TERTTU ON YLÖSNOUSSUT! Entisenä pappina pukkaa mieleen kaiken katoavaisuuden keskellä vanhat lapsuuden kriisit, uskonnon vastaukset ja työaikaiset pitkän kaavan koetukset. Kirjoittamalla koen saavani menneen ajan jotenkin kasaan nykyhetkessä. Eilen soitti ortodoksipappi: ”Ystäväsi Terttu on kuollut, tuletko hautajaisiin Joensuuhun viikon päästä? Sinne ei tule yhtään omaista.” ”Tulen tietenkin.” - Nyt oli Tertun vuoro, kuka on seuraava? Kun tulin srk:n papinduuniin, Tertun perhe eleli salokylällä ruohottuneen tien päässä. Mökki tuli tutuksi 25 v:n ajalta kesähelteessä ja talvituiskussa. Minusta oli tehty jo kanteluita, joissa toivottiin lähtöäni. Aina kun tulin taloon, tunsin olevani ystävä. Vaikka piha oli kivikkoinen, talon ovi rempallaan ja asunto ahdas, se ei haitannut tahtia: Minun ei tarvinnut esittää mitään, ei piiloutua papinkaapuun, ei olla ”papinnäköinen”, ei siistiä partaa, ei leikata pitkää tukkaa, ei muuttaa kielimurretta, ei tarvinnut ”olla hyvä pappi” eikä luritella fraaseja! Riitti että oltiin yhdessä, juotiin kahvit ja tunnelma loi tarinaa. Kaikki oli niin äärimmäisen yksinkertaista, alkuperäisen autenttista, väärentämätöntä, käytännön puutteiden koulussa opittua sydämen sivistystä, joka perustui elämänuskoon. Minulta itseltäni sellainen perusluottamus puuttui! Siksi menin papinkouluun. Tertun lähtö tuntui, kosketti. Seuraavana yönä ajattelin häntä kyynelin ja sain jonkinlaisen sairauskohtauksen: Joko oli minun vuoroni? Nyt vasta lähimmäiseni kuoleman jälkeen tajuan täysillä hänen merkityksensä! Terttu oli nuori hoitaessaan huushollia ja sairasta äitiään. Minun kokemuksessani hän oli rakkaudenarvoinen. Joskus oli puhetta, että lähtisimme mato-ongelle läheiselle järvelle. Nyt on onkija poissa ja leppähuiska kuivumassa räystään alla. Tämä vavahduttava kokemus yhdisti ajatukseni aivan muuhun, historiallis-kriittiseen Raamatun selitysmetodiin, jota UT:n selittäjät globaalisti käyttävät tekstien tulkinnassa. Jeesuksen ylösnousemus selitetään: Ensin suullisessa perimätiedossa ja sitten muutama vuosikymmen myöhemmin kirjoitetuissa raamatuissa eli koodekseissa kirjoittajat eli redaktorit (toimittajat) tulkitsivat ylösnousemukseen liittyneiden ihmisten uskonnollisia kokemuksia. Meidän kannaltamme 2000 v myöhemmin Jeesuksen ylösnousemus-asiassa kukaan ei pääse sen pidemmälle kuin, että hän lukee UT:sta suomenkielellä ikivanhaa kertomusta, joka on syntynyt alunperin kreikankielisistä käsikirjoituksista kaislan palasilla, nahan palasilla ja savilaatoissa. Sieltä myöhemmän kirkon ihmiset kopioivat ne kopioiden kopioiden kopioina eteenpäin, aina tänne Pohjois-Karjalaan asti. Oppinut teologi-maisteri-tohtori tutkii Raamatun uskonperinteen reittiä eikä voi sanoa mitään Jeesuksen ylösnousemus-tapahtumasta, mutta matalan majan Terttu voi kokea uskossaan iankaikkisesti enemmän, ylösnousseen Jeesuksen eli Kristuksen pelastavan rakkauden. Uskon enempi ymmärtämisen tie on minulle ollut pitkänihana vaivanponnistus. Papin työssä tutkin asiaa ja kerroin väliaikatuloksiani srk:lle. Minulle ei sopinut vain pelätä, nyökytellä hiippakuntahallinnolle ja toistaa toisten keksimiä fraaseja. Yritin vapautua pelosta etsimällä totuutta. Olinhan ”kirkon tunnustuksen mukaan” paitsi vääräoppinen, myös pappina ”vastuussa Jumalalle”. Halusin käsittää sen, mistä juuri minä olin vastuussa! Ystäväni Terttu auttoi elämällään minua askeleen eteenpäin. Nyt arkun äärellä, kokemuksessani, Terttu on ylösnoussut kuolleista eikä meidän läsnäolevien tarvitse kysyä mitä se tarkoittaa. Kenties jotain vastaavan voimakasta ja syvää, itkettävän ihanaa iloa ja ihmissielua ylentävää kokivat matalan majan ystävät heidän Mestarinsa haudalla 1. pääsiäisenä. Jorma Luostarinen

