irti, jos eivät kuule ja käytä hengellisiä sanojaan.

Jeesus sanoo: ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.” Ts. joka luottaa ja uskoo, hän saa; joka ei usko, hän menettää sen katsottuna saajan näkökulmasta! Elämän ymmärtämisen ja kokemisen tasolla ero kahdenlaisten ihmisten välillä on huomattava! Kun luotan, usko on minulle tottakin todempaa, ”varmasti totta”, kuten Katekismuksessa sanotaan. Luottamus on kokemista, näkökulmaa, joka sulautuu ihmisen persoonallisuuteen. ”Joka uskoo, pelastuu” on hyvää sanomaa, ilosanomaa. Pelastus on tuntoa, että ollaan koko elämässä Jumalan kanssa. Silloin ihminen paranee sisältäpäin; hän kokee UT:n sooteeriaa: vapautus, terveys, eheys - uskossa Jeesukseen. Uskovasta ei tule kulttuurin ”hyvää ihmistä”, mutta Jumalan Jeesuksesta tulee hyvä hänen sydämessään: Daavidin Poika, Jumalan Poika, Kristus, jne.. Uskon kokemus muuttaa uskomatonta ihmistä Jumalaan päin, katse nousee taivaaseen, itku ja ilo tulee elämän surkeudesta ja ihanuudesta, jonka kaiken Jumala on voittanut ja lahjoittaa kelle tahansa lapselleen. Jumalan lapsina tehtävämme on levittää ilosanomaa, avata sillä ovia, elää siitä itse ja tuoda sitä kaikkialle ympäristöömme: asentein, suhtautumalla, teoilla, puheilla, hiljaisuudella, ilossa ja itkussa, kun kohtaamme toisiamme. Jumalan valtakunnan lapset luottavat Herraansa ja ottavat täyden vastuun itsestään, sanoistaan ja teoistaan. Lapsilla ei ole erityisoikeuksia vaan pelkkiä velvollisuuksia toisia ihmisiä kohtaan. Uskon anti on lapsella sydämessä, josta sen tarkoitus olisi kummuta toisten hyväksi. Uskominen ei ole mikään lopputulos eikä saavutus vaan saatu lahja käytettäväksi toisten hyväksi kaikilla elämän alueilla. Uskova arvioi omat mahdollisuutensa, lahjakkuutensa, tyhmyytensä ja tuhmuutensa, kätensä voiman ja aivojensa lahjakkuudet, ja alkaa käyttää avujaan toisten hyväksi. Ei jäädä paikoilleen vaan lähdetään liikkeelle. Suurin lahja ihmislapselle on päästä siihen elämän tulkintaan, että koko elämä sulkeutuu lapsuudesta alkaen Jumalan rakkauteen Jeesuksessa.

MK:n mukaan Jeesuksen valtakunta on lastenkaltainen, siis sellainen kuin lapset ovat. Lapsessa näkyy uskovan tuntomerkit: luottamus, spontaanisuus, uteliaisuus, rehellisyys, joustavuus, avoimuus, itku- ja nauruherkkyys. Lapsi uskoo ja luottaa hoitajaansa. Pieni vauva ei kysy, rakastetaanko häntä. Hän vain on ja elää, ottaa kaiken vastaan ilman omaa myötävaikutusta. Jeesus ei kehota meitä palaamaan kehtoomme vaan näyttää meille luottamuksen mallin, esikuvan. Kuten lapsi luottaa hoitajaan, uskova luottaa Jumalaan. Samoin kuin pieni lapsi ei kysy saadun rakkauden ehtoja, samoin uskovainen ei kysy enää rakastetaanko häntä vai ei. Uskova elää lahjoitetusta rakkaudesta ylhäältä. Perinteellisen ajattelutavan mukaan uskovaisia ovat ne, jotka eniten etsivät Jumalan armoa. On vaikea nähdä ja mennä sanomaan, että heiltähän se puuttuu. Kun olemme saaneet, emme etsi enää. Asia taitaakin olla niin, että Jumalan lapset löytyvät paljolti kirkon ja kirkkotalon ulkopuolelta! HB:ssä ihmiset määrittelevät uskon: ”Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy”. Kun henkilö luottaa Jumalaan, hänellä uskossaan on läsnä kaikki ”taivaan lahjat”. Usko on kanava, jonka läpi virtaa ihmiseen taivaan hyvyys ja uskon kautta ihminen asioi Jumalan kanssa, ”alhaalta ylös”. Uskolla on välineellinen arvo. Se on työkalu, ei ansio eikä päämäärä. Luther puhui jotain siitä. Srk:ssa ollaan vähän väärillä raiteilla, kun mitataan toisen uskoa huonommaksi ja omaa paremmaksi. Luottamalla Jumalaan ihminen rikastuttaa elämäänsä, suhdettaan yhteiskuntaan, lakiin, ja soveltaa uskoaan toisiin ihmisiin, heidän hyväkseen. Uskova saa ikään kuin uudet silmälasit, joilla hän näkee elämässään enemmän kuin uskomaton. Jumala-usko on syntisen, kuolevaisen ja syyllisen ihmisen hyvä tyyny yöllä ja päivillä, koko lyhyen elämän ajan täällä.

