Olen joskus ollut tyhjää taulua tyhjempi. Olen ollut muutakin. Nytkin jotakin. Mutta sen tajuaa tyhmempikin, ja vain ihminen. Rutinoidumme jokapäiväisyyteen. Uskomme jumaliin ja käskyvaltaan. Otamme perinteen valmiina, elämme kuten muutkin ja ajatteluunkin tuo tottumus tunkeutuu, tajuntaan – mutta aivan liian yksipuolisena, siis liian valmiina. Nukumme elämämme silmät auki. Meillä on enemmän mahdollisuuksia kuin meille sanotaan. Herätkää, nukkuvat. Nähkäämme itsemme. Silmät jo auki. Etsimään mahdollisuuksia, sanomaan, ajattelemaan ja pettymään. Onni ei ole kuvitelmissa, eikä se ole missään otettavissa. On vain tapahtumia, olentoja ja suhteita. On toteutumia, ajatuslentoja ja onnen puolesta kauniita puheita. Nähkää totuus. Mutta mikä se on? Menkää kadulle. Mutta miksi? Huomaa: synnyin - ihmiseksi. Olen aistiva olento maailmassa. Olen ja aistin siis. Monesta asiasta välitän viis – kaikesta siitä, mitä en voi saavuttaa, mikä on kuin kaukaa kuuluva poljento tai kuulumaton helistin – yhtä tyhjän kanssa. Voisin tietysti kenenkään estämättä alkaa kuvitella ajatella siis kestämättä. Olen vapaa. En ole kukaan ja olen joku. Saan ajatella näin. Mutta jos ryhdyn tekemään, pyrkiä olemaan estämättä jotain – en ole vapaa – vaan säännön periaate tulee mukaan ja koettelee. Järki ei luista mutta ei luista aina toimintakaan. Kuvaan maailmaa, jos puhun oikein. Mutta mitäpä tuosta, ei kukaan ja lupultakaan voi kuin elää, ei kuvata. Suunnittelen, vihoittelen. En ole kuitenkaan ilkeä. Annan vain prosessien tapahtua: olen selkeä.

Elän nyt/voin kuolla jo huomenna. Olen/pian tai kerran en ole. Elän ja olen siis – ”pian” ja ”kerran” – mitä se hyödyttää?/ Laiva kulkee merellä keula edellä se käy edelle. Ihmiset sen mukana – antavat kantaa itseään-mukana itsellään haave, toivo, - paremmasta olemisesta./ Mutta eikö tätä ole elämä, joskus mätä, joskus valoisa. Vai vain sinulle, yksilölle: oletpa eloisa, jo kaikki käy toisin – mädästä makeimmilleen./ Luulen asioita. Tiedän.Luulen tietäväni ja tiedän luulevani. Vain kuvittelen./ Luon fantasioja. Kuvittelen. olentoja ja olemattomia, ajattelen ajattelemattomia ja olen välistä ajattelematon./ Luoja luo luomakunnan. Mestari mestaroi mestaruuden. Hallitsen alani. Tiedän tarpeeksi ja olen onnellinen – nyky-yhteiskunnassa./ Olen historiassa ja historiallinen olento. Olen myös kuin tyähden lento – mutten niin suuri tapaus. Minulla on tausta ja etu ja minä olen jotain. Tiede sanoo mitä./ Käyn ikkään kuin planeetalla maa, kun elän. Teen elämän kaaren, korotan mereen kuin saaren, joka kohoaa ja uppoaa. Kaksi on laitaa: etu ja taka. Ja kuitenkin vain yksi: kuin ei mitään/ Ihminen ”on”. Hän ”on olemassa”. Olen ihminen: olen ja eksistoin, aikani, paikassa ja suhteissa./ Olen mitä olen. En ole muuta kuin olen. Olen jotain ja tiedän tuosta ”jotain” vain osan./ Osaan ja uskallan asioita. En osaa ja en uskalla kaikkia asioita. Tulen toimeen, juttuun, kuten sanotaan.