IHMISET KIRJOITTIVAT RAAMATUN Minua on koko ikäni kiehtonut ja vaivannut uskonasiat. Etsin lohdutusta ja tarkoitusta elämääni sieltä täältä, erityisesti uskonnosta mutta en saanut kaipaamiani vastauksia lapsuudessani enkä nuoruudessani. Siksi ajauduin teologiseen tiedekuntaan etsimään ja sillä tiellä olin pappina 30 v Pohjois-Karjalassa. Tapasin kymmeniä tuhansia ihmisiä esim. toimituksissa, jumalanpalveluksissa, laitoksissa ja kodeissa. Näin jälkikäteen entisenä pappina se aika oli monipuolista ja omaa kyselyäni rikastuttavaa. Lukuisat minusta tehdyt kantelut merkitsevät minulle sitä, että minun lähtökohdistani tehty papintyö ei toiminut srk:n voimahenkilöiden mielestä eikä siksi myöskään hiippakuntahallinnon kontrollissa. Ystäviä oli paljon, kotikäyntejä 16000, mutta sieltä saatu tuki ei painanut vaakakupissa! ”Vanha suola janottaa.” Nyt olen lueskellut vanhoja kurssikirjoja uudelleen ja netistä tuhansia sivuja moderneista UT:n raamatunselitysopeista siitä, miten kristinusko syntyi Rooman valtakunnan aikaan kahtena ensimmäisenä vuosisatana. Vaikka luin aikoinaan papinkoulussa, asia ei selvinnyt: Olin kiinni lapsuuteni kodin, opettajan ja rippikoulun opetuksessa, johon ei mahtunut mitään kyselyä eikä uskon ongelmointia: Akanat oli jo silloin lopullisesti puitu!. Toisen maailmansodan molemmin puolin Länsimailla on esiintynyt monenlaisia ymmärtämis- ja selitystapoja siitä, miten UT:n kirjat ovat syntyneet. Tulkinnan päälinja nykyaikaa kohti lähtee valistuksen aatteita seuraten ja niitä edelleen muokaten. Kun ajattelen tekemiäni kotikäyntejä mummojen matalissa mökeissä, voin tajuta sen valtavan kuilun mikä on teologisen tietämisen ja ihmisten tosiasiallisen elämisen välissä! Mummot elävät sairaina pikkumökeissään, kantavat kipeällä selällään lämmityspuita, keittävät papille kahvit ja kenties ajattelevat, että sellainen ”kristillinen palvelus ja kokoontuminen virrenveisuineen” on samalla ”palvelusta Herralle ja vie evankeliumin asiaa eteenpäin”. Eikö niin: Mummo aattelee tosi kauniisti! Minua miltei itkettää tuollainen autenttinen alkuperäisyys! Evankeliumi on yksinkertaista, koettavaa hyvää ylhäältä: Ollaan yhdessä, ollaan ihmisiä, antaa sydänten sykkiä ja hengityksen kulkea. Rakkauden Henki saapuu ylhäältä kaikille läsnäoleville, elävöittäen, hoitaen, antaen voimaa huomiseen. Uskovien kokoontumisessa on kysymys rakkaudesta, saadusta ja eteenpäin siirrettävästä rakkaudesta! Mutta mutta: Oman ”ihanan piirin” lisäksi tärkeämpää on sietää toisinajattelevia! 