Joistakin ihmisistä käytän sanontaa tai annan niille nimen ”elävät ruumiit”. Mutta tässä on paradoksi. Eutanasian ongelma sairaalassa ja kirjan lehdellä näyttää perin erilaiselta. Kuitenkin ongelmat ovat vain kirjoissa ja ajatuksissa. Luonnossa ei ole ongelmia. Miten usein meillä onkaan käsityksiä tosiasioista, jos meillä niitä ylipäänsä on, jotka eivät pidä paikkaansa. Mutta olisiko meillä silloin käsityksiä tosiasioista? Onko epätosi käsitys käsitys vai jotain muuta? ”Maailma on uneni” ilmaisee analogisesti jonkin toisen käsityksistäni. ”Maailma on mielteeni” – tämä pitää paikkansa MINULLE. Elän siitä, mikä manifestoituu MINULLE. Kun minulle ei manifestoidu mitään, en eksistoi. TUHO = jollekin oliolle maailma ei näyttäydy enää. = maailma lakkaa olemasta = olio on päättänyt olemisensa = aistit eivät toimi eikä niillä olisikaan mitään tehtävää. Ne eivät myöskään ole. = organismi ei ole sitä, mitä sisältyy termiin ”organismi”. = on ilmeisen negatiivista, vaikka ilmaistaan positiivisella kielellä, jota kieli aina on. Kieli on ANNETTU. ( POS. ). Elo ihmisen tää on monesti niin ikävää silloin harhan, illuusion luon – ruusutarhaan katson tarhaa tuota – mi pois luota ja kuitenkin – kuin läsnä se ois Moni väittää – elämä arvo on moni toinen – ei ole tietoinen elää – kituuttaa – vain päivästä toiseen pelkää hän – toivoo hän – jottei … Pessimisti olonsa mitätöi ain ikävöi ja aktiivisti toden esiin tuo – luo tilan

Elämä kulkee lävitseni – elämän virta. Tulen tietoiseksi – tulen ihmiseksi. Vain tietoinen on ihminen. Tietoinen olento tekee ja vain hän suhteita tai oikeastaan ”suhteita” tekee vain ihminen, koska vain meidän kielessämme on sana ”suhde”. ”Jos leijona osaisi puhua, emme ymmärtäisi sitä”, sanoo L.W.. Elinympäristömme määrää, predestinoi meitä ja meidät, monesti auttamattomasti muuttumattomaksi. Selvät lauseet tajutaan parhaiten. Tajuan asioita, ajattelen niitä, puen asiat sanoiksi ja rakennan niistä lauseita. Ne kuvaavat, ollakseen tosia, maailmaa eli siinä vallitsevia tosiasioita eli asiantiloja. L.W.. 27.12.75 Saamme tyydytystä maailmasta niin eri tavoin – määrin. ”Miksi jotkut kärsivät niin paljon”, ei löydä useinkaan sopivaa ja tyydyttävää vastausta. Meillä on niin erilaiset mahdollisuudet tehdä eksistoimisessamme. Tajuntamme sisältö kunakin hetkenä sisältää vain vähän aktiivista tietoisuutta. Siksi näemme maailman joka hetki perin yksipuolisesti. meillä on jokaisena hetkenä perin heikot tiedot tosiasioista. Sairaan ja sairaalan näkökulmasta ja vuoteesta maailma näyttäytyy hyvin eri tavalla kuin jo niinkin edellistä läheltä kuin hoitajan paikalta. Katsomme maailmaa aina jostakin näkökulmasta. Emme pääse maailmassa vallitseviin tosiasioihin koskaan. Tiedostamme eri lailla ja laadullisesti. Tiedostaminen ja ajattelu liittyvät läheisesti yhteen. Tiedostaminen sisältää itseni ja itsessäni olevan maailman kuvan. Kuva ja aivot liittyvät jollakin tavalla yhteen. Kuka tai mikä minussa tekee havaintoja eli tiedostaa, osako minussa vai minuus. Mitä tarkoitan näillä käsitteillä ”osa minussa” ja ”minuus”? Voin antaa luetteloja: tiedän, että on tai on saatu selville, että on niin ja niin, jne…. Mutta voin aina ja on hyvä kysyä: ”Mitä tarkoitan näillä asioilla ja miksi on niin kuin on?” Onhan minulla ilmeisen HYVÄ MIELIKUVITUS. Tiedän, että kuvittelen monia asioista, jo puhuessanikin, kun vertaan lauseita ja todellisuutta.

