RAAMATTUUN USKOMINEN ON EPÄJUMALANPALVELUSTA Lainaan tässä kirjoituksessa netistä löytämääni dos. Kari Latvuksen blogin otsikkoa ja tarkastelen asiaani hänen kirjoitus taustalla. Hän kirjoittaa asiasta, johon törmäsin pappina päivittäin, nimittäin Raamatun tekstien käyttöön. Aiheeni liittyy myös kansaedustaja Päivi Räsäsen herättämään jupakkaan siitä, ”mitä Raamattu sanoo” ja ”mitä Jumalan sanassa sanotaan”. Kristilliseen kulttuuriin on vakiintunut historian myötä yleiskäsitys Raamatusta, jonka mukaan se on jotenkin erikoinen; siitä puhutaan kuin persoonasta; sillä hakataan ja pelotellaan ihmisiä; se nähdään ajattomana tasapaksuna tietosanakirjana; siihen tumpataan omia ennakkoluuloja, omia tunteita ja oman pienryhmän vaatimuksia; kirkon opeista tietävät tunkevat Raamattuun satoja ja tuhansia vuosia myöhempiä ihmisten keksimiä oppeja ja taisteluissa vääräoppisia vastaan syntyneitä uskonnollisia ja poliittisia kädenvääntöjä. Fundamentalisti Räsänen sanoo lukevansa tekstiä alusta alkaen mutta lukee nurinpäin, ei sen aikahistoriasta käsin, etsien sieltä merkityksiä nykyaikaan vaan lähtee väittämään nykyajan kokonaan toisenlaisista ongelmista alkaen. Fundamentalisti ”ei tulkitse Raamattua”; ei sovella sitä eikä sano käyttävänsä sitä johonkin tarkoitukseen: Hän ”uskoo Raamattuun”, personoi sen, jolloin hänen Raamatun luentansa tulos on hänelle paljolti samaa kuin Jumala. Keskustelu vastapuolen kanssa ei suju, koska keskustelijoilla ei ole yhteistä kieltä. Räisäsen syyte on lainvastainen ihmisryhmän loukkaaminen, ei mikään Raamatulla perustelu! Kun pappina kiertelin tuhansissa kodeissa, sain nähdä, missä näissä asioissa mennään tavallisen kansan keskuudessa. Päivi Räsäsen tyyliset Raamatun lukijat esittävät asiansa fundamentalistisesti: Raamattu on erehtymätön; Raamattu on täysin jumalallinen ”Jumalan sana”, puhdas ja väärentämätön dokumentti taivaasta ilman, että alun perin tekstit kirjoitettiin ihmisvoimin heidän silloiseen käyttöön tuhansia vuosia sitten kokonaan toisenlaisessa maailmassa kulttuureineen, ideologioineen, uskontoineen ja olosuhteineen. Kari Latvuksen blogista opin sen, että kirkon ensimmäisissä ekumeenisissa kirkolliskokouksissa 300-luvulla ”ei uskottu Raamattuun eikä Raamattua”; ”varottiin tekemästä Raamatusta Jumalaa”; ymmärrettiin, että Jumala ”oli puhunut profeettojen kautta”. Heidän jälkeen ihmiset laittoivat Raamatun tekstiin myös oman inhimillisyytensä heidän ja srk:n tilanteessa: He suodattivat, tulkitsivat, muokkasivat kirjoituksia käsitettävään muotoon! Siksi myöhempiä oppeja keksittäessä kirkon uusiin tarpeisiin voitiin riidellä vain Raamatun tulkinnoista, ei Jumalasta. Näin ollen Päivi Räsäsellä ei ole parempaan ”Jumalan sanaa” hallussaan kuin kellään muullakaan, vain yhden kuolevaisen syntisen ihmisen tulkinta. Kirkon vanhan linjan toteuttaminen käytännössä poistaisi kireyttä ihmisten väliltä: Voisimme rennosti uskoa yhteiseen hyvään. Jorma Luostarinen

