Rauhanmaalla 2.2.90 Nyt ei ole kiire, se oli äsken. Ajoin kirkosta tänne etukäteen. Kirjasta laulan. Pakkanen puistelee. Suntio työntää vainajaa kärryllä hetken kuluttua. Onko hauta romahtanut? Omaiset saapuvat autoilla, hautausurakoitsija ensin. Kanttorin kanssa katsomme virsiä valmiina laulamaan. Lumi narskuu jalkojen alla. Menemme pääpuoleen, ettemme tallaa hautoja. Arkkua jo lasketaan. Kantajat terästävät voimansa, ettei arkku kaadu ja kellahda. Uusi suntio pitää kielen keskellä suuta, ja se näkyy. Ihmiset ovat pysähtyneet kuin kuolema. Lasketaan kukkalaitteet. On jäähyväisten aika ja minun on pakko säästää ääntäni seuraavaan tilaisuuteen. Maahan meni hän. Me lähdemme kirkolle viimeisin häihin.

MAASTA SINÄ OLET TULLUT Täytän kirjan, saan alban. Näen itseni peilistä ja hion asuni kuntoon. Suntion puhe antaa voimaa. Siis ovelle, ja sisään saliin vasemmalle. Näen surevat ja huokaan. Tässä olen, en enempää. Minulla on papin vaate. Tämä on työtäni ja minäkin olen vain viljaa, en vielä kypsää kuten hän. Ette te tajua tätä tilaisuutta, ettekä ymmärrä! Minä yritän tässä rakastaa teitä näillä sanoilla, mutta me olemme eri tahoilla tässä. Kynttilät kertovat meille, että me palamme aikamme, sitten loppuun. Niin kävi hänelle, käy minulle, kaikille eikä sille kukaan voi mitään. Ei tämä tästä somene enempää! Meidän tulee vain kestää ja ymmärtää tätä elämää. Minä en muutu enemmäksi eikä kuolema muuksi.

Toistuminen, tuo ihmeellinen uudistuminen kalvaa ja kasvattaa! Tässä hiljaa olemme. Pian on joulu. Niin olin minäkin ennen: Oli minun jouluni. Minun vanhempani. Me olimme, jotenkin siinä elimme. Jotain tässä toistuu, kertautuu pitkää aikaa, entinen. Se nousee ja kurkottaa kuusen tuliin. Niin se on, lapseni. Sinä nouset, kasvat. Tulee aikasi hakea itse kuusi, tehdä muusi ja huokaista illan perään. Viaton sinä, ihminen alussa! Vanhempi minä, elämän valussa. Mikä lienee tiesi, matkasi määrä? Sen itse teet ja keräät sirpaleet.

Lapsi 30.11.1980 Pieni mutta ihmeellinen olet lapseni. Sinussa näen itseni ajan pitkän jälkeen. Olet ihme maailmassa, lahja vanhemman, arvoitus ihmeessä, maailman menemisessä. Sinussa näen huomisen, itse poistun, toteutan luomisen. Sinä saat tulla, kasvaa. Minä poistun ja kaikesta saan maksaa, mistä vanhemmat jäivät velkaa minulle ja elämälle.. Sinä täytät jotain siitä, mistä minä en kiitä eikä aikani riitä sitä ymmärtämään. Ehkä sinä saat parempaa, enempää, ehkä et. Kuka sen tietää, ymmärtää. Ei kukaan!

7.10.80 Kuljen ja kuljen. Elämä kulkemista, vaeltamista. Menen lapsuudesta soutamalla ja huopaamalla elämäni merellä. Asiaa on selvinnyt, olen selvittänyt mutta en päässyt mihinkään. Minä koin ne ja ne jäivät sydämeni haaviin ja sopukoihin. Nyt etsin vapautusta ahdistuksista, vaivoista, mutta ei ole auttajaa. Asiat vain tuntuvat, tulevat uniin, ja näyttäytyvät valossa. Uusi polvi kasvaa, varttuu. Ikää karttuu ja kasvua riittää. Olin minäkin pieni avuton, tahdoin syliin, mutt siihen se jäi. Oli kaikkea muuta tärkeää, välttämätöntä, vähän vain järkeä.

Kalassa 8.1.1980 Kävin aamulla verkoilla. Hiihdin erämailla. Ihailin, tunsin tyyneyden rauhaisen autiomaan. Laulanut ei lintu, ei mikään eikä ollut kiirekään. Ei kaavoja, ei patisteluja luomaan sielun haavoja. Rämmin yli jäisen veen. Avannon teen. Nostan narut ja kasaan verkot avannon reunalle. Tuli mateita ja muutamia haukia. Hölskytys ja verkko jälleen paikoilleen odottelemaan suuria kaloja. Luon katseen maisemaan, käyn ihastelemaan sen kaarta, kauneutta, joka loppumattomasti saa ravita sieluani.

AHDISTUS Nyt ei ahdista, en poissa tahdista enkä elämän tunnon. Saan mielenrauhaa. Tunnen sen, harvoin saan. Tuskin ollenkaan, tuskinko ainiaan? Nyt tunto puhdas. Mieli vapaa: kas. Kuin herään, havahdun, itseeni kavahdun. Sellaista elämä, tieni, tapani, kunnes se sammuu. Arvoitusta paljolti, kysymyksiä vain kosolti. Poissa jotain, vain hetkittäin jotain parempaa. Ahdistus ihmisen luo aatoksen, tekee taitoksen elämän virtaan. Mistä tulen, minne menen? En selvää saa.