Raamatusta en löydä tukea sille, että Jumalasta pitäisi puhua jollakin erityis-sanastolla. Minua hän ei ole kieltänyt tarkastelemasta uskoani. Tunnen hänet Jumalana, joka rohkaisee havainnoimaan elämää. Suurempaan selvyyteen asioista pyrin uskonikin avulla. Itselleni uskonto ei ole ongelma. Ajattelen, että uskonnollinen elämä on foorumi, jolla esitämme todelliset persoonalliset asiamme. ”Jumala auttaa” viittaa lausujaansa. Tullakseni autetuksi jotain vajauksesta täyttyy. Uskonto on instituutio, mutta uskossa kohdataan Jumala ilman mitään instituutiota, ihmisen asettamaa. Uskosta keskusteleminen toimii saman ryhmän jäsenten kesken, ulkopuolinen on ”väärä”, koska hän käyttää eri sanastoa. Joskus seurakuntapiirien ilmasto on täynnä selvittämättömiä patoutumia ihmisten välillä. Uskovat ”jähmettyvät kipsiin” silmin nähden, mutta kukaan ei muka tunne mitään! Siksi kireys valtaa ilmapiirin. Kaikki inhimillinen tulee piireihin mukaan, mutta se kielletään. Itse olen aina sallinut srk:ssa avoimen keskustelun, mutta saanut siitä selkääni. Papin ainut vaihtoehto on niellä lyönnit, jos mielii olla töissä. Jumalan ajatteleminen noudattaa normaali-ajattelun lakeja. Lapsena ajattelemme eri tavoin kuin aikuisena. Nyt ajatuksemme kulkee toivottavasti tosiasioiden mukaisesti, ei vaan sisältä pulputen, mitä sylki tuo suuhun! Miksi Jumalasta pitäisi puhua eri tavalla kuin muuten? Ristiriitainen, kiihkoileva, maaninen ja uhitteleva puhe paljastaa puhujansa, mutta sitä ei saa ainakaan pappi paljastaa! Fraasi puhua ”lapsen uskolla” on mennyt hyvin kirkkokansaan mutta tullut väärin ymmärretyksi. Usein saarnamies sortuu lapselliseen lepertelyyn, jossa kuulija saa hetken tuntea itsensä lapseksi mutta ei kasva eikä tule kasvamaan aikuisen tavalla uskomaan. Jotkut kuulijat viihtyvät hyvinkin siinä tunteessa, että ”heittävät kaikki murheensa hänen päälleen”, jolloin Jeesuksen taakkaa lisätään ennestään. Uskon järkeä olisi päinvastainen tahtominen! Tyhjänä sanan kuulija useinkin lähtee telttamajastaan, mutta silti hän palaa.

