Syntyminen johtaa kuolemaan. Kuolemassa lakkaan olemasta, vaikka sanonkin sen käyttämällä positiivista ilmaisua. Maailmassa ei ole sanaa eikä käsitettä, jolla kuoleminen il maistaan. Maailmassa on vai positiivisia lauseita. Ja kieli on aina positiivinen. Oleellisesti TEEN maailmassa. Mikä minussa tarkkailee itseäni? Mikä minussa vai miten minä tarkkailen objekteja? Kun puhutaan ”psyykestä”, tulee mieleen vastaavia ilmaisuja kuin ”pöytä”, ”tuoli”, ”talo”, jne. ”Psyyke” ei voi viitata erilliseen ihmisen osaan. Ihmisessä ei ole psyykettä mutta kielessä on ”psyyke”. Meillä on taipumus konkretisoida kieltä, tajuta abstraktiset kielen käsitteet niin, että ne muka viittaavat entiteetteihin sellaisissakin tapauksissa, joissa sana ei viittaa tai sen ei tiedetä viittaavan mihinkään. Kuten sanat Jumala, henki/ruumis, absoluutti, superego, libido, jne. Me puhumme tosiaankin asioista, joista ei voida puhua. On kyllä oikein puhua sanoista ja käsitteistä, mutta niistä puhuminen on kaukana reaalisesta maailmasta. Meidän tieteemme tulee olla tietoa tosiasioista eli maailmasta sellaisena kuin se on. Kieli on todellisuuden kuva, ei sama millään tavalla kuin todellisuus. ”Uskon Jumalaan”. Mitä se tarkoittaa eli mikä on sen referenssi? Uskoa. Jumala. Mihin uskon, jos uskon Jumalaan? ”Uskon peikkoihin”. Faktisesti kuvittelu = uskominen tässä tapauksessa. ”Kuvittelen Jumalan” = ”uskon Jumalaan”, koska kukaan ei tiedä, mikä ja millainen Jumala todella on. Pääsemme vain Raamattuun, yhteen kirjaan.