Elämää ei tiedä kukaan: kenties turhaa unelmaa. Hetki vielä, kuunnelkaa tässä paikallaan. Pieni ihminen alla taivaan, lapsi oudon maan. Tuonne pilvitarhaan käy katsomaan. Ihminen kysymys itselleen. Mistä on kysymys, ihminen? Siinäpä kysymys. Jumalaako etsin? Tiedä ei ken. Ollaan vain. Annetaan ajan viedä. Ei toinen pääse parempaan. Puro ja pyykkilauta. Ylhäällä rinne ja aita. Ei sinne pääse toinen, kun ei tietoinen. Rantaa kohti käy, vaaria ei näy. Hukkunut vai kuollut? Mutta tulee jo entisellään, kauppapussi selässään. Kuni käyvät kahden nähden venelahden. Kukka kasvaa, kukkanen kukoistaa. Sen uusi kesä toistaa.

6.12.76 Ilon aihe, surun pako maassa makaa, hako. Päässä hattu, jallas kenkä, vielä sisäll henkä. Katu, pylväs, vilinää, hetki vielä kipinää, elon ripinää. Maantietä pitkin kulkee matkamies. Kesän kauneus rinnassaan. Kuin lintu: vapaa, koivin pitkin. Aatoksissaan. Aamu kaunis katsella, sulo silmälle, lämpö mielelle. Illalla se jo sammuu. Tie kiemurainen. Puu varrella sen. Silta, aita ja talo. Kaukainen jo muistoni on. Kaikki kuolleet. He kulkevat, he ovat. Toiset tulleet, toiset menneet. Tie loppuun saatettu, aika täytetty. Itkenkö, nauranko? Aurinko naurattaa, hauta kaivattaa. Kummanko valitset?

Elämme yhdessä maailmassa jokainen erilaisessa. Olen kuin autio saari keskellä merta. Kaikki ympärilläni on paljon, ei kuitenkaan mitään. Olen puu. Huojun hiljaa, taivun tuulessa. Kuiskin kuuselle, katisen katajalle. 317. Olen koivu, arvopuu, jalopuu. Hyväksyn sen. Olen yksin, onneton. Joskus kaksin, onneton. Ei sille voi mitään. Istun metsässä hiljaa, kivi alla, kädessä keppi. Minulla on harmaa parta ja kuluneet vaatteet. Minä mietin eloni kevättä, nuoruuden nousua, auringon täyteyttä. Nyt se on mennyttä. Se on ollutta. Minä olen yhä ja itken. Itken sitä, etten saanut elää. Ulkopuolella avaran taivaan.

Kesä tunteen herättää, saa tulen palamaan ja silmät loistamaan. Kesä luo hymyn, paistaa mustaan suruun, ja kirvoittaa. Vene liplattaa pintaan. Se ui ja kelluu. Se kantaa kohti rantaa. Kaiju laulu Suomenmaan, alla tähtitaivaan. Isät joutui nälkään, vaivaan uusi toivo haaveenaan. Tuh, tuh sanoi takka. Elämä, minkä toit, minkä veit? Käytän mahdollisuuteni, teen rajani, näen edellytykseni. Kun aloin toivoa, näin valon, kirkkauden suurimman. Aika käy, vanhenen. Vuodet vierii, rapaudun. Kun tuhoudun, vuodet vierivät samaa rataa. Kuva on minulla asiasta. Minun kuvani. Sama maailma heijastelee meille monella tavalla.

Tuo sä ilo sydämeeni, ilo ainaiseni. Yö on harmainen, päivä ihanainen. Katse ulos näkee, kohdetta hakee. Sinitaivas ja vihermetsä. Lintu puussa, mato suussa. Taival vie – vai taivaaseen? Taival vie -vai menikö? Tässä olen, alaston: ihminen vai ihminen? Elo tää – ajattelua? Olo tää – kuvittelua? Kuolo tää – kaiken kangistaa. Käsi tää – kenen? Kynä tää – kenen? Minne menen? Kusta tulen? 31.7. Pöytä, tuoli, hattu, paita. Kaksi ihmistä on enemmän. Kello, kovaääninen. Tosikko tosissaan. Sade lämmin kesällä, kylmä talvella. Minulle tervetullut. Kesä, oi. Kaiku, hoi. Niin sulan onnen soi.

Tiedän, että monesti on kyse sisämaailmasta, vaikka reagoin ulkomaailmaan. On kyse todesta, ei kuvitelmasta, minulle. Kukaan ei ole minä. Kukaan ei ole muuta kuin hän. Helppo sanoa, vaikea tehdä. Pohtia maailmaa on muuta kuin käsittää. Usein selvitän maailmaa kuin omaa sukua. Kun kuolen, ei jää aukkoa eikä tyhjää tilaa maailmaan. Kaikki jatkuu kuin minua ei ollutkaan. Kuin koira kuolee ihminen. Lopputulos samanlainen. 31.7.76 Kiskon mökki kaunoinen, ranta hietikkoinen. Siinä levännyt on moni mieli onneton. Tuli – pala vain. Älä sammu elon tuli, jaksa sinä vain. Olen mikä olen, maailma uni. Neulo tyttö, paitaressu, neulo paita mulle.

Sanat ovat sanoja, elämä elämää. Sanojen maailma on toinen kuin elämän maailma. Maailman hullutus – viisautta vai viisastelua? Olla ymmällä, olla yksilö. Olla lohdutettu, huumattu. Ei vastauksia ole kysymyksiin, vain uusia kysymyksiä. Sisämaailmoja on enemmän kuin maailmoja on eikä kukaan niitä tunne. Ihmiset, mistä he ovat? Perin eri maailmoista. Maailma on rajallinen, ihminen rajallinen. Ajatus sekin samanlainen, erilainen. Tunnen itseäni. Voin ennustaa minuuttani, avautua kysymykselleni. Ihmettely tekee epävarmaksi, varmuus tyhmäksi. 20.5. Maailma on jotain. Minä en tunne maailmaa enkä pääse maailmaan. Olen maailmassa, erillinen ja tunnen rajani.