torstai 18. heinäkuuta 2024

Paavali suosittelee meille ”armon alle” pääsemistä. Itse ymmärrän, että hän tarkoittaa armon päälle pääsemistä, koska selviytyäksemme elämässä ylipäänsä täytyy olla pohja jalkojen alla, perusta, jolta noustaan, kun moksahdetaan mönkään. Vai tarkoittaako apostoli, että armon alla saadaan siunausta ylhäältä, Jumalalta, joka armahtaa ja suojelee meitä Jeesuksen rakkaudella, joka tulee ylhäältä ihmiselle, joka koko elämänsä ajan on alhaalla: Luojasta riippuvainen, kuolevainen, syyllinen ja kaikin puolin katoavainen omassa itsessään ilman Jumalan apua. Se mikä kantaa on jalkapohjien alla: saatu äidinrakkaus, hyvän koti, oikeaan ohjattu kasvatus ja hyvät geenit, joihin kukaan itse ei ole vaikuttanut. Nuorena pappina yritin saarnata ilman lakia, pelkästään armoa ja anteeksiantamusta. Kun tulin jumalanpalveluksen jälkeen sakastiin, koin henkistä krapulaa. Jotain puuttui! Olinko lyönyt laimin kutsumukseni? Niin syvälle mieleeni toiset olivat matkan varrella iskostaneet lain vaatimuksen: pitää olla; ei saa olla! Taisipa siinä joku seurakuntalainenkin tulla kysymäänkin, mitenkäs nyt näin, kun viime kerralla oli toisin? Joku alkoikin haukkua, että saimmepa kuulla ”halpaa armoa” pastorin suusta! Jeesus neuvoi kulkemaan lavealta tieltä kapealle tielle, joka veisi taivaaseen. Mutta miksi sekin tulkitaan moralistisesti? Ei taivaaseen mennä moralistisesti vaan Jeesuksen seurassa, hänen kanssaan, hänen matkassaan - ilman mitään meidän ansioitamme. Jokapäiväinen aherrus on uskon päällä tallaamista. Minä en kanna uskoa vaan usko kantaa minua: antaa järkeä elämään, ohjaa, neuvoo, tuo evankeliumin iloa ja uskon mukaan taivaassa tavataan! Ne on aika suuria rakkauden lahjoja uskottavaksi näinäkin aikoina ja ajatellen sitä lyhyttä aikaa, minkä ihminen tallaa maan kamaraa. Minä en puolusta Jumalaa vaan hän puolustaa; minä en kanna vaan hän kantaa; minä en kuljeta Henkeä vaan hän kuljettaa; jne. Usko ei alista ihmistä vaan korottaa hänen sielunsa ja henkensä kiittämään ja katsomaan ylöspäin, mistä tulee apu. Uskominen teki Paavalista ”täysi-ikäisen”, kuten hän kuvaa omaa uskontaisteluaan: itseluottamus kasvoi, kun häntä ruoskittiin; hän sai voimaa ylhäältä kohdatessaan vastustusta; ”Kristuksen tuntemisen rinnalla kaikki muu oli roskaa”. Laista vapaa evankeliumi oli iloinen asia uskottavaksi. Ja on kaikkina aikoina!