Koemme myös kieltä. Kieleen tunkeutuu tunnelatauksia: emotionaalisuus sanoissa. ”Koen maailman tunteenomaisesti” on minulle totta. Silloin nimittäin tunnen maailmaa tunteenomaisesti. Maailmani muuttuu minulle, kun tunnetila muuttuu. Koenko maailma oikein? Kuka? Mitta? Pääsemmekö esineisiin koskaan? Emmekö pikemminkin jää subjektiivisiin aistinsisältöihin? Tiede tekee todennäköisä yleistyksiä. Tiede ennustaa eteen- ja taaksepäin. Tiede antaa sovittua ja yleistä tietoa, varmasti kyllä muutakin. 23.12.75 Jokaisessa tilanteessa jonakin hetkenä soluttaudun vaihtoehtoisten tilanteiden läpi uusiin vaihtoehtoihin. Teen jatkuvasti valintoja. Aikaisemmat valintani tuomitsevat tulevat jne. En tunne tulevia valintojani. Tulevaisuus on tuntematon, paitsi kuolemisen puolesta, se on varmaakin varmempi tässä eksistenssissä. ”Kuljen joka hetki kuolemaa” lausuttuna organismin suusta on jokaisena eksistoimisen hetkenä tosi lause. Me ihmiset unohdamme usein kuolemisemme, fyysisesti katsoen täydellisen tuhoutumisemme. Me nimenomaan haluamme ja tahdomme unohtaa asioita ja faktoja, ja haluamme muistaa ja elää asioissa, jotka ovat illuusioita, jopa hallusinaatioita. Elämä on muuten yllättävän lyhyt, kun katselen taaksepäin – ja muutenhan oikeastaan emme voi tehdäkään. Kadumme useita aikaisempia valintojamme, vaikka emme niistä tavanmukaisesti puhuisikaan. Olen kuin saari virrassa – elämän virrassa - jota aallot kuluttavat - rappeudun jatkuvasti – Yritämme kynsin ja hampain säilyttää sekä fyysistä että psyykkistä vireyttämme, mitä se sitten tarkoittaneekin? Sen tiedämme toisilta ihmisiltä Toiset tuomitsevat ja siunaavat meidät - ei meidän tarvitse sitä itse tehdä. Tiedämme asioita, joista emme puhu - puhumme pikemminkin asioista, joita emme tiedä emmekä tunne.

