Kuljin kerran katua – joka muistutti latua suoraviivaista, määränpäistä. Kun tulin kotvan matkaa ja päämäärään, huomasin, ettei katu tuo koskaan lakkaa eikä sillä ole määrää. Luulin kerran eläväni, uskoin, toivoin, ja kuvittelin. Sitten, aivan pian, kaikki kuin selveni: vain kuvittelin. Kerran kuljin hississä, joka oli aivan pimeä. Olin mielestäni kuin haalea muumio arkussa – tyhjässä. Luulin, että Jumala oli yksin kertaisesti vain olemassa. Mutta sitten sain selville, ettei Jumala ollutkaan yksin- kertaisesti vaan toisella tavalla - eräällä tavalla yksinkertaisille. Istun ja hakkaan kirjoituskonetta. Luen ja selaan lehteä. - Teen. Istun ja luen. - Aina niin samalla tavalla. Jokapäiväisyys voi olla ikävän näköinen ja nolla. Joskus nolla on pyöreä ikävyys, joka- päiväisyyttä. Koen maailmaa viidellä aistilla. Haistan, maistan, kuulen, näen ja tunnen. Näillä elimillä luon maailmani ja ne ovat maailmani. Olen mikrokosmos – pienoismaailma. Aatos syntyy, mutta syntyykö maailma? Syntyykö maailma, kun minä synnyn? Ja milloin se lakkaa olemasta – kuollessaniko? 23.12.75 Lääketiede sanoo fyysisestä todellisuudesta, sanooko siis teologia mitään? Mistä se puhuu? Juuri tuo ”mistä” olisi selvitettävä. Mitä eroa on lauseilla ”joulupukki tuo lahjoja” ja ”Kristus sovitti maailman”?Kumpi on varmempi väite, jos kumpikaan! Sanon ”näen auton”, mutta mitä minussa juuri silloin tapahtuu? Mitä tuo ”näen” oikeastaan on? Mikä on sen merkitys eli referenssi?

Ei kuolema ole jossakin tuntemattomassa tulevaisuudessa. Vaan minä olen kuolevainen, koska olen ole- massa ja nykyisyydessä. Minulla on alkuni, oloni ja tuhoni. Alkuni on tuhoni. Ja sen syy. Olen olevainen, siksi kuolevainen. Elämä on kaari, jolla on alkunsa ja loppunsa. Se on se, mikä kaaren väliin jää. Jos tunnen ikävää, se on sitä. Jos tunnen ylevyyttä, en tunne vasta- kohtaa. Mutta kaari on, mitä olevainen olossaan kohtaa, mitä teitä hän kulkee ja harhailee. Ja sitähän elämä on: Jatkuvaa tuskaa, ilo ohi kulkee, onni pakenee, tuho odottaa. Itsemurha on murha. Sillä on motiivinsa ja oikeutuksensa. Itsemurha on teko tekojen joukossa. Niin kuin ihminen on ihmisten joukossa – keskellä ja kuitenkin kuin laidalla ja yksin. ”Itsemurha on väärin” on huudahdus. Mutta onko itsemurha vää- rin? Tuo huudahdus on monelle koettuna kauhistus, salassa tajunnalle pidetty ajatus. Entäpä, jos sittenkin, olenkin niin ajatellutkin, tullut totuuden tuntoon?

Katson taas kerran, hetken verran meren rantaa siintävää. Katson lintua liitävää, puuta rannalla huojuvaa. Kesä Suomessa on kaunis, enää siihen puoli vuotta. Pois en mennä tahtois, kantaa huolia suotta. Panen huolet, minne tahdon ja tahdonkin: pienen kiven koloon. Lapsi leikkii hiekkalaatikossa. ”Mitä mietit lapsikulta”, ” kysyn sulta pienokainen”. ”Mikä sinustakin tulee?” Hetken tauko. Ja hiekkatorni. ”Teen tornin, en ole lapsi, minustakin hienosäikeinen ru- noilija tulee aikanaan”. Kaksi lasta laatikolla. Kolmas laatikon laidalla. Riita suuri laatikossa. Ei riitaa poissa. Toiset kahden, yksi yksin, kumpiko on pa- rempi: toraa ja riitaa vai riitaa ja toraa. Olen yksin maailmassa, kuolen ja tuhoudun – ennemmin tai myöhemmin. Maailmassa huolen kannan, en maailman ulkopuolella. Pikemminkin olisin muuta joskus, en vain aina myöhemmin ja myöhemmin, sitten ja sitten, niin kuin ajatus toistaa. Ja kuitenkin: vain maailmassa – hetkenä, joka itseään toistaa. Maailmassa oleminen on ikävää, turhaa ja tarkoituksetonta. Mutta loppu tulee, aika kuluu umpeen. Ei ole joskus minulla ikävää, turh. ja tark. On vain tullut loppu, kun pyörä pyörä pysähtyi, mahdollisuus meni umpeen. Tuolini natisee. Kuulen äänen. Tunnen myös. En kuvittele ketään selkäni taa. Aika hurisee, olen, istun myös ja ajattele: tämäkin kaikki nyt tapahtuu – kohti loppua hiljalleen.