KIRKKO JA TURVALLISUUS? Okun Seudussa 21.3. toimittaja Pasi Huttunen kirjoitti aiheesta ”Emme tee mitään kirkolla, jos se ei ole turvallinen”. Luin sen 10 kertaan, jotta tavoittaisin idean. Pasi yhdistää kirkon ja turvallisuuden niin voimakkaasti, että jos kirkossa ei voi kokea turvallisuudentunnetta, niin kirkko on turha, ”emme tee sillä mitään”. Asia puhutteli minua, koska olin 30 vuotta pappina enkä koskaan ajatellut duuniani tuosta näkökulmasta! Ehkäpä joku uskonsankari sanookin nyt minulle: ”Vieläkö ihmettelet, että sait saarnoillasi lähtöpassit?” Perinteellisille Ev.-Lut. kirkon uskovaisille ja tapakristityille on tärkeää srk:n tilaisuuksissa Pasin mainitsemat ”rauhoittava”, ”terapeuttinen”, ”seesteinen” ja ”tervetullut” tunnelma, jossa voi olla ”kokonainen”,” peittele- mätön itsensä”. Hieno kokemus kelle vaan! Pappina en koskaan lähtenyt liikkeelle omasta tai toisten tun- teesta. Halusin tehdä työni niin hyvin kuin pystyin: noudattamalla papin valaa; toimimalla kirkon lakien ja asetusten mukaan; tekemällä toimitukset ja jumalanpalvelukset kirkkokäsikirjojen mukaan. Ja ennen kaikkea puhumalla Raamatun ja sen tutkimustiedon mukaan. Halusin tehdä työni niin hyvin kuin osasin, koska koin olevani työstäni vastuussa ”Jumalan edessä” papinvalan mukaan. Tapakirkollinen kirkkovieras odottaa kirkolta usein tunnepitoisia kokemuksia, joita hänelle on lapsuudesta alkaen matkalla syntynyt. Ne voivat olla äärimmäisen kaukana papin asettamista tavoitteista. Silloin kirkkovieras helposti pettyy, loukkaantuu ja jopa vihastuu, kun kuulee papin suusta itselleen vie- raita asioita. Psykologinen totuus on, että uskonasioissa liikutaan lapsellisella tasolla, jolloin tunteet purkautuvat helposti. Siinä tilanteessa papin asema on vaikea: Kirkon tuomari rakastaa kirkon jäsentä ja yksikin kantelu papista iskee häneen vamman! Pappi heikon oikeudellisen tilanteensa takia puhuu psykologisia, yleis-humaaneja ja ympäripyöreitä saarnoja, jotta hän pitää työpaikkansa ja seurakuntalainen saa Pasin mainitsemia fiiliksiä! Päivä Räsäsen tapaus on ääriesimerkki toisenlaisesta ihanteesta ja Raamatun luennasta. Häntä kunnioitan siinä, että hän rakastaa Raamatun Sanaa, Jeesusta, joka tuottaa hänelle iloa ”taivaaseen asti”. Sitä haluaisin itsekin kokea ja toivottaa kaikille meille syyllisille ja kuolevaisille ihmisille. Räsäsen kohdalla, kirkkojen kohdalla ja Ev.-Lut. kirkon kohdalla ongelma onkin siinä, mihin Raamattua ja uskoa käytetään. Räsänen käyttää sanaa ihmisryhmää vastaan; kirkot ovat käyttäneet sanaa miljoonia vääräuskoisia ja juutalaisia vastaan; Ev.-Lut. kirkko tekee avioliittolailla itseään tarpeelliseksi. Kaikki tämä herättää tunteita. Kirkon kutsumus on elää omasta historiallisesta perinteestään , ei mistään nykyihmisten vaihtelevista tunteista. Silloin edistetään Sanasta lähtevää turvallisuutta, jonka suojassa papinkaan ei tarvitse pelätä! Jorma Luostarinen