1960-luvun Katekismuksesta syntyi siihen aikaan sellainen vaikutelma, että ”Jumala ilmoitti pelastustahtonsa valitsemiensa palvelijoiden kautta”, ja se oli sillä hyvä, aamen, eikä sietänyt mitään kyselyjä, puhumattakaan epäilyistä ja ennakkoluuloista. Valistuksen jälkeinen päälinjan raamatunselitys tiedekunnassa sen sijaan on täynnä epäilyä, etsintää ja uusia tulkintoja. Tutkimuksen kentällä yliopistossa eletään aivan toisenlaista elämää kuin kirkon srk:issa, joissa kaikin mahdollisin keinoin jankataan ”hyväksi koettua” paikallisperinnettä. Historiallis-kriittisessä tulkinnassa, joka on läpäissyt Suomenkin 1970-luvulta lähtien eksegetiikassa, ei olekaan mitään itsestään selvää pyhän aluetta, jota ihminen ei voisi eikä saisi koskea: Tabu-Raamatun aika on auttamattomasti ohi! Kaikkialla kristikunnassa teologiset päälinjat toistavat, eri vivahtein, että eri näköiset ja kokoiset ihmiset kirjoittivat UT:n: UT koostuu suullisista ja kirjallisista lähteistä ajanlaskun alun kielillä. Toimittajat eli redaktorit kirjoittivat kaislalevyihin, nahkan palasiin ja savilevyihin ihmisten uskon kokemusten perinnettä; he tulkitsivat ja muokkasivat raamattuja eli koodekseja, niiden kopioita ja niiden osia, joita oli tuhansia. Alkuperäisiä tekstejä ei ole löydetty. Niitä kirjoitettiin srk:ien tarpeisiin, opetukseen, kirkkoinstituution itsemäärittelyyn ja esim. rajaamaan sitä mitä kristinusko on ja mitä se ei ole. Tilastot osoittavat, että tänään vanhamuotoiset sanamäärittelyt eivät tuota hedelmää, koska nykyihminen ei ymmärrä muinaisen maailmankuvan asioita! Raju uusi tulkinta voi olla tuhon tie entiselle! Loppujen lopuksi: Huippu-eksegeetti ei pääse isossa ponnistelussaan sen pitemmälle kuin Pohjois-Karjalan oppimaton uskovainen mökin mummo, joka ei ole koskaan kuullut sanaa teologia! Nimittäin: Kaikki Jumalan kohtaaminen avautuu ihmiselle vain uskosta, uskomalla – Raamatun mukaan! Jorma Luostarinen

MIKÄ PELASTAA? Ajatukseni lähti käyntiin näin joulun jälkeen aamuteeveestä, kun siellä puhuttiin ilmastonmuutoksesta, paukkupakkasista ja hirmuhelteistä. Juuri nyt mittari näyttää ikkunassani -30. Tällaiset ääri-ilmiöt tulevat jatkumaan ja pahenemaan. Ne tulevat aiheuttamaan terveyshaittoja, särkemään teknisiä laitteita ja vaarantamaan yhteiskunnan toimintoja ja kansalaisten turvallisuutta. Kova kuumuus, Suomessakin + 40, aiheuttaa suurkaupungeissa vanhuksille, alkoholisteille, sairaille ja lihaville ihmisille hengenvaaralliset olosuhteet. ( Näin ko. ohjelma ). Ihmiset asuvat esim. Helsingissä tiheään rakennetuissa kivitaloriveissä, joiden välissä tuhannet autot saastuttavat ja lämmittävät ilmaa. Se paikallaan olevana kiertää sisälle huoneisiin, jossa ihmiset voihkivat kuumuudesta. Kaupungeissa pitäisi olla vapaata tilaa: lampia, puistoja ja metsiä, joiden vaikutuksesta ilma puhdistuu ja kiertää moneen suuntaan. Muistan papinkouluajoiltani 55 vuotta sitten silloisen kohuaiheisen tenttikirjan ”Rooman raportti: Kasvun rajat” vuodelta 1972. Siihen oli koottu maailman eri tieteenalojen tulevaisuuden ennusteita maapallon elämän tilasta tulevaisuudessa, jos ihmiskunta toimisi samalla tavalla ja samojen arvojen mukaan kuin siihen asti. Olin silloin vähän yli 20-vuotias ja tentin ko. kirjan 2-3 kertaan eri kursseilla. Kirjan aiheet tuntuivat teologiaan verrattuna aivan utooppisen vaikeilta, teoreettisilta ja kaukaisilta kuvitelmilta: Ne toteutuisivat ”sitten joskus eikä minun elinaikanani”! Minua ei aihe koskettanut pätkääkään ja halusin vain saada hyvän tenttituloksen. Tänä päivänä täällä kauniissa Pohjois-Karjalassakaan ei tarvitse lukea kirjoista ja kysyä viisailta, missä mennään ja mikä on ihmiskunnan nykyisyys ja tulevaisuus. Jo alakoululaiset tietävät sen ja kaikki näemme