UUSI VUOSI Vuosi vaihtui, tuli uusi, meni myöskin joulukuusi. Tinat, taiat, lupaukset, kaikki entiset. Muistoissani menneen kelaan, muistiani selaan. Hyvää siellä, paljon muuta, saatua, kaipuuta. Mulla tätä, sulla tuota, meillä näitä, teillä noita. Paljon mahtuu elämään yhteenkin päivään. Nyt on hetki tullut menneen kanssa olla sujut. On aika uutta arvella, tarkasti tarkastella. Mitä aiot, mitä toivot? Siihen itses neuvot. Paljon itse vaikutat, enemmän vastaan otat. Tuntematon eessä aika, tietämätön ajan taika. kaikilla yhtä lailla. Mutt pyri oikeaan, hyvään, ystävää löytämään, vapaaseen tuntoon. Eessäs tie on avoin uudelle vuodelle uusiin mahdollisuuksiin entisin ja uusin tavoin.

Hiljaisuus 3.1.80 Annan hiljaisuuden puhua, itseni istua. Mitäs tässä ollessa, tuumaillessa. Ei kuulu huuto, ei melu, tauonnut tappelu. Ollaan vain, istutaan, rauhassa kuunnellaan. Antaa toisten kiiruhtaa. Menkää, juoskaa. Minä jään vaikka yksinään. Hiljaisuus puhuu. Se tarttuu. Tulen yhdeksi kanssa sen, miettimisin, kuiskauksin. Katson itseäni, sieluani. Arvoitus sen nostaa huokauksen. Minäkö tässä ihmeellisessä elämässä, osana sen? Hiljaisuus puhuu, antaa ja osuu. Se varmaan tuo itseni luo. Hiljaisuudessa, huokauksessa, rakkaudessa.

ISÄLLE 3.1.1980 Mikä mies olit isäni? Olit siittäjäni. Minä kaipasin sinut tuntea, sylissä sinun istua. Mutta nyt jo kauankin kuin ei sinua olisikaan, ei ollutkaan. Voisinko unohtaakaan? Kaipasin enemmän, pakenit minulta. Jäit isäksi tuntemattomaksi minulle ainaiseksi? Kuin haamuna olet minulle, puhun, en sinulle. Kuinka kertoa voisin mitään, vain uinua ikävään. Olit hyvä isä, kuulen, mutt mitä minulle, luulen? Niin tunnen ja sanonkin sen, vaikka saankin kaipauksen. Kaipasin sinua, kun elit, sitten meidät jätit. Luulin, korjaamme suhteen. Mutt luuloksi jäi, haave näin. Aloin tehdä korjausliikettä, mutt kuolo piti kiirettä, vei pois.

TUSKA 2.1.1980 Tunne on minulle tuttu tuskaksi mainittu. Tunnettu monta kertaa, ei vertaa. Pois sen tahtoisin, minusta haluaisin. Nähdä maailman kauniin, nauttia sydämiin. Mutt olo tuo kummasti jäytää tuimasti, lamauttaa tahdon, toiminnon. Sen olen vanki, raukka, itseni houkka. Muuttuako tahdon vai muuttaa? Siitä vaan toiseen, päivästä päivään, entistä enentämään! Milläänkö väliä, arvataan kysyä. Pulma on pysyvä tietää myös kysyjä. Kaukaa näkyy ja näkyy: Jotain välkkyy. Se on untani vain, lohtunain. Näin se vaan on. Sen näin.

YKSIN 2.1.1980 Vain minä huoneessa, kirjani kolkot, ikkunat lumessa. Työt nyt olkoot, olen vain. Kuuluu ääniä, naapurin lapset. Siellä on elämää, ilot sen kaukaiset ovat minulle. Haluan olla yksin, yksin möllöttää. Etsin rauhaa ajatuksin, annan sen lentää, minulle kertoa. Tähänkin tottuu, kun on pakko. On siihen kasvatettu, siemen iskostettu. Niin se tapahtui. Yksinäinen miettii, tuntee tunteita. Hän kärsii, pohtii, minkä tohtii. Tahtoo kun on pakko. Purkautuu ja puhuu. Voi tulla peikko, olo heikko.

ERO 2.1.1980 Hän poissa, kaukana toisella paikalla. Minä täällä, kotona paikalla omalla. Aattelen häntä, kaipaan. Tunnen, tuumin. Jään ikävään mielin suruisin. On hyvä olla välillä yksin. Kuulostella, olla, miettiä kaipauksin. Hän tulee taas. Taas toisemme näemme. Hän kukoistaa, me syleilemme. Me tunnemme sen, se on: rakkauden. Sen lämpöisen viileyden. Hän on lähellä. Tunnen sen. Mieli jo nousevalla, sydän oikealla. Ja tytöt armaat siellä ovat kaukana kotoa. Ei ole heille siellä puutetta elontiellä.

LUMINEN METSÄ. 2.1.1980. Oi kirkkaus, oi kauneus. Mikä muoto, hohto linjakkuus. Vain luminen maisena, kaareva, kalteva. Kertoo vapaudesta, toivosta. Luonto puhut, poistat loput. Mielen virvoitat ja palautat. Lomitse puiden, välitse pensaiden kulkee hiihtäjän tie. Toivon kummulle vie, lohduttaa. Nyt nukkuu metsä, uneksuu kesästä. Ihmisen lailla. Vielä talven selkä, vahva, taittuu vielä. Lumi laskee, Tulevat pääskyt ja hyttyset. Luonto puhuu hiihtäjälle, jokaiselle ymmärtäjälle tavallaan.