”MISTÄ TÄSSÄ ON KYSYMYS?” Papin töissä 30 v aikana törmäsin jatkuvasti kysymykseen, mitä ja miten saarnaisin: Sain palautetta, joka ei kovinkaan miellyttänyt. Toiset vaativat ”jumalansanaa”; ” älä puhu ihmisten syyhyyn”; toisille riitti ettei ”mummoja itketetty”. Lehdissä kirjoiteltiin puolesta ja vastaan; ruodittiin ulkonäkö, vaatteet ja kielimurre; jotkut heittivät avointa herjaa 25 v viereisen koulun ikkunoista; jengisakki repi 2 kertaan urheiluhousuni alas juoksulenkilläni kaupungin keskustassa; tuli soittoja kotiin ja haukkujia kotiovelle. Saarnavuoroillani osallistujatilastot eivät täyttyneet; esimies kovisteli ”oikeaan uskoon” ja ”saarnaamaan kunnolla”; ääri-ihmiset kantelivat 16 kertaa tuomiokapituliin. Kirkon viralliselta puolelta ei tullut koskaan aitoa tukea jaksamiseen ja työhon, ei minulle eikä perheelle! Itse kirkko-instituutiossa ei ollut minun kokemuksessani mitään mainostettua hyvää, johon ihmiset uskovat! Lääninrovasti kysyikin kuulusteluissaan aika fiksusti: ”Mistä tässä on kysymys?” Tuota kysymystä mietin 1000 kertaa yöllä ja vastausta kävin kysymässä toisilta satoja kertoja. Nyt kun olen eläkkeellä virasta ja pappeudesta erotettuna ”kirkon tunnustuksen vastaisuudesta” ja lueskellut tuhansia sivuja Raamattu-teologiaa, alan löytää jotain vastausta kriisiin. Tavallinen sanankuulija ei ole koskaan kuullut sanoja eksegetiikka ja eisegetiikka eikä koe kristittynä tarvitsevansa mitään sellaista. Pidemmälle edistyneille Raamatun tuntijoille sana eksegetiikka on tuttu käännöksenä ”Raamatun selitysoppi”. Se tarkoittaa mm: Raamatun lukija ottaa selvää Raamatun tekstistä: milloin, missä ja missä olosuhteissa teksti on kirjoitettu; lukija kunnioittaa tekstiä, kuuntelee sen sanomaa, etsii mitä Jumala tekstissä sanoo; lukijaa kiinnostaa tekstin syntymisajan kulttuuriyhteydet ja yhteiskunnalliset tekijät; lukijalle painopiste on tekstissä, jonka merkitystä hän etsii sen syntyajassa; hän tutkii mitä teksti sanoo, mitä kirjoittaja viestii perimätiedon kautta. Eksegetiikassa Raamatun tekstin asia ”olosvirtaa” ja ”ulos otetaan” tämän päivän lukijalle. Siten saadaan objektiivinen tekstin tulkinta, jonka pitäisi olla eri tulkitsijoille melko sama. Eisegetiikka Raamatun selitystapana on eksegetiikan vastakohta. Siinä Raamatun lukija lukee tekstiä itsestään alkaen: tarpeistaan, mielenkiinnostaan, elämäntilanteestaan, ei anna tekstin ”ulosvirrata” vaan ”lukee itsensä sisään tekstiin”. Näin ollen hän löytää Raamatusta sen mitä itse haluaa; hän hakee vahvistusta omille mielipiteilleen valikoimalla vain niitä tukevia kohtia; painopiste on lukijassa eikä Raamatun tekstissä; siten lukija ei saa tekstistä mitään loukkausta tai kehotusta; tekstin Jumala on kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan; Raamatusta tulee vastausautomaatti eikä siinä ole mitään yllättävää, ihmeellistä eikä pelastavaa! Eisegetiikka ei tee oikeutta tekstille vaan halventaa ja latistaa sen merkityksen! Eisegetiikka on subjektiivinen lähestymistapa Raamattuun. Rivipapille on tärkeintä säilyttää duuni. Siksi hän pitää päivän