Ei kuolema ole jossakin tuntemattomassa tulevaisuudessa. Vaan minä olen kuolevainen, koska olen ole- massa ja nykyisyydessä. Minulla on alkuni, oloni ja tuhoni. Alkuni on tuhoni. Ja sen syy. Olen olevainen, siksi kuolevainen. Elämä on kaari, jolla on alkunsa ja loppunsa. Se on se, mikä kaaren väliin jää. Jos tunnen ikävää, se on sitä. Jos tunnen ylevyyttä, en tunne vasta- kohtaa. Mutta kaari on, mitä olevainen olossaan kohtaa, mitä teitä hän kulkee ja harhailee. Ja sitähän elämä on: Jatkuvaa tuskaa, ilo ohi kulkee, onni pakenee, tuho odottaa. Itsemurha on murha. Sillä on motiivinsa ja oikeutuksensa. Itsemurha on teko tekojen joukossa. Niin kuin ihminen on ihmisten joukossa – keskellä ja kuitenkin kuin laidalla ja yksin. ”Itsemurha on väärin” on huudahdus. Mutta onko itsemurha vää- rin? Tuo huudahdus on monelle koettuna kauhistus, salassa tajunnalle pidetty ajatus. Entäpä, jos sittenkin, olenkin niin ajatellutkin, tullut totuuden tuntoon?