”MISTÄ TÄSSÄ ON KYSYMYS?” Papin töissä 30 v aikana törmäsin jatkuvasti kysymykseen, mitä ja miten saarnaisin: Sain palautetta, joka ei kovinkaan miellyttänyt. Toiset vaativat ”jumalansanaa”; ” älä puhu ihmisten syyhyyn”; toisille riitti ettei ”mummoja itketetty”. Lehdissä kirjoiteltiin puolesta ja vastaan; ruodittiin ulkonäkö, vaatteet ja kielimurre; jotkut heittivät avointa herjaa 25 v viereisen koulun ikkunoista; jengisakki repi 2 kertaan urheiluhousuni alas juoksulenkilläni kaupungin keskustassa; tuli soittoja kotiin ja haukkujia kotiovelle. Saarnavuoroillani osallistujatilastot eivät täyttyneet; esimies kovisteli ”oikeaan uskoon” ja ”saarnaamaan kunnolla”; ääri-ihmiset kantelivat 16 kertaa tuomiokapituliin. Kirkon viralliselta puolelta ei tullut koskaan aitoa tukea jaksamiseen ja työhon, ei minulle eikä perheelle! Itse kirkko-instituutiossa ei ollut minun kokemuksessani mitään mainostettua hyvää, johon ihmiset uskovat! Lääninrovasti kysyikin kuulusteluissaan aika fiksusti: ”Mistä tässä on kysymys?” Tuota kysymystä mietin 1000 kertaa yöllä ja vastausta kävin kysymässä toisilta satoja kertoja. Nyt kun olen eläkkeellä virasta ja pappeudesta erotettuna ”kirkon tunnustuksen vastaisuudesta” ja lueskellut tuhansia sivuja Raamattu-teologiaa, alan löytää jotain vastausta kriisiin. Tavallinen sanankuulija ei ole koskaan kuullut sanoja eksegetiikka ja eisegetiikka eikä koe kristittynä tarvitsevansa mitään sellaista. Pidemmälle edistyneille Raamatun tuntijoille sana eksegetiikka on tuttu käännöksenä ”Raamatun selitysoppi”. Se tarkoittaa mm: Raamatun lukija ottaa selvää Raamatun tekstistä: milloin, missä ja missä olosuhteissa teksti on kirjoitettu; lukija kunnioittaa tekstiä, kuuntelee sen sanomaa, etsii mitä Jumala tekstissä sanoo; lukijaa kiinnostaa tekstin syntymisajan kulttuuriyhteydet ja yhteiskunnalliset tekijät; lukijalle painopiste on tekstissä, jonka merkitystä hän etsii sen syntyajassa; hän tutkii mitä teksti sanoo, mitä kirjoittaja viestii perimätiedon kautta. Eksegetiikassa Raamatun tekstin asia ”olosvirtaa” ja ”ulos otetaan” tämän päivän lukijalle. Siten saadaan objektiivinen tekstin tulkinta, jonka pitäisi olla eri tulkitsijoille melko sama. Eisegetiikka Raamatun selitystapana on eksegetiikan vastakohta. Siinä Raamatun lukija lukee tekstiä itsestään alkaen: tarpeistaan, mielenkiinnostaan, elämäntilanteestaan, ei anna tekstin ”ulosvirrata” vaan ”lukee itsensä sisään tekstiin”. Näin ollen hän löytää Raamatusta sen mitä itse haluaa; hän hakee vahvistusta omille mielipiteilleen valikoimalla vain niitä tukevia kohtia; painopiste on lukijassa eikä Raamatun tekstissä; siten lukija ei saa tekstistä mitään loukkausta tai kehotusta; tekstin Jumala on kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan; Raamatusta tulee vastausautomaatti eikä siinä ole mitään yllättävää, ihmeellistä eikä pelastavaa! Eisegetiikka ei tee oikeutta tekstille vaan halventaa ja latistaa sen merkityksen! Eisegetiikka on subjektiivinen lähestymistapa Raamattuun. Rivipapille on tärkeintä säilyttää duuni. Siksi hän pitää päivän teemasta eisegeettisen psykologis-humanistisen esitelmän. Teksti jää sivuasiasiaksi eksegeeseineen, koska sen sanoma esim. vertaukissa on usein oman kulttuurimme vastainen. Jos saarna olisi tiukan eksegeettinen, kuulija suuttuisi kokiessaan loukkauksen. Ja pappi-parka joutuisi oikeuden eteen! Tuomiokapitulille taas on tärkeintä hidastaa kirkon arvovallan vähenemistä. Siksi se käyttää eisegetiikan mukaisesti ilmiötä ”kirkon tunnustuksenvastaisuus” papin ulosheittämisen perusteena! Jos muuten ei saada ulos, niin sillä saadaan! Eikä tuomiokapitulin tarvitse eisegeettistä perusteluaan eritellä syytetylle. Sitä kysyttäessä sanotaan: ”Sitä ei tässä sanota, riittää että me tiedämme sen!” Tänään voin vastata lääninrovastille, mistä srk:n revohkassa oli kysymys. Kamppailun myötä vuosikymmenten aikana ajauduin yhä enemmän Raamatun eksegetiikan turviin, uskoen, että papin saarnat kestävät koetuksen eksegetiikan perustalla: Onhan se yksi arvostetuimmista teol. maisterin tutkinnon oppiaineista! Jotkut seurakuntalaiset voittivat laitoksensa eisegetiikalla kiperän tilanteen, kun taas toiset eivät tajunneet tapahtumasarjasta mitään! Kirkkolaitoksen tuomarin toiminnassa eisegetiikka on tuhoisa laitokselle itselleen verrattuna sen mainostamaan ”ilosanomaan”: Laitos arvioi saarnaa ennakkoluulon mukaan, subjektiivisesti, itsestään käsin, laitoksen oletettuun etuun, srk:n syyhyyn, antamalla keinotekoisia hallinnollisia tuomioita. Kysyttäessä perusteluja sanotaan: ”Niitä ei sanota, riittää, että me tiedämme!” Ei ihme, että laitoksen virkamies-pappi kysyy syytetyltä itseltään: ”Mistä tässä on kysymys?” Jorma Luostarinen