teemasta eisegeettisen psykologis-humanistisen esitelmän. Teksti jää sivuasiasiaksi eksegeeseineen, koska sen sanoma esim. vertaukissa on usein oman kulttuurimme vastainen. Jos saarna olisi tiukan eksegeettinen, kuulija suuttuisi kokiessaan loukkauksen. Ja pappi-parka joutuisi oikeuden eteen! Tuomiokapitulille taas on tärkeintä hidastaa kirkon arvovallan vähenemistä. Siksi se käyttää eisegetiikan mukaisesti ilmiötä ”kirkon tunnustuksenvastaisuus” papin ulosheittämisen perusteena! Jos muuten ei saada ulos, niin sillä saadaan! Eikä tuomiokapitulin tarvitse eisegeettistä perusteluaan eritellä syytetylle. Sitä kysyttäessä sanotaan: ”Sitä ei tässä sanota, riittää että me tiedämme sen!” Tänään voin vastata lääninrovastille, mistä srk:n revohkassa oli kysymys. Kamppailun myötä vuosikymmenten aikana ajauduin yhä enemmän Raamatun eksegetiikan turviin, uskoen, että papin saarnat kestävät koetuksen eksegetiikan perustalla: Onhan se yksi arvostetuimmista teol. maisterin tutkinnon oppiaineista! Jotkut seurakuntalaiset voittivat laitoksensa eisegetiikalla kiperän tilanteen, kun taas toiset eivät tajunneet tapahtumasarjasta mitään! Kirkkolaitoksen tuomarin toiminnassa eisegetiikka on tuhoisa laitokselle itselleen verrattuna sen mainostamaan ”ilosanomaan”: Laitos arvioi saarnaa ennakkoluulon mukaan, subjektiivisesti, itsestään käsin, laitoksen oletettuun etuun, srk:n syyhyyn, antamalla keinotekoisia hallinnollisia tuomioita. Kysyttäessä perusteluja sanotaan: ”Niitä ei sanota, riittää, että me tiedämme!” Ei ihme, että laitoksen virkamies-pappi kysyy syytetyltä itseltään: ”Mistä tässä on kysymys?” Jorma Luostarinen

Tästä pääset lukemaan PDF muodossa Papin väittelykirjaani: KLIKKAA TÄSTÄ

MYYN ”PAPIN VÄITTELYKIRJAA” 6 monistenippua. Kirjoituksia pappina ja entisenä 50 v ajalta. 263 aihetta, sivua: blogeja, kiistoja, uskoa, puheita. Teol., psykol., filosof. ote. Purtua faktaa, pala Okun srk:n historiaa. Ainutlaatuinen elämys kulissien taa. 1 nippu 5 €. Netissä lisää 427 blogia. Haku ”pappi luostarinen”, sivun alhaalla linkki. Kopioi ilmaiseksi. Soita 0505512490

PAPIN VÄITTELYKIRJA 1972 ALKAEN PAPPINA 1. OSA 57 SIVUA 2. OSA 55 SIVUA 2002 ALKAEN PAPPINA 1. OSA 45 SIVUA 2. OSA 38 SIVUA 2022 ALKAEN ENTISENÄ PAPPINA 1. OSA 34 SIVUA 2. 0SA 34 SIVUA YHTEENSÄ 263 SIVUA JORMA LUOSTARINEN p. 0505512490

LAIVALLA VARISLAHDESTA KUOPIOON Tapasin tänään Okun torilla erään varislahtelaisen: ”Mitä kuuluu, asutko vielä kotonasi?” Siitä tulvi mieleeni muistoja pappina tekemistäni kotikäynneistä Varislahden kylällä. Mummojen matalien majojen ovet repsottivat auki ja ”kulku-ukko-pappi” lausuttiin tervetulleeksi. Kahvi porisi liedellä ja piirakoita ilmestyi pöytään: Ei tarvinnut jännittää, ei esittää mitään, kaikki oli avointa, vilpitöntä ja rehellistä! Mikä hoitava kokemus rasittuneelle kulkijalle! Mökin asukas muisteli markkinamatkoja laivalla Varislahden satamasta Kuopioon. Hän oli siihen aikaan nuori emäntä, kituuttamalla vei lapset aikuiseksi