1975 c Pieni, kaunis enkeli on haudalla. Minä näin sen. Olin eräällä kivellä,hain jotain. Ja rintaa ahdisti niin kovasti./ Alkoi sataa. Menin puun alle. Näin toisen enkelin seisomassa kuusen takana. Alkoi valaa niskaani, kauluksen alle. Silmääni putosi pisara ja enkeli – kuusen takana – oli kadonnut./ Katsoin maata. Muurahainen meni. Vai tuliko? En tiedä. Halusdin kysyä. ei ihminen aina tiedäsaata, mikä muurahaisen,tuon tulijan kysymys./ Istuin sitten portailla, ja näin jalkani ja käteni – omat, minun osani, joista koostun. Mutta niin harvoin suostun,olemaan ja vain olemaan – paikassa – esi. portailla./ Äsken avasinm radion,tuon ääniepeleen. Sieltä saan kuulla tuokion erilaisia huudahduksia./ Kesällä olin haudalla ja kaivoin kaksi hautaa. Näin osan luurangosta – entisestä ihmisestä. En lakannut ihmettelemästyä – elämää, kerto- muksia hautojen luurangoista ja mitä moninai- simpia asioita – sitäkin, että minäkin – olen kerran, ehkä jo piankin – haudassa, maadun./ Vaim mikä ”minä” maatuu. Juuri tähän tulin, siihen, etten päässyt mihinkään – ajatuksissakaan – siellä parin vaivaisen metrin syvyydessä – keskellä faktojani, en kuvitelmiani./ Kuolen. Olen huolestunut. Luulen. Etten ole huolestunut. Kuolen ja en muka olisi huolestunut./ Jätän kaiken mutta teenkö matkan? Eikö päinvastoin kaikki jää minulle ja minäkin – paikoilleen. Kaikki lakkaa ”kaiken” ja ”matkan” ja ”minulle” - olemasta – kuolemassa.

4. Olen kuin heitetty maailmaan . yksin ja paljas. Olen inhottava, kadun. Minä tunnen, - kalman hajun – oman hajuni. /Olen limainen – joskus. Ja likainen. Puhdistaudun – peseydyn. Mutta niin monesti teeskentelen – olen sisältä – kuin saastunut kaatopaikka./ Kaatopaikalla on rottia. Ne juoksevat sinne tänne etsimään turvaa. Ne saalistavat, kuten ihmiset ja raatelevat – eivät kuten ihmiset - vaan paremmin – niin kuin rotat./ - Olen keskellä metss – yksin. - Näen puita, kiviä ja kantoja. - Makaan alastomana havujen keskellä. - Ne pistelevät selkääni. Kohta pälkähtää päähäni – lähteä – keskeltä laidalle – ajatuksistani toisten ajatuksiin./ Ihminen on tyypillisesti ajatteleva olento maailmassa. Ihminen on eläin, sinäkin ihminen – olet eläin./ Kaikki mikä syntyy, kuolee ja kuolema on syntymisen seuraus. Synnyin, siis kuolen, tuhoudun, katoan – mutta mitä sanonkaan?/ Kasvi kuolee, ihminen kuolee. Mitä eroa siinä on? Missä?/ Olen ihminen. Epäilen. Ajattelen. Olen siis olemassa. Logiikka on joskus niin kummallista./ Keväällä monet joutuvat mielisairaalaan. Syksyllä jotkutn katkaisevat jalkansa. Joutuvat ja katkaisevat. Sairausn yhdistää. Ihmisiä/ Katson seinää. Se on harmaa. Näen seinän se on varmaa. ”On” ja ”näen”. Ne on kaksi – eri asiaa.

22.12.75 b Pastori on sama kuin pappi ja lukkari on sama kuin kanttori. Yksi on yksi ja kaksi kaksi. Yksi on sama, olipa pappi tai lukkari – seurakunnassa./ Pastori kertoo Jumalasta ja Jeesuksesta haudankaivaja kaivaa hautoja ja suntio kerää kolehtia. Mitä sillä eroa sitten on – kaikki tekevät töitään – mutta mitä tekee pappi?/ Pastori meni sakastiin, panioven kiinni. Sitten tuli hän valkeissa vaatteissa kirkkoon, astui alttariin, kumarsi ja alkoi laulaa ja lukea./ Nuoret istuivat kirkon etupenkissä – myös valkeissa vaatteissa. Joku nauroi. Joku katsoi alttarilta, korkeammalta – ovenpielissä – kirkon perällä – väki tunkeili – ovi natisi./ Tunsin kerran ehtoollispöydässä suurta iloa. Tunteet kuohuivat. Luulin kuolevani. Istuin taivaassa täydellisessä pöydässä, mikään ei huojunut, touhunnut, huoleni olivat tipotiessään – melu lakannut – mutta Jumalaa ei vielä silloinkaan nähnyt./ ”Häntä eri voi nähdä”, kuulin jonkun sanovan. ”Emmekä mekään näy kellekään”, ”Me vain olemme siinä olotilassa, johon synnyimme – tlimme syntymässä”./ ”Tuolla, tuolla”, huusi joku. En ymmärtänyt. Olin vaiti. Olen vaiti enkä ymmärrä vieläkään./ Olen salaisuus, koska olen ihminen. En tunne itseäni, enkä muita itseänsä. En tunne häntäkään, jonka sanotaan luoneen minut. Olen, elän, tunnen… Olen läpikulkumaa, aine kulkee minussa, en tunne itseäni, en tunne ketään – Eikä kukaan tunne minua./ Olen läpikuultava – itselleni. Tunnen itseäni. Tarkkailen minuuttani. Olen itseni ulkopuolella ja itsessäni. Olen aktiivisesti ja passiivisesti – itseäni, minuuttani, - kokonaisuus.