Kovan paineen alaisena ja helppojen lupausten täyttämänä ihminen taantuu ja menettää aikuisen kontrollin. Lapsen tasolla uskovainen etsii oman äitinsä ja isänsä turvallista kättä. Srk-kokouksessa sellainen löytyykin ja ”kurja syntinen” talutetaan hoippuen askelin ”Herran eteen tekemään parannusta”. Ilmapiiri tuolle ratkaisulle on tuossa vaiheessa niin valmis, että vahvempikin sortuu: tunteet tulevat tulvimalla esiin ja ahdistus laukeaa. ” Kiitos Herralle” hetkellisesti. Mutta entäs pitkäkestoinen sielunhoito? Kuka ottaa vastuun? Saarnamiehet juovat kahvit, kättelevät, pakkaavat laukkunsa ja lähtevät hevosella toiselle paikkakunnalle. Surkea lopputulos syntyy, kun purkamaton viha ja syyllisyydentunteet jätetään oikeasti hoitamatta, peitellään vain nahkan alle ja koristellaan uskon kukkasin. Jos auttaja on liian innokas ”juuri uskoon tullut” helposti kiirehditään Jumalan työn edelle. ”Jumalalla on aikaa”, sanoi eräs pappi. On armoa kysyä, miksi minä autan; mihin minä autan; toiminko vastuullisesti ”hyvässä tarkoituksessa”? Ei Raamatun sanojen lainailu ketään paranna. Herran nimeen vetoaminen kierossa tarkoituksessa on vahingollista. Lainalainen ihminen saarnaa toiselle lakia ja se aiheuttaa lisäpaineita. Evankeliumin sisäistäminen: rakkaus, lempeys ja pitkämielisyys vievät eteenpäin, jos auttaja saa sellaista henkeensä, toimintaansa, suhtautumistapaansa. UT:ssa ihmiset kertovat Jeesuksen evankeliumista. Hän ei jankannut entistä, ”huonoa elämää”, vaan katsoi ihmistä ja auttoi häntä katsomaan tulevaisuuteensa. Hänen lähellään ihmiset saivat sooteeriaa: vapautuivat elämään, tervehtyivät vaivoistaan, eheytyivät rikkinäisyyden kokemuksessaan. Entinen oli mennyt, uusi tullut heidän elämäänsä, ihmissuhteisiinsa ja kaikkeen heidän ympärillä olevaan – heidän vaikutuksestaan taas eteenpäin. Kun UT:n Stefanos makasi kivitettynä kivikasassa, hän näki ”taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan”. Vielä silläkin hetkellä hän säilytti uskossaan evankeliumin perusluottamuksen, että lain teoilla ei nähdä koskaan taivaita vaan ainoastaan sillä, mitä taivaasta annetaan, evankeliumia.
EI LAIN ALLA VAAN ARMON PÄÄLLÄ Opiskeluaikana tenttikysymykset käsittelevät usein lain ja evankeliumin suhdetta. Jos opiskelija sekoitti ne, hän reputtu armotta. Kysymys oli tärkeä myös alkuseurakuntien perustajalle, Paavalille. Lienevätkö apostolin oppilaat käsittäneet asiaa? Paavalin kirjoittelusta päätellen: huonosti. Kristillisen dogmatiikan kannalta kysymys on tärkeä ja liittyy moniin muihin kirkon oppeihin. Tuolla jaottelulla on haittansa ja voi johtaa pelastus-sanoman jakamiseen: toisaalta ja toisaalta. Ihmisen luonnollisen ajattelutavan mukaan Jumala antaa meille, kun me annamme hänelle: do ut des. Se on aito ilmaus teologisen lain periaatteesta. Paavali varoitti ansio-ajattelusta, joka kuului juutalaisuuteen mutta ei enää uuden aioonin eli maailmankauden uskoon. Kristitty ei arvioi elämäänsä laista vaan armosta, joka hänelle lahjoitetaan uskon kautta. On hyvä asia, kun tiedekunta tenttaa tulevia kirkon työntekijöitä. Jokin järki srk:n opetuksessa pitäisi olla! Minne lienee vaivalloisesti opetetut opit hävinneet, koska