ja matka tilalta tarjosi virkistyshetken. Olen itse ”Kuopiijjosta” kotoisin. Siksi keskustelumme lähti rönsyilemään: Meillä oli yhteinen kokemus tammikuun markkinoista ja kesämarkkinoista 1960-luvulta lähtien. Siihen aikaan olin 10-vuotias nulikka. Kävin ”oppikoulun” poikaporukoissa talvimarkkinoilla, koska koulusta oli ”markkinaloma” ja opettaja kannusti näkemään uusia asioita ja ihmisiä. Varislahden mummo oli siihen aikaan jo 40-vuotias, joten hän katseli ”markkinahumua” aikuisen ja ”maalaisen” näkökulmasta. Juttelimme, että olemme nähneet ehkä toisemme 40 vuotta sitten. Laivamatka oli hänelle joskus uuvuttava mutta tuttujen matkassa hauska. Laivaan ahdettiin lehmiä ja hevosia myytäväksi ja vaihdettavaksi; laivassa oli jo silloin ravintola, ja siksi matkan ”meininki” oli riehakas! Jostakin piti varata ”kortteeripaikka” yöksi. Ainut hotelli lähellä oli Atlas, kivitalo. Torin ympärillä kaikki talot olivat matalia puutaloja, esim. Kuopion teatteri. Siihen aikaan 60-luvulla me ”kaupunkilais-jätkät” teimme selvän jaon ”maalaisiin ja kaupunkilaisiin”. Omasta mielestämme tunsimme maalaisen ”tölläilystä”, kun hän katsoi näyteikkunoita, haisi ”lehmän maidolta” ja pukeutui ”palttooseen”. Suustamme lähti joskus ruma haukkumasana! Mummon kanssa muistelimme markkinatorin ”humua”: sokeaa hanurinsoittajaa, joka veteli saundeja pelistään 30 asteen pakkasessa ”kirjosormikkaissa”; häntä sai auttaa laittamalla pennejä metalliseen lippaaseen maassa; ystävä vartioi, ettei kukaan varasta; ”helppo-heikki” eli Rukkas-Antti mölysi suureen ääneen ja huijasi porukkaa kertomalla ensin roisia vitsejä ja sitten iskemällä pinoon saman käden nahkarukkasia: ”Ja kaikki satasella”! ”Lähtekäähän pojat litomaan, ettei kantapäät kulu!” Mahdoton viinan haju lemusi kaikkialla pakkasessa. Kopina kuului, kun ihmiset paukuttivat ”nahkamonoja” toisiinsa, lämpimikseen. Varislahden mummokin muisti, että täpötäyteen toriin ahtautui usein ”Maija” eli poliisiauto. Setäni Onni oli siihen aikaan tori- ja –putka-poliisina. Hän nuorena konstaapelina oli tuttu ilmestys mustassa manttelissa ja ”koppahatussa”. Hän korjasi talteen juopuneita; hätisteli tappelijoita; valvoi ”mustalaisten” hevoskauppaa; varoitti pikkupoikia taskuvarkaista; kerran hän ratkaisi tapausta, kun linja-auto oli tumpattu keskelle ahdasta toria ja ajokortiton nuorimies yritti löytää vaihdekeppiä peruuttaakseen. Oli siinä savolaista ”vilinää ja vilkettä” Pohjois-Karjalan emännälle ja vahingoniloisille pikkupojille! Tänä päivänä laiva ei vihellä Varislahden satamassa; laiva on lahonnut ajat sitten; mummot ovat lahonneet ”maaksi jälleen”; ei ole kylällä kolmea kyläkauppaa, jossa vaihtaa uutisia; koulu on mennyt ja oppilaat lähteneet ”ympäri maailmaa”; ei ole ”kinkereitä” käydä eikä mahtavia rovasteja ”kansaa säikyttelemässä”. Laivamatka Kuopioon ystäväni kanssa hänen mökissään 30 vuotta sitten elää mielessäni. Sillä reissuilla koin pappina tekeväni jotain merkityksellistä. Jorma Luostarinen