KUOLON MAILLA Täällä kuolon mailla olemme, liikumme. Välillä riehakkaalla päällä telmimme, kuljemme. Mutt matkantekoa tässä yhteisessä elämässä, mietin, en selvää saa. Osa jokaisen on tyhjään vaipua, olemattomaan taipua ja kangistua. Kaikki tyhjään raukeaa, kun ollaan kankeaa eikä olla mitään. Ei vältä tarkoitustaan kukaan, kun ikään kuin, lähtee toisen mukaan! Sellaista se on, kun ei puhuta ja salataan viimeisen asti. Jokainen miettii loppuaan, yksikseen, jossain paikassa, jossa ollaan rakkaudessa eikä välitetä muusta. Siinä voi kokea uutta, palan ikuisuutta!

Olen silmä, kuolema. Olen kevät ja syksy. Mikä lie hetkeni viime, mikä portti mun? Sen tahtoisin tietää, paremmin elämää sietää. Niin on ihmisten muidenkin. He kyselevät, suunnistavat elämän aavalla merellä, kiikkerällä purrella, mastona tulevaisuus, peräsimenä mennyt, airoina toivo. Kun toivo pettää, jättää ystävä. Mikään ei auta ihmistä vaipumasta, kun edessä hauta. Vaipuu hän syöveriin syvään, katsahtaa pyhään, jää yksin ikävään. Kenen syy? Aina minun! Niidenkö syy, jotka eivät ymmärtäneet vaan pitivät pilkkanaan?

NAUTI Nautintoa kaipaamme aina vaan. Kun loppuu, lisää. Uutta mieli janoaa, kipristelee, kapristelee, lisää. Sitten uutta toive: ei ahdistusta. Mutta se pettää, kun uutta saa, lisää. Se hämää, jättää mielen yksikseen. Ei täsmää, ei tänään eikä huomenna. Ei taida kukaan neuvoa, ei näytä, mi olisi keinoa parempaan. Itse in etsittävä, löydettävä. Ei anna vastausta jumalat, ei hyvät neuvot eikä humalat. Ei ole mitään valmista eikä sen kaltaista täällä elämää sietää. Sen kun tietää.

LAPSI 8.1.80 Lapsi oppii, ryömii, matelee, sanoja sanelee. Ensin vähän, sitten lisää. Aluksi ei mitään eikä päädy ikävään. Pääkin kääntyy, keho vääntyy, koko ajan ikääntyy. Lapsi herää, innostuu pienestä. Se käy esimerkistä koville ihmisille kovista teistä. Tulee itkut herkästi, opiksi isommille, parannusvoimaksi, paatuneille. Lapsesta luemme viisautta, aitoutta, elämää. Niin paljon hän puhuu meille, koville ihmisille ja näyttää meille suuntaa. Lapsi – viisaista viisain. Ihme lapsuuden paljastaa elämän salaisuuden. Sellainen lapsi, millainen huomen? Siinäpä ikävää kasvun varaan, odottelua tulevaan.

HAUDALLA 8.1.80 Haudalla risti, hopeinen, hopeinen kumpu, näet, turpeinen. Takana kasvaa kuusi, kivi kuin uusi. Vielä kukkalaitteet, kukat kuivuneet. Näet haudalla, aivan uudella tavalla. Tuolla puinen risti. Eli vain tuokion, menetti ihmisten huomion. Kynttilän valot loistaa, viestiä rakkauden, toistavat mennyttä, muistavat surua, ikävyyttä. Hautausmaa, ikävyyden maa. Täyttyykö se koskaan, loppuuko se milloinkaan? Mikä on palkka ihmisen, kuolevaisen? Kulkevat haamut täällä pimeällä säällä, poistuvat auringon nousuun ja uuden alkuun. Niin on ihminen varjo vain, ain.

KATSON RUUMISTA 8.1.80 Siin lepäät ihminen, raukea levollinen. Taistosi tauonnut, myrskysi mennyt. Rauhaisa unesi, onnesi. Me tässä kysymässä, jäähyväisissä, etsimme elämää. Loppunut, sinun tauonnut matkasi mainen rauennut. Sinäkin teit aikoinaan samaa kuin me alla taivaan yrittäen nahdä taivaan. Silmäsi kiinni, sydämesi sammunut. Mutt me pidämme kiinni, mit matkasta auennut. Minä itsekäs ihminen itselleni muistelen. Mutt pakko se on: tyytyä elämään, kohtaloon, ihmisen toivoon. Sana saneltiin luonnon kirjasta, laki vannottiin ja kaikille vakuuteltiin.

YÖ 8.1.80 Yö hetkensä antaa, katsoo taivaan rantaa. Pilvet mustat se luo, varjot varjoille tuo. Mustaa kaikkialla, taivaalla, taivaan alla. Hetki äärettömyydessä, retki äärellisessä. Yö tenhonsa tuo, hiljaisuutensa luo, tuoden ihmisen mieleen ja kaipaukseen. Siinä seisot yön lapsi. Tuletko viisaammaksi? Kun Luoja sinut loi, hän sinulle toi. Sinä teet kysymykset, ihmettelet. Ylhäältä tulevat vastaukset. Mutt ilta ja yö, meidän tehtävä työ ja palattava jälleen. Yö on armoton, talttumaton. Me kertaamme jälleen, entisen uudelleen.