Alamme nähdä maailmaa kokemuksiemme muuttuessa muutosten mukaisesti. Jos luen kirjan, löydän maailmasta yhtymäkohtia sen ja kirjan kesken. Maailmani muuttuu jatkuvasti kuten solusysteeminä muutun – mutta aivan toisella tavalla. Teen kaiken ennen kuolemaani. Jokainen tekee kaiken ennen kuolemaansa. ”Jokainen kuolee oman kuolemansa”, mitä se sitten tarkoittaneekin? Puhumme ja kuvittelemme ymmärtävämme asioita, joista ei voida puhua eikä niitä voida ymmärtää. Voimme puhua niistä miten paljon tahansa, mutta kun kysymme ”mitä tarkoitat”, putoaa pohja pois ja huomaamme, että voimmekin vasta pyrkiä tietoon niistä ja kenties huomata, että se ei ollutkaan mahdollista. Onko meidän silloin hylättävä kaikki aikaisemmat lausumamme edellisistä asioista, joita ei vielä olekaan olemassa. Ovatko asiat ja esineet olemassa vasta meidän löydettyämme ne? Oliko Amerikka olemassa ennen Columbusta? Löysikö Columbus Intian, jonne hän luuli tulevansa vai Amerikan, jonne hän ilmeisesti ei luullut tulevansa? Maailmassa ei ole itsestäänselvyyksiä. Ihminen on aivoillaan pukenut tosiasioita ja kuvitelmia sanoiksi. Puhumme useammin kuin luulemmekaan sanoista kuin niitä vastaavista tosiasioista. Tunnen pelkoa mutta en aina tiedä, mitä pelkään. Mutta vaikka voisinkin nimetä pelkoni kohteen, voisin erehtyä, sillä eihän nimeäminen tee kohdetta pelättäväksi. Voin erehtyä yhtä suurella syyllä kaikissa tapauksissa. Minulla on tuntuma itseeni. Voin tarkkailla itseäni niin kuin voin koskettaakin itseäni. Minä olen kohde siis minälle. Tämä vaatii ajattelua ja tajuamista.