LAIVALLA VARISLAHDESTA KUOPIOON Tapasin tänään Okun torilla erään varislahtelaisen: ”Mitä kuuluu, asutko vielä kotonasi?” Siitä tulvi mieleeni muistoja pappina tekemistäni kotikäynneistä Varislahden kylällä. Mummojen matalien majojen ovet repsottivat auki ja ”kulku-ukko-pappi” lausuttiin tervetulleeksi. Kahvi porisi liedellä ja piirakoita ilmestyi pöytään: Ei tarvinnut jännittää, ei esittää mitään, kaikki oli avointa, vilpitöntä ja rehellistä! Mikä hoitava kokemus rasittuneelle kulkijalle! Mökin asukas muisteli markkinamatkoja laivalla Varislahden satamasta Kuopioon. Hän oli siihen aikaan nuori emäntä, kituuttamalla vei lapset aikuiseksi ja matka tilalta tarjosi virkistyshetken. Olen itse ”Kuopiijjosta” kotoisin. Siksi keskustelumme lähti rönsyilemään: Meillä oli yhteinen kokemus tammikuun markkinoista ja kesämarkkinoista 1960-luvulta lähtien. Siihen aikaan olin 10-vuotias nulikka. Kävin ”oppikoulun” poikaporukoissa talvimarkkinoilla, koska koulusta oli ”markkinaloma” ja opettaja kannusti näkemään uusia asioita ja ihmisiä. Varislahden mummo oli siihen aikaan jo 40-vuotias, joten hän katseli ”markkinahumua” aikuisen ja ”maalaisen” näkökulmasta. Juttelimme, että olemme nähneet ehkä toisemme 40 vuotta sitten. Laivamatka oli hänelle joskus uuvuttava mutta tuttujen matkassa hauska. Laivaan ahdettiin lehmiä ja hevosia myytäväksi ja vaihdettavaksi; laivassa oli jo silloin ravintola, ja siksi matkan ”meininki” oli riehakas! Jostakin piti varata ”kortteeripaikka” yöksi. Ainut hotelli lähellä oli Atlas, kivitalo. Torin ympärillä kaikki talot olivat matalia puutaloja, esim. Kuopion teatteri. Siihen aikaan 60-luvulla me ”kaupunkilais-jätkät” teimme selvän jaon ”maalaisiin ja kaupunkilaisiin”. Omasta mielestämme tunsimme maalaisen ”tölläilystä”, kun hän katsoi näyteikkunoita, haisi ”lehmän maidolta” ja pukeutui ”palttooseen”. Suustamme lähti joskus ruma haukkumasana! Mummon kanssa muistelimme markkinatorin ”humua”: sokeaa hanurinsoittajaa, joka veteli saundeja pelistään 30 asteen pakkasessa ”kirjosormikkaissa”; häntä sai auttaa laittamalla pennejä metalliseen lippaaseen maassa; ystävä vartioi, ettei kukaan varasta; ”helppo-heikki” eli Rukkas-Antti mölysi suureen ääneen ja huijasi porukkaa kertomalla ensin roisia vitsejä ja sitten iskemällä pinoon saman käden nahkarukkasia: ”Ja kaikki satasella”! ”Lähtekäähän pojat litomaan, ettei kantapäät kulu!” Mahdoton viinan haju lemusi kaikkialla pakkasessa. Kopina kuului, kun ihmiset paukuttivat ”nahkamonoja” toisiinsa, lämpimikseen. Varislahden mummokin muisti, että täpötäyteen toriin ahtautui usein ”Maija” eli poliisiauto. Setäni Onni oli siihen aikaan tori- ja –putka-poliisina. Hän nuorena konstaapelina oli tuttu ilmestys mustassa manttelissa ja ”koppahatussa”. Hän korjasi talteen juopuneita; hätisteli tappelijoita; valvoi ”mustalaisten” hevoskauppaa; varoitti pikkupoikia taskuvarkaista; kerran hän ratkaisi tapausta, kun linja-auto oli tumpattu keskelle ahdasta toria ja ajokortiton nuorimies yritti löytää vaihdekeppiä peruuttaakseen. Oli siinä savolaista ”vilinää ja vilkettä” Pohjois-Karjalan emännälle ja vahingoniloisille pikkupojille! Tänä päivänä laiva ei vihellä Varislahden satamassa; laiva on lahonnut ajat sitten; mummot ovat lahonneet ”maaksi jälleen”; ei ole kylällä kolmea kyläkauppaa, jossa vaihtaa uutisia; koulu on mennyt ja oppilaat lähteneet ”ympäri maailmaa”; ei ole ”kinkereitä” käydä eikä mahtavia rovasteja ”kansaa säikyttelemässä”. Laivamatka Kuopioon ystäväni kanssa hänen mökissään 30 vuotta sitten elää mielessäni. Sillä reissuilla koin pappina tekeväni jotain merkityksellistä. Jorma Luostarinen