ISÄLLE 3.1.1980 Mikä mies olit isäni? Olit siittäjäni. Minä kaipasin sinut tuntea, sylissä sinun istua. Mutta nyt jo kauankin kuin ei sinua olisikaan, ei ollutkaan. Voisinko unohtaakaan? Kaipasin enemmän, pakenit minulta. Jäit isäksi tuntemattomaksi minulle ainaiseksi? Kuin haamuna olet minulle, puhun, en sinulle. Kuinka kertoa voisin mitään, vain uinua ikävään. Olit hyvä isä, kuulen, mutt mitä minulle, luulen? Niin tunnen ja sanonkin sen, vaikka saankin kaipauksen. Kaipasin sinua, kun elit, sitten meidät jätit. Luulin, korjaamme suhteen. Mutt luuloksi jäi, haave näin. Aloin tehdä korjausliikettä, mutt kuolo piti kiirettä, vei pois.

TUSKA 2.1.1980 Tunne on minulle tuttu tuskaksi mainittu. Tunnettu monta kertaa, ei vertaa. Pois sen tahtoisin, minusta haluaisin. Nähdä maailman kauniin, nauttia sydämiin. Mutt olo tuo kummasti jäytää tuimasti, lamauttaa tahdon, toiminnon. Sen olen vanki, raukka, itseni houkka. Muuttuako tahdon vai muuttaa? Siitä vaan toiseen, päivästä päivään, entistä enentämään! Milläänkö väliä, arvataan kysyä. Pulma on pysyvä tietää myös kysyjä. Kaukaa näkyy ja näkyy: Jotain välkkyy. Se on untani vain, lohtunain. Näin se vaan on. Sen näin.

YKSIN 2.1.1980 Vain minä huoneessa, kirjani kolkot, ikkunat lumessa. Työt nyt olkoot, olen vain. Kuuluu ääniä, naapurin lapset. Siellä on elämää, ilot sen kaukaiset ovat minulle. Haluan olla yksin, yksin möllöttää. Etsin rauhaa ajatuksin, annan sen lentää, minulle kertoa. Tähänkin tottuu, kun on pakko. On siihen kasvatettu, siemen iskostettu. Niin se tapahtui. Yksinäinen miettii, tuntee tunteita. Hän kärsii, pohtii, minkä tohtii. Tahtoo kun on pakko. Purkautuu ja puhuu. Voi tulla peikko, olo heikko.

ERO 2.1.1980 Hän poissa, kaukana toisella paikalla. Minä täällä, kotona paikalla omalla. Aattelen häntä, kaipaan. Tunnen, tuumin. Jään ikävään mielin suruisin. On hyvä olla välillä yksin. Kuulostella, olla, miettiä kaipauksin. Hän tulee taas. Taas toisemme näemme. Hän kukoistaa, me syleilemme. Me tunnemme sen, se on: rakkauden. Sen lämpöisen viileyden. Hän on lähellä. Tunnen sen. Mieli jo nousevalla, sydän oikealla. Ja tytöt armaat siellä ovat kaukana kotoa. Ei ole heille siellä puutetta elontiellä.

LUMINEN METSÄ. 2.1.1980. Oi kirkkaus, oi kauneus. Mikä muoto, hohto linjakkuus. Vain luminen maisena, kaareva, kalteva. Kertoo vapaudesta, toivosta. Luonto puhut, poistat loput. Mielen virvoitat ja palautat. Lomitse puiden, välitse pensaiden kulkee hiihtäjän tie. Toivon kummulle vie, lohduttaa. Nyt nukkuu metsä, uneksuu kesästä. Ihmisen lailla. Vielä talven selkä, vahva, taittuu vielä. Lumi laskee, Tulevat pääskyt ja hyttyset. Luonto puhuu hiihtäjälle, jokaiselle ymmärtäjälle tavallaan.

LUOJALLE 2.1.1980 Sä Luoja eloon minut loit, elämän annoit. Sen vaistoan, tiedän, ett loppuun riennän. Kuljen kohti määrääsi, antamaasi matkaasi. Matkan aloin syntymässä, päätös kuolemassa. Matkalla muita tapaan, ihmisen lailla. Taaperran lailla ihmisen, tuumien kysellen. Mitkä tarkoitukset näet, mitkä annoit? Niitä päällä maan kyselen ja tuumaan. Milloin huumaan, milloin toiseen laitaan. On värikästä elo tää, kun kaunis sää ja mieli lentoisa. Mutt ei aina poutasää ja tunto riemuisa. Vain tuskaisa. Sun täytyy olla, nähdä, hyväks huono tehdä. Mun osani ja maailman. Yhteinen.

Sua kadehdin, katselen. Minä tullut jo olen, mi tullakseen ja jäädäkseen. Pysyen. Mutt sinä. Elämä edessä. Ei vielä päiviä muistossa, harmistuksessa. Saat olla ja elää. Sinä virkistät kyynisen kulkijan. Sulosti tirkistät, viiperrät hymyten. Saat. Ilo sinun, ilo minun. Naurusi nauruni. Mutt nyt jo tiedän: Päivänä murrat mielen. Se on osasi. Mutt nyt, pohja sulle. Pitäisi saada sinulle, että jaksaisit taistella, elon asti illalle. Matkasi. Annat valoa, mulle, tuot äidille. Sinä, lapsi, voit antaa, jopa meitä kantaa.