srk:n ihmisten tietämystaso on olematon. Tavallinen kirkkovieras ei edes tarvitse mitään jaotteluja, puhumattakaan, että kiistelisi niistä! Srk:ssa ihmiset keskittyvät omaan piiriinsä ja haluavat tulla siinä toimeen samanmielisten kanssa. Usein joku maallikko johtaa piiriä ja on samalla kyläkunnan voimahahmo muissakin asioissa. Tärkeintä on kuulla sanaa tutulla tavalla, ”kuten ennen”, perinteen mukaan. Käydessäni srk-piireissä olen kokenut tulevani useimmiten tyrmätyksi ja kuulijoiden jääneen lain alle eli lakiuskontoon, jossa käskyt ja kiellot määräävät marssitahdin ja menestymisen. Tällaisessa tilanteessa papin työ on vaikea: Pitäisi puhua Raamatun mukaan ja oman uskon mukaan, mutta se ei toimikaan työssä ja aiheuttaa kränää: Ihmiset eivät saa mitä haluavat. Uskonyhtiöiden saarnamiehet puhuvat paljolti omaan pussiin: Tutuille uskonveljille ollaan ystävällisiä mutta ulkopuolisia tuomitaan rajusti, olipa hän pappi tai muu syntinen, ryhmän ulkopuolinen.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2024

Mitä on kirkko? Sinä, minä ja muut. Kulttuuri on elämän kenttämme ja todellisuutemme. Perinteessämme kirkko käsitetään luonnolliseksi elämän alueeksi: ollaan suomalaisia = ollaan kristittyjä, kaikki OK! Kulttuuri-ihmiselle ovat vaatteet, ulkonäkö ja korrekti puhetapa arvoja, mutta evankeliumin valossa niiden arvo on vähäinen. Valtio ja yhteiskunta kuuluu elämänpakkoon mutta eivät ole mitään Jumalan ”vasempia käsiä”, kuten jotkut ajattelemattomat auktoriteetit väittävät. Osaavathan kaikki kansat rakentaa omat valtionsa ja tapansa. Papin, ollakseen pappi, on myötäiltävä kulttuurin päälinjaa! Meille olisi hyväksi palata Raamatun asioihin ja ihanteisiin. Sieltä löytyy pelastusta junnaamiseen, jossa kukaan ei ota vastuuta. Kirkko ”Jumalan kansana” valtiossa on kokonaan muuta kuin samaistumista valtion kansalais-hyveisiin. Pitäisi kuulua kirkkoon ”sydämeltään” eikä ulkoisesti, jotta laitoksessa tapahtuisi jotain parempaa. Kokevatko ihmiset srk:n alueeksi, jossa voi vapaasti asua, ajatella ja olla vaan ihmisenä toisten kanssa - pakottamatta ja vaatimatta. Kun lukee UT:a, syntyy käsitys, että alkuperäinen kirkko oli parempi kuin nykyinen: kaikille oli tilaa, kun oppilauseet eivät käyneet ihmisten edelle. Usko Jumalaan ilmenee uskona elämään. Luottamuksen tunne täyttää mielen: Ollaan turvallisissa kantavissa käsissä! Eläminen on jatkuvaa itsensä toteuttamista. Me elämme kuten uskomme. Toimimme sen mukaan mikä on meille, minulle, tärkeää. Jumalaan uskominen toteutuu silloin, kun tulemme vapaiksi elämän kaavoista ja tukirakenteista. Lähdemme ihmisestä ja palaamme ihmiseen. Tärkeää lopultakin on ihminen itse. Muotomenot ja muodollisuudet eivät lisää elämäniloa eikä Jumalan tuntemista. Meille on hyväksi miettiä Raamatun asioita, koettaa soveltaa niitä nykypäivään ja edes hiukan muuttaa maailmaa pelastavalla uskolla, jota ihminen ja ihmiskunta kaikkialla tarvitsee. Ei jähmetytä muodolliseen uskontoon vaan eletään UT:n iloisesta sanomasta. Se avartaa, antaa hyväksyntää, opastaa ja kasvattaa uuteen parempaan. Srk:n toiminta ei ole mikään vastaus ja päämäärä. Se on joka aamu uuden alku ja mahdollisuus.
