22.12.75 a Olen yksinäinen – monesti niin onnetonkin. Pakenen seurallisuuteen – lörpöttelemään. Alituinen on tuo puuttuminenkin, mutta tokenen, nousen, vielä minä näytän, etten jää pörpöttelemään./ Olen suoritusihminen – mutta vain ihminen. Olen 6yhteiskunnan uhri ja yhteiskunta on alttari. Minut uhrataan yhteisen hyvän vuoksi./ Mutta kuka kantaa sen velan, jota minulle ei maksettu – koskaan. Kun kuljen kuin ikuista pitkää rantaa, vailla kiinnekohtaa ajelehdin, tähyilen, hapuilen – ”eikö kaikki ole roskaa”, kysyn.” Tahdon velan”, vaadin tuomarilta. ”Minua on raadeltu” kuin roskaa – mutta turhaan. Jään paikoilleni, käännän selän./ Kuljen, hiljaa syksysäässä., kaikkialla ei ole mitään, ei ketään. Olen tyhjä. Kuljen, hattu päässä, tien laidalla ja tiellä – vainhiekkaa, likaa ja jäätä. On siis kuitenkin jotain – nimittäin ei mitään./ Hautausmaalla on ruumiita, hautakiviä, polkuja. Mutta vain juhla-aikana ihmisiä, ei nuoria vaan vanhuksia./ Ja niinhän on: vain vanhat kuolevat. Minä olen vielä elon aamulla, olen nuori, joustava – en kuole koskaan./ Kuolemalle ei anneta lahjoja, Hänet uno unohdetaan joulunakin. Koululaiset tahrivat hänen naamansa ja nauravat hänelle. Miksi ihmiset ovat hänelle pahoja? Ja kuinka monen entisen ihmisen kuo- lema onkaan ottanut mukaansa./ Älä puhu kuolemasta kuin joulupukista. Joulupukki on lahjottavissa, kuolema ei. Joulupukki tekee palkasta, kuolema oikeudesta, lahjomattomasta oikeuden- mmukaisuudesta. Pukki lahjoittaa paha sy- dämessään – raha, tuho taas ottaa vain vel- kansa takaisn – omansa./ Älä ajattele, että elämä on ihanaa. Sillä ei elämä ole sitä. Elämä on pikemminkin tapahtumista, alituista liikettä. ”ihanaa” on ajatus, sitä että elämän pitäisi olla jotain muuta kuin se on. Uskon, toivon ja valitan.