Kuulen juuri nyt huminaa. Ne ovat autoja. Eivät minun, jos kenenkään. Esineet liikkuvat paikasta toiseen. Ne aiheuttavat kolinaa, maalaisille ne ovat outoja, pirun, ei penninkään arvosta. Raha on materiaa. Minulla on materiaa mutta ei rahaa. Kaikki materia ei ole rahaa ja se pahaksi onneksi. Mutta monelle tuo materia, aine, tuo pelkkää pahaa, onnettomuudeksi ja vie tuholle ja tulee kirotuksi. Sairas ihminen on ihminen. Hän on sairaalassa ja sairastaa. Lääkärit ja hoitajat ovat terveitä ja sanovat: ”Ihminen tuo, mi huolia luo tuskissa on, pirun pauloissa, kirjaa herjaa.” Piru tuo, kohta tulee, noutaa, ottaa omansa. Tyytyväinen hän on. Mielensä ei onneton. Velikulta veitikka, saatikka sitten, kielensä, sukkela on, jouduttaa – tuhoa, tuskaa poistaa. Jumala on joskus voimaton. Hän on avuton.Piru parka pihdeissään, puottaa hiilen hehkuvan. Köyhä on hän miehiään,säälii vai omiaan. Helpotuksen suo, huolet nuo,ottaa pois ja rauhoittaa. Hiilen antaa omalleen, rauhan tuo – hän sanoo: sielulleen. Joulupukki ja piru menivät metsään synkkään kuin mihinkin. Päivisikin siellä, pimeällä tiellä,tappelivat, nahistelivat. Pitkänkin, tuon joulupukin,piru selkään pani, pukki säkissä nyt oli – kohta ei ollutkaan, kun hiilet parran vei.

Olen joskus ollut tyhjää taulua tyhjempi. Olen ollut muutakin. Nytkin jotakin. Mutta sen tajuaa tyhmempikin, ja vain ihminen. Rutinoidumme jokapäiväisyyteen. Uskomme jumaliin ja käskyvaltaan. Otamme perinteen valmiina, elämme kuten muutkin ja ajatteluunkin tuo tottumus tunkeutuu, tajuntaan – mutta aivan liian yksipuolisena, siis liian valmiina. Nukumme elämämme silmät auki. Meillä on enemmän mahdollisuuksia kuin meille sanotaan. Herätkää, nukkuvat. Nähkäämme itsemme. Silmät jo auki. Etsimään mahdollisuuksia, sanomaan, ajattelemaan ja pettymään. Onni ei ole kuvitelmissa, eikä se ole missään otettavissa. On vain tapahtumia, olentoja ja suhteita. On toteutumia, ajatuslentoja ja onnen puolesta kauniita puheita. Nähkää totuus. Mutta mikä se on? Menkää kadulle. Mutta miksi? Huomaa: synnyin - ihmiseksi. Olen aistiva olento maailmassa. Olen ja aistin siis. Monesta asiasta välitän viis – kaikesta siitä, mitä en voi saavuttaa, mikä on kuin kaukaa kuuluva poljento tai kuulumaton helistin – yhtä tyhjän kanssa. Voisin tietysti kenenkään estämättä alkaa kuvitella ajatella siis kestämättä. Olen vapaa. En ole kukaan ja olen joku. Saan ajatella näin. Mutta jos ryhdyn tekemään, pyrkiä olemaan estämättä jotain – en ole vapaa – vaan säännön periaate tulee mukaan ja koettelee. Järki ei luista mutta ei luista aina toimintakaan. Kuvaan maailmaa, jos puhun oikein. Mutta mitäpä tuosta, ei kukaan ja lupultakaan voi kuin elää, ei kuvata. Suunnittelen, vihoittelen. En ole kuitenkaan ilkeä. Annan vain prosessien tapahtua: olen selkeä.

