Lapsi 30.11.1980 Pieni mutta ihmeellinen olet lapseni. Sinussa näen itseni ajan pitkän jälkeen. Olet ihme maailmassa, lahja vanhemman, arvoitus ihmeessä, maailman menemisessä. Sinussa näen huomisen, itse poistun, toteutan luomisen. Sinä saat tulla, kasvaa. Minä poistun ja kaikesta saan maksaa, mistä vanhemmat jäivät velkaa minulle ja elämälle.. Sinä täytät jotain siitä, mistä minä en kiitä eikä aikani riitä sitä ymmärtämään. Ehkä sinä saat parempaa, enempää, ehkä et. Kuka sen tietää, ymmärtää. Ei kukaan!

7.10.80 Kuljen ja kuljen. Elämä kulkemista, vaeltamista. Menen lapsuudesta soutamalla ja huopaamalla elämäni merellä. Asiaa on selvinnyt, olen selvittänyt mutta en päässyt mihinkään. Minä koin ne ja ne jäivät sydämeni haaviin ja sopukoihin. Nyt etsin vapautusta ahdistuksista, vaivoista, mutta ei ole auttajaa. Asiat vain tuntuvat, tulevat uniin, ja näyttäytyvät valossa. Uusi polvi kasvaa, varttuu. Ikää karttuu ja kasvua riittää. Olin minäkin pieni avuton, tahdoin syliin, mutt siihen se jäi. Oli kaikkea muuta tärkeää, välttämätöntä, vähän vain järkeä.

Kalassa 8.1.1980 Kävin aamulla verkoilla. Hiihdin erämailla. Ihailin, tunsin tyyneyden rauhaisen autiomaan. Laulanut ei lintu, ei mikään eikä ollut kiirekään. Ei kaavoja, ei patisteluja luomaan sielun haavoja. Rämmin yli jäisen veen. Avannon teen. Nostan narut ja kasaan verkot avannon reunalle. Tuli mateita ja muutamia haukia. Hölskytys ja verkko jälleen paikoilleen odottelemaan suuria kaloja. Luon katseen maisemaan, käyn ihastelemaan sen kaarta, kauneutta, joka loppumattomasti saa ravita sieluani.

AHDISTUS Nyt ei ahdista, en poissa tahdista enkä elämän tunnon. Saan mielenrauhaa. Tunnen sen, harvoin saan. Tuskin ollenkaan, tuskinko ainiaan? Nyt tunto puhdas. Mieli vapaa: kas. Kuin herään, havahdun, itseeni kavahdun. Sellaista elämä, tieni, tapani, kunnes se sammuu. Arvoitusta paljolti, kysymyksiä vain kosolti. Poissa jotain, vain hetkittäin jotain parempaa. Ahdistus ihmisen luo aatoksen, tekee taitoksen elämän virtaan. Mistä tulen, minne menen? En selvää saa.

KUOLON MAILLA Täällä kuolon mailla olemme, liikumme. Välillä riehakkaalla päällä telmimme, kuljemme. Mutt matkantekoa tässä yhteisessä elämässä, mietin, en selvää saa. Osa jokaisen on tyhjään vaipua, olemattomaan taipua ja kangistua. Kaikki tyhjään raukeaa, kun ollaan kankeaa eikä olla mitään. Ei vältä tarkoitustaan kukaan, kun ikään kuin, lähtee toisen mukaan! Sellaista se on, kun ei puhuta ja salataan viimeisen asti. Jokainen miettii loppuaan, yksikseen, jossain paikassa, jossa ollaan rakkaudessa eikä välitetä muusta. Siinä voi kokea uutta, palan ikuisuutta!

Olen silmä, kuolema. Olen kevät ja syksy. Mikä lie hetkeni viime, mikä portti mun? Sen tahtoisin tietää, paremmin elämää sietää. Niin on ihmisten muidenkin. He kyselevät, suunnistavat elämän aavalla merellä, kiikkerällä purrella, mastona tulevaisuus, peräsimenä mennyt, airoina toivo. Kun toivo pettää, jättää ystävä. Mikään ei auta ihmistä vaipumasta, kun edessä hauta. Vaipuu hän syöveriin syvään, katsahtaa pyhään, jää yksin ikävään. Kenen syy? Aina minun! Niidenkö syy, jotka eivät ymmärtäneet vaan pitivät pilkkanaan?

NAUTI Nautintoa kaipaamme aina vaan. Kun loppuu, lisää. Uutta mieli janoaa, kipristelee, kapristelee, lisää. Sitten uutta toive: ei ahdistusta. Mutta se pettää, kun uutta saa, lisää. Se hämää, jättää mielen yksikseen. Ei täsmää, ei tänään eikä huomenna. Ei taida kukaan neuvoa, ei näytä, mi olisi keinoa parempaan. Itse in etsittävä, löydettävä. Ei anna vastausta jumalat, ei hyvät neuvot eikä humalat. Ei ole mitään valmista eikä sen kaltaista täällä elämää sietää. Sen kun tietää.