Raamatusta meillä on erilaisia ja eriasteisia vakuuttumia, jotka ovat hyvin subjektiivisia. Voin uskoa mutta en tietää, jos ylipäänsä tiedän mitään, että Raamattu on jollakin tavalla, tosin selittämättömällä tavalla lähtöisin Jumalasta tai olennosta, jonka nimi alkaa kirjaimella J suomenkielessä. Jumala on ainakin tuntematon. Voin uskoa ketään vaarantamatta, että Jumala on ilmoitettu. Jos Jumala on vain tuntematon, hän ei ole ilmoittanut itseään. Minun on mahdoton ymmärtää kristittyjen Jumalaa ( absoluuttiset ilmaisut/relatiiviset). Millaiseksi uskon Jumalan, kun en ymmärrä häntä kielellisestikään! Minulla ei ole sanoja kuvaamaan Jumalaa. Miten voin uskoa objektiin, jonka ominaisuuksia en tunne. Mihin oikeastaan uskon, kun sanon ”kaikesta huolimatta toivon Jumalan olevan ja uskon hänen olevan”. Uskonko jollakin tavalla lauseen todeksi, jonka referenssiä en tunne? Miten se on mahdollista? Mikä on ”uskon Jumalaan” ja mielisairaan ilmaisun ”ihmiset vainoavat minua” välinen ero? Ensimmäistä ei voida osoittaa todeksi eikä epätodeksi mutta jälkimmäinen voidaan osoittaa epätodeksi TUTKIMALLA asia. Eikö nyt ensimmäisen lauseen arvo pienentynyt jälkimmäiseen verrattuna? Mutta mikä sen arvo, järkevyys tai perustelu sitten ylipäänsä on? Onhan näin kysyttävä, koska teismissä ihmiset uskovat faktisesti teistisiin lauseisiin ja VIELÄPÄ niiden viittaavan faktoihin. He uskovat uskovansa, tietävät uskovansa, uskovat tietävänsä ja jopa tietävät tietävänsä, että on niin ja niin. Kirkkoon kokoontunut srk ei mieti edellisiä asioita. Samoin rukoileva ei mieti aktissaan, mitä rukous on. Uskonnollisuutta ei ole olemassa. On olemassa erilaisia uskonnolliseksi käyttäytymiseksi luokiteltuja ilmaisuja. Ilmiasut ja ilmaisut niistä ovat ehkä analogisesti ymmärrettävissä, esim. siten, että kieli on todellisuuden kuva. Meillä on maailma käytettävänä ja kielemme toimii harkinnan ja tekemisen välillä ja molemmissa.

Syntyminen johtaa kuolemaan. Kuolemassa lakkaan olemasta, vaikka sanonkin sen käyttämällä positiivista ilmaisua. Maailmassa ei ole sanaa eikä käsitettä, jolla kuoleminen il maistaan. Maailmassa on vai positiivisia lauseita. Ja kieli on aina positiivinen. Oleellisesti TEEN maailmassa. Mikä minussa tarkkailee itseäni? Mikä minussa vai miten minä tarkkailen objekteja? Kun puhutaan ”psyykestä”, tulee mieleen vastaavia ilmaisuja kuin ”pöytä”, ”tuoli”, ”talo”, jne. ”Psyyke” ei voi viitata erilliseen ihmisen osaan. Ihmisessä ei ole psyykettä mutta kielessä on ”psyyke”. Meillä on taipumus konkretisoida kieltä, tajuta abstraktiset kielen käsitteet niin, että ne muka viittaavat entiteetteihin sellaisissakin tapauksissa, joissa sana ei viittaa tai sen ei tiedetä viittaavan mihinkään. Kuten sanat Jumala, henki/ruumis, absoluutti, superego, libido, jne. Me puhumme tosiaankin asioista, joista ei voida puhua. On kyllä oikein puhua sanoista ja käsitteistä, mutta niistä puhuminen on kaukana reaalisesta maailmasta. Meidän tieteemme tulee olla tietoa tosiasioista eli maailmasta sellaisena kuin se on. Kieli on todellisuuden kuva, ei sama millään tavalla kuin todellisuus. ”Uskon Jumalaan”. Mitä se tarkoittaa eli mikä on sen referenssi? Uskoa. Jumala. Mihin uskon, jos uskon Jumalaan? ”Uskon peikkoihin”. Faktisesti kuvittelu = uskominen tässä tapauksessa. ”Kuvittelen Jumalan” = ”uskon Jumalaan”, koska kukaan ei tiedä, mikä ja millainen Jumala todella on. Pääsemme vain Raamattuun, yhteen kirjaan.