Miten uskomme, siten sanomme. Miten sanomme, siten teemme sanan syvällisessä merkityksessä. Lapsellisesti uskova vetää huomaamattaan toisiakin mukaan. Helposti hän kieltää toisia pohtimasta ja selvittämästä uskonsa sisältöä. Srk:ssa pohdiskelijat sanotaan järkeis-oppineiksi ja epäuskoisiksi. ”Kunhan sinäkin tulet uskoon”, niin sitten ”sinä hyvä veli käsität”. Yksin jääminen tuossa tilanteessa voi jäytää kauan herkkää ihmistä. Lapselliset uskovaiset ovat jarruttamassa kehitystä, jolle hyvä Jumala meitä joka päivä vetää. Ennen kaikkea kasvu ja kehitys alkaa meidän omassa mielessämme, ajatusten tasolla. Minulle usko merkitsee uudistumista ajattelutavassa, metanoiaa, kuten UT:ssa sanotaan. Lapsellisuuksiin meneminen uskon asioissa on vakava väärinkäsitys. Sen palvojien usko ei ole mitään uskoa, vaan puhdas epäuskon ilmaus! Hädässähän me pakenemme isämme ja äitimme luo! Olisiko siis hätä hyvä asia? Jos me arvostamme aikuisen lapsellisuutta, me sanomme hädän ihanteeksemme. Mitä enemmän ihminen käyttää ymmärrystään, sitä vastuullisemmin hän toimii. Jumalaan uskominenkin on ymmärrys-asia. Apostoli Paavali kehotti srk:aa ”täysi-ikäisyyteen” kaikilla elämän alueilla. Vain aikuisen tasolla aikuinen on täysi-ikäinen. Uskonnollinen lepertely on srk:ssa tavallista: ”Siunausta”, ”Herran rauhaa” ja ”Jumalan terve”. ”Kyllä Herra sinua auttaa”, ”milloin tulit uskoon”, ”tuollainen ei riitä”, ”me Jumalan lapset” ovat ilmaisuja, joiden lausujissa on yhteinen piirre: ajattelemattomuus. Lepertelyyn sortuvat niin saarnamiehet kuin kuulijatkin! Onko se ryhmäpainetta vai mitä? Muodollista kaavamaista yhteyttä se ainakin edistää: kuulutaan samaan ryhmään. Minusta tuntuu oudolta, että Jumalan mielenmukaisuus jäisi sille asteelle. Eikö Jumala oman määritelmänsä mukaan, kaikkitietävä, kaikkivaltias, anna aivan toisenlaisen ihanteen! Jos Jumala tietää, eikö meidän pidä arvostaa tietoamme asioista ja elämästä? Jos ja kun Jumala on valtias, eikö meidän kannata enemmän hallita itseämme? Jumala-puheella on vaarallista lähteä leikkimään. Jotkut pitävät ihanteenaan alistua holhottaviksi. Mitäs aihetta siihen olisi? Eihän usko johda ihmistä aliarvioimaan itseään. Jos joku halveksii itseään, se on hänen ongelmansa, ei Jumalan tahto.

Joskus tuntuu kuin Jumalasta puhuttaisiin pelkkänä sanana. Onko sitten Jumala kuollut vai pelkkä sana Jumala? Minusta sana Jumala on kadottanut sisältönsä. Mitä lapsellisemmin aikuinen uskoo, sitä lapsellisemmin hän ilmaisee uskoaan ja itseään! Mistä sellainen pyrkimys? Onko se ihanne? Liittyisikö väärän todistuksen antaminen tähän? Lapsellinen Jumala-usko aikuisen lausumana tuntuu oudolta. Mihin henkilö sillä pyrkii? Lapsellisesti uskova on huomaamattaan epärehellinen itseään kohtaan. Jumalallaan hän ilmaisee arvomaailmaansa. Puhetapa voi harhauttaa myös kuulijoita. Kumma, miten helposti srk:n ihmiset nielaisevat lapsellisia Jumala-todistuksia! Sana Jumala taitaa tehdä mielellemme aikamoisen tepposen? Jos puhumme jostain asiasta käyttäen sanaa Jumala, tuntuu puhe aivan toiselta, jos siitä puuttuu sama sana. Ei kai kukaan kiellä aikuista ajattelemasta kaikista asioista kehitystasonsa mukaan? Kuka on sanonut, että pako lapsen tasolle olisi tavoiteltavaa? Jumalaa kunnioittaa ihminen, joka vastuullisella tavalla käyttää uskoaan. Hän miettii mitä sanoo ja haluaa ymmärtää uskon sisältöä. Joskus on vaarallista lausua Herran nimi turhaan. Lapsellisesti uskominen on srk:ssamme kirjoittamaton ihanne. Sitä suositaan ja palkitaan. Mikä tietämättömyydessä on arvokasta? Mutta joidenkin etu se täytyy olla. Varmasti niiden, jotka hallitsevat. Kuinka monelle usko onkaan täsmälleen vastaava tapahtuma kuin pikkulapsena turvautuminen isään ja äitiin! Silloin riippuvuus oli välttämätön kehittymisen ehto mutta aikuisena se merkitsee aina taantumista, kehittymisen vastakohtaa. Vakavassa mielessä riippuvuuteen pyrkiminen on oireellista ja hädän ilmaus. Jos usko Jumalaan toimii perusteena taantua lapselliseksi, on sellainen usko vaarallinen. Silloinhan sanoisimme todellisuudenpaon hyväksi asiaksi. Joskus se voi sitä ollakin mutta älkäämme samaistako sitä Jumalan tahtoon. Vastuutaan pakeneva ihminen kieltää omat mahdollisuutensa selviytyä asioistaan. Kieltäminen ei tuo apua, jos hetken helpotustakaan. Ehkä humaus urkujen soidessa voi säväyttää.