E.M. Kj. kko 15.12.90 Elämä täällä tuskaako on, vai vaivaa? Sielu kamppailee, yrittää. Kuka jaksaa, kuka ei? Mennyt ei palaa koskaan. Maaksi tulemme – jokainen. Rakkaus säilyy, pienet onnelliset hetket, kun kaikki muu menee. Rakkaus pysyy. E.M. oli yksi meistä. Luoja antaa, ottaa – elämän. Ken sen ymmärtää, voisi kertoa meillekin. Jeesus syntisen Vapahtaja. Jouluna pelastus syntyy, edessä on, ja varsinkin jos toivoton. Mieli hamuaa. Kaikki on maksettu edessä Herran, moneen suuntaan tulkitaan, mutta ei siitä selvää saa, kun kellot soivat, kannetaan ja saatetaan maahan mustaan. Pelasta Pelastajaja!

Navetan pikkumies, viivy kanssamme. Tähtesi valo valomme. Minne käy tiemme, kenties, kuka kanssamme, kun väreilee lapsuuden joulu? Sinun lapsen kasvoissasi me näemme elämän ja se satuttaa, koskettaa, puhuttelee ja viekö se kunniaan? Navetan mies, ollaan tässä hiljaa. Ei ainaista kiirettä eikä loppumatonta turhaa! Kuulostellaan sykkiviä taivaita, tähtiä, kuuta ja maailman kiertorataa. Mutta ei sieltä löydy mitään ihmislapsen ikävään ja loputtomaan kaipaukseen johonkin pysyvään, Jumalan luo. Katso, äitisi itkee! Miksi? Punertavaan ruskoon Ihmisen Pojan tie, aina se vie.

NAVETAN JEESUS Jooseppi kestikievarin ovea koputtelee. Mikä örinä, mikä melske, ja yksikin mies miten hoipertelee! Voi kauheaa, sanoo Ruben Stiller. Vaimon kohtu avautuu, lapsi sieltä vapautuu tähän maailmaan, joka ihmiselle on ollut ja on yhteinen satoja tuhansia vuosia tiedemiesten laskuun. Turhaan ei Jeesus rääkäise aasien kaukalolla! Ei, haukottelevat sarvipäät ja sinäkin sen näät. Ja suurissa saleissa tanssitaan. Varovasti avaan navetan oven: Mikä lemu ja haisu! Missä olet Vapahtaja; en minä näe mitään ja vaivun ihan ikävään ilman sinua! Tunkiolta aloitat pelastustyösi, avaat vyösi ja puet meidät kunnialla ja kirkkaudella. Oi, lapsi, anna meidän elää hetki sinun kanssa, tulithan Vapahtajaksi alhaalta nostaen meidät matalalta.

Oku 4.11.1990 21. K.j.s Kuninkaan virkamies hikoilee Jeesuksen luo. Poika itkee, sairastaa. Huoli mykistää isän. Hän avautuu auttajalle. Miten paljon vaivaa ja kurjuutta täällä, Herra. Eikö joskus voisi olla toisin? Jeesuksen luona lapsi paranee, toipuu, elämä enenee jälleen. Mielensä nousee, ylenee ja kiittävät Jumalaa. Mene, sinun poikasi elää! Elämään kutsuttu, elämän saa! Seis tankit ja aseet itkumuurilla! Nyt on tullut pelastuksen päivä! Istumme kirkossa hiljaa. Täällä ei maailma pauhaa, löydämme rauhaa, ja avaudumme sille, mitä sielumme kaipaa ja ikävöi. Täällä sitä voi kokea, ei samaa hokea vaan pelastavaa reitti kokeilla ja jäädä siihen lepäämään, rauhoittumaan, kukin tavallaan, ylevämpää kokemaan.

Herra, kuule rukoukseni, J.M.S. 2.11.1990 KJ klo 15 lohduta minua ahdistuksen päivänä! Ole kanssani yksinäisenä hetkenä, itkuni aikana! Nuoren miehen ajatuksen ken tietää? Nuorukaista ken ymmärtää? Elämä avara eessä, mutt tie voi peittyä lumeen, käydä mahdollisuus umpeen. Ei löydy tietä eteenpäin eikä mistään hyödy. Toinen toistaan tarvitsee, vaikka teemme yksinäiset retket, vietämme surun ajat ja iloiset hetket. Toinen näistä voi vain kertoa, yrittää kuvata mutt jokainen lopulta jää yksin yksiöönsä ihmettelemään. Herra, kuule rukoukseni, älä peitä kasvojasi vaan auta minua ymmärtämään, kestämään uuteen päivään! Mitä elämä on? Siinäpä arvoitus joka lähtöön, huonoon, hyvään perintöön. Mutt uskon kautta kohtaamme kestävää, jotain enempää, pyhempää, inhimillisempää……

H.M.H. 27.10.1990 klo 9.30 Ihminen kasvaa, kukoistaa, ennemmin tai myöhemmin lakastuu. Jälkikäteen käsitämme, ett kaikki oli määrättyä, ajastettua ajan janaan käärittyä. Mutt elämän aikaan se jää paljolti salaan. Herra, kuule huutoni ääni, älä ole vaiti, äläkä peitä kasvojasi! H.H. eli pitkän elämänkaaren: Kuljettiin yhdessä puoli vuosisataa, oltiin hyvää pataa, avoimesti, salaa, kunnes kaikki muuttui vähittäin, erittäin ja yhtäkkiä ravistellen, puistellen elämän akanoita pois. Kasvettiin ja kasvatettiin, ilman kasvattamista. Siinä he varttuivat tehtäväänsä kodin suojassa, omaan elämäänsä. …. Jumalan kämmenellä on äitinne lähellä. Häntä tarvittiin, sinua tarvitaan jatkamaan elämään rataa ja rakentamaan rakkauden ikiaikaista majaa…..

K.I.S. 20.10.1990 klo 14 Ihmisen elämä taistelua, sanotaan. Mitä sitten onni, rakkaus? Monet meillä vaiheet. Nyt hänen vuoro, huomenna minun, ylihuomenna sinun. Ei meillä täällä pysyvää sijaa, sielu halajaa. Elämä usein jaksamista, entiseen malliin jatkamista, aina samaa rataa. Mene ja tiedä? Kuka jaksaa jatkaa? Kuka jaksaa tehdä matkaa ihmisen osassa? Herra, kuule minun huutoni, tulkoon ääneni eteesi. Älä peitä kasvojasi, kun minulla on ahdistus. Voimme olla toiselle seuralainen, ystävä, saattaja, paljon muuta, paljon enemmän, vielä vähemmän! Kaikki se ja paljo muu ohi on häneltä, lähtenyt ja meidän taistomme ja rauhamme jatkuu, toistaiseksi……….