Alamme nähdä maailmaa kokemuksiemme muuttuessa muutosten mukaisesti. Jos luen kirjan, löydän maailmasta yhtymäkohtia sen ja kirjan kesken. Maailmani muuttuu jatkuvasti kuten solusysteeminä muutun – mutta aivan toisella tavalla. Teen kaiken ennen kuolemaani. Jokainen tekee kaiken ennen kuolemaansa. ”Jokainen kuolee oman kuolemansa”, mitä se sitten tarkoittaneekin? Puhumme ja kuvittelemme ymmärtävämme asioita, joista ei voida puhua eikä niitä voida ymmärtää. Voimme puhua niistä miten paljon tahansa, mutta kun kysymme ”mitä tarkoitat”, putoaa pohja pois ja huomaamme, että voimmekin vasta pyrkiä tietoon niistä ja kenties huomata, että se ei ollutkaan mahdollista. Onko meidän silloin hylättävä kaikki aikaisemmat lausumamme edellisistä asioista, joita ei vielä olekaan olemassa. Ovatko asiat ja esineet olemassa vasta meidän löydettyämme ne? Oliko Amerikka olemassa ennen Columbusta? Löysikö Columbus Intian, jonne hän luuli tulevansa vai Amerikan, jonne hän ilmeisesti ei luullut tulevansa? Maailmassa ei ole itsestäänselvyyksiä. Ihminen on aivoillaan pukenut tosiasioita ja kuvitelmia sanoiksi. Puhumme useammin kuin luulemmekaan sanoista kuin niitä vastaavista tosiasioista. Tunnen pelkoa mutta en aina tiedä, mitä pelkään. Mutta vaikka voisinkin nimetä pelkoni kohteen, voisin erehtyä, sillä eihän nimeäminen tee kohdetta pelättäväksi. Voin erehtyä yhtä suurella syyllä kaikissa tapauksissa. Minulla on tuntuma itseeni. Voin tarkkailla itseäni niin kuin voin koskettaakin itseäni. Minä olen kohde siis minälle. Tämä vaatii ajattelua ja tajuamista.

23.12.1975 Elämme vain kerran ja kuinka harvoja se järisyttääkään! Olen olemassa, kun elän. En ole olemassa, kun kuolen. Kuolema ilmaistaan helpommin negaatioin kuin positioin, sillä näin voimmekin vain tehdä, koska kaikki ilmaisut, negatiivisetkin ovat positioita. Emme voi oikeastaan puhua kuolemasta emmekä kuolemisesta, koska puhumme koko ajan vain elämästä ja elämisestä. Voin tarkastella maailmaa ja tuntea itseni siihen kuulumattomaksi ja olemattomaksi. Kun lakkaan olemasta, en merkitse luonnolle enempää kuin jos puu kaatuu kadulle, nii se viedään kunnosta riippuen johonkin erityiseen paikkaan - minut hautaan, puu esim. polttouuniin. Olen vähän ja paljon riippuen arvomitasta, jolla minua, jolla on yksi nimi, mitataan. Arvot ovat ihmisten keksimiä kuten niin lukuisat asiat, oliot ja prosessit tässä maailmassa – toista tuskin onkaan. Tiedän, että synnyin 1949. Kuolinpäivääni en tiedä. Jos tietäisin?, mitä se minua tai muita liikuttaisi. Kollektiivista ihmistä ei ole olemassa. On yksilöolijoita ainoastaan. Ihminen niin kuin muu olio on ainutkertainen. Kirjoihin on talletettu perinnettä, esim. tietoja. Me arvotamme kohteita ja itsemmekin. Minuus on itse. Olen minä. Mitä se tarkoittaa? Olinpa varma, luulen, tiedän tai kiellän, että kuolen tulevaisuudessa, niin joka tapauksessa kaikki tähän asti eläneet ovat tuhoutuneet. Mutta kokivatko he loppunsa? Ei kai. He eivät kokeneet. Jos kokivat, he eivät kuolleet vielä sillä hetkellä. Kuolemaa ei koeta, kuten L.W. oikein sanoo. Ihmiselle on salaisuuksia, mutta niitä ei ole maailmassa, koska maailma on annettua, siis positiivista. Maailma on enemmän kuin sanomme sen olevan. Meille tosin maailma on lausumamme siitä. Emme tunne ilmeisesti koskaan maailmaa eräässä täydellisyys-merkityksessä. .