Elän nyt/voin kuolla jo huomenna. Olen/pian tai kerran en ole. Elän ja olen siis – ”pian” ja ”kerran” – mitä se hyödyttää?/ Laiva kulkee merellä keula edellä se käy edelle. Ihmiset sen mukana – antavat kantaa itseään-mukana itsellään haave, toivo, - paremmasta olemisesta./ Mutta eikö tätä ole elämä, joskus mätä, joskus valoisa. Vai vain sinulle, yksilölle: oletpa eloisa, jo kaikki käy toisin – mädästä makeimmilleen./ Luulen asioita. Tiedän.Luulen tietäväni ja tiedän luulevani. Vain kuvittelen./ Luon fantasioja. Kuvittelen. olentoja ja olemattomia, ajattelen ajattelemattomia ja olen välistä ajattelematon./ Luoja luo luomakunnan. Mestari mestaroi mestaruuden. Hallitsen alani. Tiedän tarpeeksi ja olen onnellinen – nyky-yhteiskunnassa./ Olen historiassa ja historiallinen olento. Olen myös kuin tyähden lento – mutten niin suuri tapaus. Minulla on tausta ja etu ja minä olen jotain. Tiede sanoo mitä./ Käyn ikkään kuin planeetalla maa, kun elän. Teen elämän kaaren, korotan mereen kuin saaren, joka kohoaa ja uppoaa. Kaksi on laitaa: etu ja taka. Ja kuitenkin vain yksi: kuin ei mitään/ Ihminen ”on”. Hän ”on olemassa”. Olen ihminen: olen ja eksistoin, aikani, paikassa ja suhteissa./ Olen mitä olen. En ole muuta kuin olen. Olen jotain ja tiedän tuosta ”jotain” vain osan./ Osaan ja uskallan asioita. En osaa ja en uskalla kaikkia asioita. Tulen toimeen, juttuun, kuten sanotaan.

1975 c Pieni, kaunis enkeli on haudalla. Minä näin sen. Olin eräällä kivellä,hain jotain. Ja rintaa ahdisti niin kovasti./ Alkoi sataa. Menin puun alle. Näin toisen enkelin seisomassa kuusen takana. Alkoi valaa niskaani, kauluksen alle. Silmääni putosi pisara ja enkeli – kuusen takana – oli kadonnut./ Katsoin maata. Muurahainen meni. Vai tuliko? En tiedä. Halusdin kysyä. ei ihminen aina tiedäsaata, mikä muurahaisen,tuon tulijan kysymys./ Istuin sitten portailla, ja näin jalkani ja käteni – omat, minun osani, joista koostun. Mutta niin harvoin suostun,olemaan ja vain olemaan – paikassa – esi. portailla./ Äsken avasinm radion,tuon ääniepeleen. Sieltä saan kuulla tuokion erilaisia huudahduksia./ Kesällä olin haudalla ja kaivoin kaksi hautaa. Näin osan luurangosta – entisestä ihmisestä. En lakannut ihmettelemästyä – elämää, kerto- muksia hautojen luurangoista ja mitä moninai- simpia asioita – sitäkin, että minäkin – olen kerran, ehkä jo piankin – haudassa, maadun./ Vaim mikä ”minä” maatuu. Juuri tähän tulin, siihen, etten päässyt mihinkään – ajatuksissakaan – siellä parin vaivaisen metrin syvyydessä – keskellä faktojani, en kuvitelmiani./ Kuolen. Olen huolestunut. Luulen. Etten ole huolestunut. Kuolen ja en muka olisi huolestunut./ Jätän kaiken mutta teenkö matkan? Eikö päinvastoin kaikki jää minulle ja minäkin – paikoilleen. Kaikki lakkaa ”kaiken” ja ”matkan” ja ”minulle” - olemasta – kuolemassa.