YKSIN 2.1.1980 Vain minä huoneessa, kirjani kolkot, ikkunat lumessa. Työt nyt olkoot, olen vain. Kuuluu ääniä, naapurin lapset. Siellä on elämää, ilot sen kaukaiset ovat minulle. Haluan olla yksin, yksin möllöttää. Etsin rauhaa ajatuksin, annan sen lentää, minulle kertoa. Tähänkin tottuu, kun on pakko. On siihen kasvatettu, siemen iskostettu. Niin se tapahtui. Yksinäinen miettii, tuntee tunteita. Hän kärsii, pohtii, minkä tohtii. Tahtoo kun on pakko. Purkautuu ja puhuu. Voi tulla peikko, olo heikko.

ERO 2.1.1980 Hän poissa, kaukana toisella paikalla. Minä täällä, kotona paikalla omalla. Aattelen häntä, kaipaan. Tunnen, tuumin. Jään ikävään mielin suruisin. On hyvä olla välillä yksin. Kuulostella, olla, miettiä kaipauksin. Hän tulee taas. Taas toisemme näemme. Hän kukoistaa, me syleilemme. Me tunnemme sen, se on: rakkauden. Sen lämpöisen viileyden. Hän on lähellä. Tunnen sen. Mieli jo nousevalla, sydän oikealla. Ja tytöt armaat siellä ovat kaukana kotoa. Ei ole heille siellä puutetta elontiellä.

LUMINEN METSÄ. 2.1.1980. Oi kirkkaus, oi kauneus. Mikä muoto, hohto linjakkuus. Vain luminen maisena, kaareva, kalteva. Kertoo vapaudesta, toivosta. Luonto puhut, poistat loput. Mielen virvoitat ja palautat. Lomitse puiden, välitse pensaiden kulkee hiihtäjän tie. Toivon kummulle vie, lohduttaa. Nyt nukkuu metsä, uneksuu kesästä. Ihmisen lailla. Vielä talven selkä, vahva, taittuu vielä. Lumi laskee, Tulevat pääskyt ja hyttyset. Luonto puhuu hiihtäjälle, jokaiselle ymmärtäjälle tavallaan.

LUOJALLE 2.1.1980 Sä Luoja eloon minut loit, elämän annoit. Sen vaistoan, tiedän, ett loppuun riennän. Kuljen kohti määrääsi, antamaasi matkaasi. Matkan aloin syntymässä, päätös kuolemassa. Matkalla muita tapaan, ihmisen lailla. Taaperran lailla ihmisen, tuumien kysellen. Mitkä tarkoitukset näet, mitkä annoit? Niitä päällä maan kyselen ja tuumaan. Milloin huumaan, milloin toiseen laitaan. On värikästä elo tää, kun kaunis sää ja mieli lentoisa. Mutt ei aina poutasää ja tunto riemuisa. Vain tuskaisa. Sun täytyy olla, nähdä, hyväks huono tehdä. Mun osani ja maailman. Yhteinen.

Sua kadehdin, katselen. Minä tullut jo olen, mi tullakseen ja jäädäkseen. Pysyen. Mutt sinä. Elämä edessä. Ei vielä päiviä muistossa, harmistuksessa. Saat olla ja elää. Sinä virkistät kyynisen kulkijan. Sulosti tirkistät, viiperrät hymyten. Saat. Ilo sinun, ilo minun. Naurusi nauruni. Mutt nyt jo tiedän: Päivänä murrat mielen. Se on osasi. Mutt nyt, pohja sulle. Pitäisi saada sinulle, että jaksaisit taistella, elon asti illalle. Matkasi. Annat valoa, mulle, tuot äidille. Sinä, lapsi, voit antaa, jopa meitä kantaa.

Kumaraanko tulet? Muista matkas, koeta kestää, annoithan vakuudet. Maali jo näkyy, taival päättyy, vielä vähän. Seppele välkkyy, antaja näkyy. Sinne päin. Voi, mikä riemu sulla. Kannatti, palkitsi. Olet rajalla autuaalla, väsytti, kannatti. Niin me juoksemme elämän kilparataa: revimme, riuhdomme, kiskomme itsemme. Huomenna samaa rataa. Saamme palkinnon, jos antaja antaa: ansiotta. LAPSI 2.1.1980 Ole lapsi vapaa, iloitse itsesi tapaa. Saat olla mitä olet. Ole itsesi, saat. Ole lapsi.

Kuulit Sanaa, sinä tuumit: kuin toisesta maailmasta: ”On Herra syntynyt, seimen lapsi”, sanoma Vapahtajasta. Mutt siinä kyselymme: miten, miksi, minuako? Niin me teemme, ilman joulua helpompi muka ajattelematta. Oli miten oli: ohi on. Maassa rauha ja hyvä tahto ihmisten. Sinulla joulu, sinun. Olkoon omasi. J.L. JUOKSIJA Kiiruhda, jo joudu tai toiset ohittaa. Kiri, kiri, taistelija maaliin kurottuen. Veltto et olla saa, et pokaaleja saa. Näen hikes, tunnen tuskas. Voimasiko pettää?