Kuulen juuri nyt huminaa. Ne ovat autoja. Eivät minun, jos kenenkään. Esineet liikkuvat paikasta toiseen. Ne aiheuttavat kolinaa, maalaisille ne ovat outoja, pirun, ei penninkään arvosta. Raha on materiaa. Minulla on materiaa mutta ei rahaa. Kaikki materia ei ole rahaa ja se pahaksi onneksi. Mutta monelle tuo materia, aine, tuo pelkkää pahaa, onnettomuudeksi ja vie tuholle ja tulee kirotuksi. Sairas ihminen on ihminen. Hän on sairaalassa ja sairastaa. Lääkärit ja hoitajat ovat terveitä ja sanovat: ”Ihminen tuo, mi huolia luo tuskissa on, pirun pauloissa, kirjaa herjaa.” Piru tuo, kohta tulee, noutaa, ottaa omansa. Tyytyväinen hän on. Mielensä ei onneton. Velikulta veitikka, saatikka sitten, kielensä, sukkela on, jouduttaa – tuhoa, tuskaa poistaa. Jumala on joskus voimaton. Hän on avuton.Piru parka pihdeissään, puottaa hiilen hehkuvan. Köyhä on hän miehiään,säälii vai omiaan. Helpotuksen suo, huolet nuo,ottaa pois ja rauhoittaa. Hiilen antaa omalleen, rauhan tuo – hän sanoo: sielulleen. Joulupukki ja piru menivät metsään synkkään kuin mihinkin. Päivisikin siellä, pimeällä tiellä,tappelivat, nahistelivat. Pitkänkin, tuon joulupukin,piru selkään pani, pukki säkissä nyt oli – kohta ei ollutkaan, kun hiilet parran vei.