Raamatusta meillä on erilaisia ja eriasteisia vakuuttumia, jotka ovat hyvin subjektiivisia. Voin uskoa mutta en tietää, jos ylipäänsä tiedän mitään, että Raamattu on jollakin tavalla, tosin selittämättömällä tavalla lähtöisin Jumalasta tai olennosta, jonka nimi alkaa kirjaimella J suomenkielessä. Jumala on ainakin tuntematon. Voin uskoa ketään vaarantamatta, että Jumala on ilmoitettu. Jos Jumala on vain tuntematon, hän ei ole ilmoittanut itseään. Minun on mahdoton ymmärtää kristittyjen Jumalaa ( absoluuttiset ilmaisut/relatiiviset). Millaiseksi uskon Jumalan, kun en ymmärrä häntä kielellisestikään! Minulla ei ole sanoja kuvaamaan Jumalaa. Miten voin uskoa objektiin, jonka ominaisuuksia en tunne. Mihin oikeastaan uskon, kun sanon ”kaikesta huolimatta toivon Jumalan olevan ja uskon hänen olevan”. Uskonko jollakin tavalla lauseen todeksi, jonka referenssiä en tunne? Miten se on mahdollista? Mikä on ”uskon Jumalaan” ja mielisairaan ilmaisun ”ihmiset vainoavat minua” välinen ero? Ensimmäistä ei voida osoittaa todeksi eikä epätodeksi mutta jälkimmäinen voidaan osoittaa epätodeksi TUTKIMALLA asia. Eikö nyt ensimmäisen lauseen arvo pienentynyt jälkimmäiseen verrattuna? Mutta mikä sen arvo, järkevyys tai perustelu sitten ylipäänsä on? Onhan näin kysyttävä, koska teismissä ihmiset uskovat faktisesti teistisiin lauseisiin ja VIELÄPÄ niiden viittaavan faktoihin. He uskovat uskovansa, tietävät uskovansa, uskovat tietävänsä ja jopa tietävät tietävänsä, että on niin ja niin. Kirkkoon kokoontunut srk ei mieti edellisiä asioita. Samoin rukoileva ei mieti aktissaan, mitä rukous on. Uskonnollisuutta ei ole olemassa. On olemassa erilaisia uskonnolliseksi käyttäytymiseksi luokiteltuja ilmaisuja. Ilmiasut ja ilmaisut niistä ovat ehkä analogisesti ymmärrettävissä, esim. siten, että kieli on todellisuuden kuva. Meillä on maailma käytettävänä ja kielemme toimii harkinnan ja tekemisen välillä ja molemmissa.