23.12.1975 Elämme vain kerran ja kuinka harvoja se järisyttääkään! Olen olemassa, kun elän. En ole olemassa, kun kuolen. Kuolema ilmaistaan helpommin negaatioin kuin positioin, sillä näin voimmekin vain tehdä, koska kaikki ilmaisut, negatiivisetkin ovat positioita. Emme voi oikeastaan puhua kuolemasta emmekä kuolemisesta, koska puhumme koko ajan vain elämästä ja elämisestä. Voin tarkastella maailmaa ja tuntea itseni siihen kuulumattomaksi ja olemattomaksi. Kun lakkaan olemasta, en merkitse luonnolle enempää kuin jos puu kaatuu kadulle, nii se viedään kunnosta riippuen johonkin erityiseen paikkaan - minut hautaan, puu esim. polttouuniin. Olen vähän ja paljon riippuen arvomitasta, jolla minua, jolla on yksi nimi, mitataan. Arvot ovat ihmisten keksimiä kuten niin lukuisat asiat, oliot ja prosessit tässä maailmassa – toista tuskin onkaan. Tiedän, että synnyin 1949. Kuolinpäivääni en tiedä. Jos tietäisin?, mitä se minua tai muita liikuttaisi. Kollektiivista ihmistä ei ole olemassa. On yksilöolijoita ainoastaan. Ihminen niin kuin muu olio on ainutkertainen. Kirjoihin on talletettu perinnettä, esim. tietoja. Me arvotamme kohteita ja itsemmekin. Minuus on itse. Olen minä. Mitä se tarkoittaa? Olinpa varma, luulen, tiedän tai kiellän, että kuolen tulevaisuudessa, niin joka tapauksessa kaikki tähän asti eläneet ovat tuhoutuneet. Mutta kokivatko he loppunsa? Ei kai. He eivät kokeneet. Jos kokivat, he eivät kuolleet vielä sillä hetkellä. Kuolemaa ei koeta, kuten L.W. oikein sanoo. Ihmiselle on salaisuuksia, mutta niitä ei ole maailmassa, koska maailma on annettua, siis positiivista. Maailma on enemmän kuin sanomme sen olevan. Meille tosin maailma on lausumamme siitä. Emme tunne ilmeisesti koskaan maailmaa eräässä täydellisyys-merkityksessä. .