Katson taas kerran, hetken verran meren rantaa siintävää. Katson lintua liitävää, puuta rannalla huojuvaa. Kesä Suomessa on kaunis, enää siihen puoli vuotta. Pois en mennä tahtois, kantaa huolia suotta. Panen huolet, minne tahdon ja tahdonkin: pienen kiven koloon. Lapsi leikkii hiekkalaatikossa. ”Mitä mietit lapsikulta”, ” kysyn sulta pienokainen”. ”Mikä sinustakin tulee?” Hetken tauko. Ja hiekkatorni. ”Teen tornin, en ole lapsi, minustakin hienosäikeinen ru- noilija tulee aikanaan”. Kaksi lasta laatikolla. Kolmas laatikon laidalla. Riita suuri laatikossa. Ei riitaa poissa. Toiset kahden, yksi yksin, kumpiko on pa- rempi: toraa ja riitaa vai riitaa ja toraa. Olen yksin maailmassa, kuolen ja tuhoudun – ennemmin tai myöhemmin. Maailmassa huolen kannan, en maailman ulkopuolella. Pikemminkin olisin muuta joskus, en vain aina myöhemmin ja myöhemmin, sitten ja sitten, niin kuin ajatus toistaa. Ja kuitenkin: vain maailmassa – hetkenä, joka itseään toistaa. Maailmassa oleminen on ikävää, turhaa ja tarkoituksetonta. Mutta loppu tulee, aika kuluu umpeen. Ei ole joskus minulla ikävää, turh. ja tark. On vain tullut loppu, kun pyörä pyörä pysähtyi, mahdollisuus meni umpeen. Tuolini natisee. Kuulen äänen. Tunnen myös. En kuvittele ketään selkäni taa. Aika hurisee, olen, istun myös ja ajattele: tämäkin kaikki nyt tapahtuu – kohti loppua hiljalleen.