Kirkkosaliemme saarnoissa jauhamalla jauhetaan etiikkaan ja kristilliseksi sanottuja kulttuurin arvoja. Eikö Jumalalla ole meille kulttuurin kieltäymysten vammauttamille ihmisille mitään parempaa annattavaa? Kyllä varmasti on! Ken tietää? Mutta ihmiset tahtovat evankeliumista saatavan hyvän pitää piilossa. Torjuntojen takia evankeliumin avaruus ei aukea ja rönsyile. Sooteeriaa ja pistis- käsitteet ovat auttaneet minua ymmärtämään Jeesuksen puheita ja Raamatun johtavia linjoja. Haluan saarnata alhaalta ylöspäin, sanomaan mitä teksti sisältää ja jollakin tavalla sovittamaan nykyhetken sanan kuulijalle. Uskovais-ihanteemme on hyvin stereotyyppinen, kaavamainen. Joka ei noudata kaavaa, ei ole sovelias. Yhteiskunnallinen tilanteemme, sen arvot, jne. sävyttävät ihmiskuvaa, jota sanotaan väärin kristilliseksi. Jeesuksen radikaali, juuriin menevä toiminta, poikkesi aikansa normeista ja niin sen pitäisi poiketa kaikkina aikoina! Jeesus oli ristiriidassa aikansa mahtimiesten ihanteiden kanssa. Kulttuuri-ihminen ei kestä Jeesusta. Kaavamainen uskonnon ihminen voi tietenkin luulotella olevansa pelastunut, uskova tai mitä vain. Hän onkin pelastunut kulttuurin normi-ihmiseksi ja pysyy UT:n pelastuksen ulkopuolella. Olen todennut saarnoissani, että evankeliumi ei miellytä kuulijoita ja pohtinut esteitä. Papin työssä toteutuu ja toistuu paljon samaa kuin Jeesuksen toimiessa oman aikansa yhteisössä. Oman aikamme ihminen kieltää sanomasta kulttuurin sanelemaa hyvää ihmistä vastaan ja ristiin naulaa sen ja omat mahdollisuutensa sooteeriaan, pelastukseen. Ihmiset, jotka tumppaavat itsensä kulttuurin pakkopaitaan ja sanovat itsensä kristityiksi, ajavat siinä omaa etuaan. Pakkopaita peittää totuuden, paljastaa valheen. Elämänpakko toteuttaa pysyvyyttä. Siksi vakiintuneet tavat eivät muutu. Helposti kuvittelemme, että äkkiäpä sen ja sen mieli muuttui, kun se ei muuttunut eikä muutu miksikään! Me junnaamme paikoillamme koko elämän ja siksi tarvitsemme UT:n sooteeriaa, pelastusta, vapautusta, vapautuneisuutta ja eheytystä rikkinäisen elämänkokemuksen keskellä.
EI KAAVAMAINEN VAAN OMA ITSENSÄ Pari vuotta sitten oli lehdessä katugallupin tiedustelu, jossa kysyttiin uskovaisen tuntomerkkejä. Vastausten päälinja näkyy seuraavasti: Uskovainen ei ryyppää, rellestä eikä remua. Minua jäi askarruttamaan havainto. Ahaa, ihmiset määrittelevät negaation kautta! Heille uskovainen on jotain sellaista, mitä ihminen ei ole. Nyt pari vuotta myöhemmin täytyy surulla tunnustaa, miten suuri viisaus tuohon leväperäiseltä tuntuvaan ilmaisuun sisältyy. Itse allekirjoitan saman: Omat kokemukseni uskovaisina itseään pitävistä ovat pettymyksen sävyttämiä. Itse luulin, että srk:lla olisi enemmän annettavaa. Nyt tiedän, että srk:aan tulevat ne. joilla on kaikista vähiten annettavaa. En tuomitse ketään. Yritän kuvata uskovaisen kuvaa kokemukseni ja havaintoni mukaan ja etsiä uutta tietä UT:n valossa. Kirkko on muotoutettu sellaiseksi, että ylin valta on kansalla ja sen ”vanhan aatamin” mukaisesti. Papin toimenkuva on määritelty niin ahtaasti, että meille ei jää muuta mahdollisuutta kuin jatkaa perinnettä. Jos emme saarnaa ihmisten toiveen mukaisesti, meidät ekskommunikoidaan ulos. Meille ei makseta siitä, että yritämme pappeina kehittyä työssä. Meille maksetaan siitä, että ihmiset saavat kokea itsensä kaikin puolin ok ja kulttuurinsa Raamatun mukaiseksi. Kantelut pappia vastaan alkavat, kun pappi tulee uskoon ja alkaa henkilökohtaisesti ajatella kirkon uskoa, joka ei ole kenenkään uskoa. Pitääksemme virkamme meidän tulee puhua ihmisille mieliksi ja paikallis-srk:n johtohenkilöiden korvasyyhyyn! Uskovaiset itse, sitä huomaamatta, kytkevät moralismi-uskontonsa ja Jeesuksen yhteen. Joskus tuntuu siltä, että nämä viattomat herran enkelit ovat itse kaikista rivointa väkeä, kun tietävät tuomita toisia. Torjumalla ja siirtämällä tietyt teot ”pahojen ihmisten” niskaan omat halut ja vaikeudet eivät helpotu. Kierre vain kasvaa ja peilejä löytyy toisista.