joka päivä sen jumalattoman saastutuksen, jota ”uljas ihminen” aiheuttaa luonnolle ja sitä kautta itselleen. Vielä joku vuosikymmen sitten uskonnossakin puhuttiin positiivisesti ”ihmisen erityisasemasta ja tehtävästä luomakunnan kruununa”. Nyt voimme arvioida tulosta myrkkykaasujen ja raunioiden sumussa! Tänään on toteutunut se, mistä Rooman klubi uumoili. Ei tarvitse kuin katsoa pakkasmittariin! Entiset ennusteet ovat tänään realiteetti ja uudet ennusteet vielä huonompia! Papinkoulussa piti tenttiä kymmeniä tuhansia sivuja, joissa pohjimmaltaan piili aina sama kysymys: Miten ihminen voi pelastua? Teologeille ja uskovaisille se kysymys liittyy ajasta aikaan ihmisen uskonsuhteeseen Jumalan kanssa. Koettuna uskossa vastaus on Jumalan hyvä lahja. Tämän päivän ihmisellä tuo sama kysymys on hänen edessään joka päivä hyvin arkisella tavalla, kun media tuo sen väkisin hänen eteensä. Miten me tulkitsemme 1960-luvun Katekismuksen kohdan ”Jumala johtaa kaikki.” Jos itse jäämme toimettomiksi, näemme sen mukaisia seuraamuksia. Jorma Luostarinen

JÄITÄ HATTUUN, UUSI SEURAKUNTA! Sattumalta netistä aukeni keskustelu- ja luentovideo ”Tieteen rajoilla”, jossa eri alojen oppineet ammattilaiset kertoivat taustoistaan käsin mielipiteitään uskonnon tarpeellisuudesta ja historian Jeesuksesta. Toinen laita oli taustastaan johtuen uskontoa vastaan ja toinen laita pyöritteli vakuuttavasti Jeesuksen ja uskonnon puolesta. Kuuntelin videota puolisen tuntia, kunnes heräsin sen ääneen: Olin nukahtanut esityksen vaikeaselkoisuuden takia. Nyt kun Outokummun srk ja Polvijärven srk yhdistyvät uudeksi srk:ksi 1.1.2024, mieleeni tulee erään luennoitsijan puhe UT:n kirjojen synnystä ja erityisesti Jeesuksen tekemistä ihmeistä. Selvästi näkyi, että luennoitsija oli lukenut uusimpaa Raamatun historiallis-kriittistä selitysoppia ( liberaaliteologia? ), jonka mukaan Raamatun kirjat kertovat kirjoittajistaan ja kertomusten ihmisten uskonnollisista kokemuksista. Ts. UT:ssa kerrotaan tapahtumista sen mukaan, miten ne koettiin. Kirjoittaja eli redaktori tulkitsi tekstiin ihmisten kokemuksia. Videon luennoitsija esitti asiaa erityisesti Jeesuksen tekemien ihmeitten näkökulmasta. Vielä tänäkin päivänä uskonnolliset ihmeet ja ihmeet yleensä ihmetyttävät ihmisiä! Luennoitsija totesi, että ihmeitä tavataan muissakin uskonnoissa. Niillä selitetään maailman syntyä, ihmisen paikkaa ja tarkoitusta maan päällä. Ihmeissä on paljon yhtäläisyyksiä, kun niitä verrataan maapallon eri alueilla ja eri kulttuureissa. Mutta ne selitetään eri tavoin! Yhdenlainen kertomus yhdessä yhteisössä tulkitaan ja raamitetaan eri tavalla kuin toisessa yhteisössä, vaikka kertomuksen ja ihmeen juoni on sama. Entisenä pappina ko. video tuo mieleeni oman palvelukseni srk:ssa, raskaan kädenväännön oikeasta opista ja viime syksyn kirjoittelut paikallislehdessä, kun polvijärveläiset väänsivät kättä hevi-messuista ja Pride-kulkueista. Ko. video antoi minulle apua ymmärtää seurakuntalaisia, heidän Jeesustaan ja heidän vaatimuksiaan, kun he katsovat ”vääräuskoisiin” ja ”vääriin opettajiin”. Kysymys on yksistä ja samoista Jumalan ja Jeesuksen ihmeistä UT:ssa, mutta ne ymmärretään, koetaan ja tulkitaan omien raamien eli uskonyhteisön sisällä ja sen mukaisesti. Outokummussa pitkän perinteen mukaisesti on opittu tulkitsemaan