22.12.75 a Olen yksinäinen – monesti niin onnetonkin. Pakenen seurallisuuteen – lörpöttelemään. Alituinen on tuo puuttuminenkin, mutta tokenen, nousen, vielä minä näytän, etten jää pörpöttelemään./ Olen suoritusihminen – mutta vain ihminen. Olen 6yhteiskunnan uhri ja yhteiskunta on alttari. Minut uhrataan yhteisen hyvän vuoksi./ Mutta kuka kantaa sen velan, jota minulle ei maksettu – koskaan. Kun kuljen kuin ikuista pitkää rantaa, vailla kiinnekohtaa ajelehdin, tähyilen, hapuilen – ”eikö kaikki ole roskaa”, kysyn.” Tahdon velan”, vaadin tuomarilta. ”Minua on raadeltu” kuin roskaa – mutta turhaan. Jään paikoilleni, käännän selän./ Kuljen, hiljaa syksysäässä., kaikkialla ei ole mitään, ei ketään. Olen tyhjä. Kuljen, hattu päässä, tien laidalla ja tiellä – vainhiekkaa, likaa ja jäätä. On siis kuitenkin jotain – nimittäin ei mitään./ Hautausmaalla on ruumiita, hautakiviä, polkuja. Mutta vain juhla-aikana ihmisiä, ei nuoria vaan vanhuksia./ Ja niinhän on: vain vanhat kuolevat. Minä olen vielä elon aamulla, olen nuori, joustava – en kuole koskaan./ Kuolemalle ei anneta lahjoja, Hänet uno unohdetaan joulunakin. Koululaiset tahrivat hänen naamansa ja nauravat hänelle. Miksi ihmiset ovat hänelle pahoja? Ja kuinka monen entisen ihmisen kuo- lema onkaan ottanut mukaansa./ Älä puhu kuolemasta kuin joulupukista. Joulupukki on lahjottavissa, kuolema ei. Joulupukki tekee palkasta, kuolema oikeudesta, lahjomattomasta oikeuden- mmukaisuudesta. Pukki lahjoittaa paha sy- dämessään – raha, tuho taas ottaa vain vel- kansa takaisn – omansa./ Älä ajattele, että elämä on ihanaa. Sillä ei elämä ole sitä. Elämä on pikemminkin tapahtumista, alituista liikettä. ”ihanaa” on ajatus, sitä että elämän pitäisi olla jotain muuta kuin se on. Uskon, toivon ja valitan.

22.12.75 Olet kassalla – asialla maksat laskut – annat rahaa tyhjät taskut – käännät nurin lompakko takataskussa – on pakko ja neiti kuullut on kuin kaskut/ Murjotat. Olet hiljaa ulospäin. Hyökkäät vihollista vastaan. Meluat ulospäin. Päin ja päin – mutta aina vihollista vastaan – itseäsikin./ Minä, sinä, hän, me, te, he. Tämä tuo, se: nyt jo turpa kiinni./ Käsi tekee monenlaista, sellaista ja tällaista _ yleensä aina tilanteen mukaan. Mutta tietääkö kukaan – lopultakaan käden sellaista…/ ”Meri on suuri” kirjoitin kerran oppikoulun alaluokilla. Tuli punaista alle. Mutta onko meri aina suuri? – jäin miettimään – taas kerran tutkistelemaan./ Niin monta kertaa olen ajatellut elämää, mutta eikö elämä ole muuta jotain? Olen itse elämää, luontoa, lihaa, verta ja luuta. Muttaolen niin paljon enemmänkin, siksi useammin tuntuu, ettei luonto ole…/ ”Elän”, sanon ja ajattelen. ”Mitä se on”, kysyy tiede? Olen yksinkertainen, tutkimus on monikertainen ja -säikeinen. ”Elän” muuttuu pian toiseksi erilaiseksi symboliksi – olemisen sijaan./ Olen maailmassa. Eksistoin. Olen olemassa. Ahdistun. Pelkään. Vapisen. Olen kahlittu, kahleissa, - sulkeistettu ja eristynyt./ Erakko on yksin metsässä. Siellä hän häärää – tekoi- neen ja ajatuksineen, hän ja hänen ajatuksensa – yksin aja- tuksineen. Ulkomaailma on ajatyuksissa – mukana, mutta onko toverina – muuten kuin mielikuvituksessa.