Paavali sanoo: ”Jokaista kiusaa hänen oma himonsa.” Pelastuminen on sitä, että henkilö oppii enemmän tuntemaan itseään ja haluaa käsittää yllykkeiden olevan hänessä itsessään ja vain siinä. Hän haluaa sitä mitä himoitsee ja se on himoitsemisen subjekti. Ihminen itse tekee himonsa ja toteuttaa tai ei sen. Viinan, tanssin ja kapakan pelossaan moralisti etsii apua omaan epäselkeyteensä ja paljastaa omat halunsa. Himo hakee tyydytystä moralismin muodossa ja tulee esiin toisten arvioitavaksi. Nykyajan ihmisissä on täsmälleen sama pyrkimys kuin paratiisin ihmisissä, halu siirtää oma ahdistus itsestä pois. Lankeemuksen jälkeen osapuolet koettivat löytää syntipukin itsensä ulkopuolelta. Jo silloin ihminen alkuihmisessä käsitti synnin Jumalan tahdon vastaisesti. Aatami syytti Eevaa ja Eeva Aatamia: ”En se mie ollu vua vaimo”, ” en mie vaan käärme.” Niinpä tuli kaikille sakot, kun eivät pitäneet itseään syntisinä! Jeesuksen esimerkissä todellinen roisto olikin fariseus, aikansa yhteiskunnan ja kulttuuri hyvä malli-ihminen. Synnin ydin näkyy siinä, että ihminen on sokea itseään kohtaan: itse on liian lähellä, ei nähdä yhtä puuta metsässä! Ihminen kieltää omat kasvun mahdollisuutensa eli pelastumisen parempaan, rakkaudellisempaan. Paremmalla suomella voisi sanoa: Ihminen itse on synti! Siinä on järkeä ja ilosanomaa UT:n mukaan. ”Synti riippuu minussa kiinni”, sanoo syntinen murhaaja apostoli Paavali. Missä ihminen, siellä synti: Ei pääse kukaan itseään ja lajiominaisuuttaan pakoon! Kirkon penkissä istuu syntinen ihminen; hän laulaa kirjasta, hän tulee ehtoolliselle, hän, syntinen ihminen! Raamatun hyvä Jumala ei pidä syntisyydestä, onko se lakien rikkomista vai muuta ilkeyttä? Mutta pidämmekö me itsekään? Syntisyys on ominaisuus joka jäytää meitä, masentaa, kiukuttaa ja tuhoaa meitä ja lähimmäisiämme. UT:ssa ihmiset kertovat sooteeriaasta, pelastumisesta ja synneistä vapautumisesta. Uskon avulla voi vapautua Jeesuksen tuntemisen kautta parempaan elämän tuntoon ja onnellisuuteen. Ajattelu avautuu; ihminen näkee uusia mahdollisuuksia, tajuaa lyhyen elämänsa päivittäisen arvon.

”JUMALAN SYNTY” -KIRJA JA UT JEESUS-VAINAJAN MUISTOKIRJOITUKSENA Kirjassa henkii radikaali näkemys uskonnosta verrattuna 19...