Jeesusta yhdellä tavalla, ” kotoisesti”, ”niin kuin ennen”, mutta Polvijärvellä sen perinteen mukaisesti, osittain eri tavalla, johtuen sen perinteen saarnamiehistä, papeista ja kristillisyyden laadusta. Saattaa olla, että tavallinen outokumpulainen ei ihan tule viihtymään Polvijärven kirkossa ja päinvastoin: ”Siellä on ihan eri henki”, ”minä lähden kotikirkkooni”. Ko. videosta minä opin sen, että Jeesus on UT:n mukaan kaikkien, koko maailman yhteinen, eikä häntä pidä omia ja raamittaa yhteen ryhmään. Hänet koettiin ja tulkittiin monin tavoin, monien kulttuurien tyyliin jo alussa. Nykyraamatunselittäjien mukaan kellään ei ole hallussa ”oikeaa kristinuskoa”! Siinä on ihmettä kerrakseen uudelle, kahden leirin seurakunnalle ja hiippakuntahallinnolle, kun se ”kirkon tunnustuksella” mittaa UT:a! Jäitä siis hattuun molemmin puolin! Jorma Luostarinen

VIHAINEN VANHUS Näin joulun alla mieleni herkistyy palaamaan lapsuuden joulun odotukseen: kuusi kynttilöineen ja tuoksuineen, kotiväki, joulusatu, enkelit, joulukirkko, joulurauhan julistus, käynti sukulaisten haudoilla ja tietenkin joululahjat. Kaikki ne ovat kaukana menneisyydessä ja läheiset ihmiset, joita katsoin ylöspäin, ovat kuolleet. Voin ymmärtää ja kokea elämää. Nuorena ollaan terveitä ja voimakkaita, katsotaan eteenpäin. Mutta se on totta, että vanhuus yllättää. Jos päiviä riittää, joutuu toteamaan sen. Omalla kohdallani kaikki muuttui, kun sairastuin ja vammauduin pysyvästi. Sen jälkeen itse huomaa ja toiset huomauttavat, että toiminnot ovat vajavaisempia. On myönnettävä, että epäonnistumisen määrä voimistuu päivä päivältä: tarvitaan lääkkeitä, hoitoja, tukitoimia ja ollaan riippuvaisia toisista ihmisistä. Omalle luonteelleni ei ole sopinut alistuminen toisten komentoon ja olemaan riippuvainen holhouksesta. Huomaan, että tulen vihaiseksi, kun epäonnistun. Psykologisesti asia onkin niin: Torjuttu ihminen tulee aggressiiviseksi, vihaiseksi! Ja se että epäonnistuu teoissaan, on juuri samaa. Epäonnistunut ihminen kokee omassa mielessään ikään kuin hyökkäyksen ulkoapäin. Hän alkaa raivota hoitajille, lääkäreille, sosiaalisossulle, opettajalle, papille, puolisolleen, kotiväelleen ja potkaisee lopuksi kissaparkaa vihapäissään. Kuka ymmärtää vihaista vanhusta, joka epäonnistuu, haluaa tehdä asiat itse mutta ei osaa, ei jaksa eikä saa ehkä keneltäkään mitään sympatiaa? Vanha ihminen on vaarassa jäädä niin yksin, että hän voi kuolla suruun, toisten rientäessä asioilleen, kertoessaan hauskoja juttuja, kehuessaan saavutuksiaan. Nyt vanhana vasta minäkin ymmärrän jonkin verran vanhuksia, koska olen enemmän heidän kaltaisensa. Aivan eri asiat ovat nyt tärkeitä kuin silloin, kun sytytin tulia lapsuuteni joulukuuseen. Sitä paitsi monet vanhukset ovat oikeasti kovassa tilanteessa, ei vain johtuen luonteesta ja psyyken tekijöistä, vaan koska vanhuksia kohdellaan huonosti eikä vanha ihminen useinkaan kykene puolustautumaan: hänet jätetään viemättä hoitopaikkoihin, rahaa varastetaan, omaisuutta tuhlataan ja kerrotaan, että kaikki on ihan hyvin. Vähemmästäkin ihminen, vanhus, suuttuu ja jää yksin. Nämä ovat esimerkkejä ja vanhusten omaisilla on vastuu! Vihainen vanhus on vahva oire! Omalla kohdallani olin näköalapaikalla tehdessäni seurakuntapappina spontaaneja kotikäyntejä lähinnä vanhusten koteihin. Siellä matalissa majoissa näin missä lähimmäinen menee. Siihen verrattuna en voinut kuin ihmetellä, miten vanhukset kestävät vastoinkäymisiä ja sietävät omaa epäonnistumistaan kaikessa asumisen ja elämisen vajavaisuudessaan! Heihin verrattuna minulla, ainakin ulkoisesti, asiat olivat hyvin. Mutta heillä oli selkeämpi pohja elämälle kuin minulla. Minun on pitänyt etsiä koko ikäni elämäni perustaa, myös lähtemällä aikoinaan papinkouluun. En haluaisi olla vihainen vanhus! Joulun sanoma sydämissä saattaa avata meitä ainakin ymmärtämään vanhuksiamme, kuuntelemaan heitä, pysähtymään hetkeksi, ja sitä kautta hillitsemään itseämme. Hekin ovat lapsina sytyttäneet kynttilän, sydän kaivaten nähneet enkeleitä ja katsoneet auttajaansa ylöspäin. Jorma Luostarinen

RAJAN TURVANA Rajaa maamme rakkahinta Suomen mies nyt vartioi, eestä maansa, kodin, heimon kaikki alttiiks` antaa voi. Vainolainen julma, halpa lyödään maahan paatunut. Hurjemmin jos lyöpi kalpa, pian päättyy taistelut. Veljet valkohangillamme, kohti tulta kuumimpaa! Kaikki voimat ponnistamme takanamme kallis maa! Kotijoukot turvattomat seuraa meitä aatoksin, poikiansa, jotka ovat täällä näin mallihin. Talvi vaati raskaat lunnaat, mutta kaikki kestettiin, vallattiin kaikki kunnaat, uupumatta taisteltiin. Suomen kevät kohta koittaa, päämäärään päästy on. Vääryyden vallan voittaa kohta valta auringon. Riennä veikko riemumiellä rohkeasti taistohon, kohta ollaan voiton tiellä, rajat uudet saatu on. Tkm. Aatto Luostarinen 20 v. Petroskoi 1942

ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ Tämä runo on isäni kirjoittama kranaattien räiskeessä tykistön korsussa v. 1942 Petroskoissa Venäjällä, 250 km itään Outokummusta. Silloin oli jatkosota ja isäni oli 20-vuotias. Kirjoitus julkaistiin Viikonloppu-nimisessä lehdessä samana vuonna ja kirjoittaja palkittiin. Minä sain runon säilytettäväksi 50 vuotta sitten ja paperissa näkyy ajan patina. Muistan sen hetken Kuopiossa, kun minulle annettiin tuo runo- lappu. Olin silloin samanikäinen kuin isäni, papinkoulua käyvä nuorukainen, täynnä elämänvoimaa, innokkuutta opiskeluun ja valmis haastamaan uskovaiset ja papit kädenvääntöön teologisista hienouksista. Tuntemukseni liikkuivat silloin äärimmäisen erilaisisssa olosuhteissa verrattuna isääni. Enpä arvannut runon saa- dessani, että tulisin miettimään 50 vuotta myöhemmin nyt kirjoittamiani asioita! Se on pitempi aika kuin isäni koko elämä! Kun kuuntelen ja katselen sanomia sodista tänä päivänä, mieleeni tulee tuo runo: Miten samanlaista henkeä siinä onkaan kuin mitä tänään itsenäisyyspäivänä koetaan suomalaisissa kodeissa ja ihmisten sydämissä! Jatkosodan aikaan rajan tälläpuolen oli turva kuten tänään, koska nuoret pojat olivat henkensa uhalla turvaamassa maata. Isänmaallinen henki oli korkealla yhteisessä ahdingossa, kotia ja läheisiä tarvittiin, koska ne oltiin menettämässä. Aivan saman- lainen sydämen syke on tunnistettavissa tänään täällä Suomessa ja päivä päivältä se tunne voimistuu ja huolestuttaa: Nyt on vielä näin mutta maailman kuvia katsoessa ei tiedä kuka on seuraava. Isäni muisto herkisti minut tutkimaan mennyttä aikaa, yhteisiä asioita, avautumaan tunnoilleni, ja hyödyntämään isäni perintöä. Monin tavoin tulee kiitollinen mieli matkani jatkuessa elämäntiellä. Nyt näen enemmän mistä tulen. Jorma Luostarinen