VIHAINEN VANHUS Näin joulun alla mieleni herkistyy palaamaan lapsuuden joulun odotukseen: kuusi kynttilöineen ja tuoksuineen, kotiväki, joulusatu, enkelit, joulukirkko, joulurauhan julistus, käynti sukulaisten haudoilla ja tietenkin joululahjat. Kaikki ne ovat kaukana menneisyydessä ja läheiset ihmiset, joita katsoin ylöspäin, ovat kuolleet. Voin ymmärtää ja kokea elämää. Nuorena ollaan terveitä ja voimakkaita, katsotaan eteenpäin. Mutta se on totta, että vanhuus yllättää. Jos päiviä riittää, joutuu toteamaan sen. Omalla kohdallani kaikki muuttui, kun sairastuin ja vammauduin pysyvästi. Sen jälkeen itse huomaa ja toiset huomauttavat, että toiminnot ovat vajavaisempia. On myönnettävä, että epäonnistumisen määrä voimistuu päivä päivältä: tarvitaan lääkkeitä, hoitoja, tukitoimia ja ollaan riippuvaisia toisista ihmisistä. Omalle luonteelleni ei ole sopinut alistuminen toisten komentoon ja olemaan riippuvainen holhouksesta. Huomaan, että tulen vihaiseksi, kun epäonnistun. Psykologisesti asia onkin niin: Torjuttu ihminen tulee aggressiiviseksi, vihaiseksi! Ja se että epäonnistuu teoissaan, on juuri samaa. Epäonnistunut ihminen kokee omassa mielessään ikään kuin hyökkäyksen ulkoapäin. Hän alkaa raivota hoitajille, lääkäreille, sosiaalisossulle, opettajalle, papille, puolisolleen, kotiväelleen ja potkaisee lopuksi kissaparkaa vihapäissään. Kuka ymmärtää vihaista vanhusta, joka epäonnistuu, haluaa tehdä asiat itse mutta ei osaa, ei jaksa eikä saa ehkä keneltäkään mitään sympatiaa? Vanha ihminen on vaarassa jäädä niin yksin, että hän voi kuolla suruun, toisten rientäessä asioilleen, kertoessaan hauskoja juttuja, kehuessaan saavutuksiaan. Nyt vanhana vasta minäkin ymmärrän jonkin verran vanhuksia, koska olen enemmän heidän kaltaisensa. Aivan eri asiat ovat nyt tärkeitä kuin silloin, kun sytytin tulia lapsuuteni joulukuuseen. Sitä paitsi monet vanhukset ovat oikeasti kovassa tilanteessa, ei vain johtuen luonteesta ja psyyken tekijöistä, vaan koska vanhuksia kohdellaan huonosti eikä vanha ihminen useinkaan kykene puolustautumaan: hänet jätetään viemättä hoitopaikkoihin, rahaa varastetaan, omaisuutta tuhlataan ja kerrotaan, että kaikki on ihan hyvin. Vähemmästäkin ihminen, vanhus, suuttuu ja jää yksin. Nämä ovat esimerkkejä ja vanhusten omaisilla on vastuu! Vihainen vanhus on vahva oire! Omalla kohdallani olin näköalapaikalla tehdessäni seurakuntapappina spontaaneja kotikäyntejä lähinnä vanhusten koteihin. Siellä matalissa majoissa näin missä lähimmäinen menee. Siihen verrattuna en voinut kuin ihmetellä, miten vanhukset kestävät vastoinkäymisiä ja sietävät omaa epäonnistumistaan kaikessa asumisen ja elämisen vajavaisuudessaan! Heihin verrattuna minulla, ainakin ulkoisesti, asiat olivat hyvin. Mutta heillä oli selkeämpi pohja elämälle kuin minulla. Minun on pitänyt etsiä koko ikäni elämäni perustaa, myös lähtemällä aikoinaan papinkouluun. En haluaisi olla vihainen vanhus! Joulun sanoma sydämissä saattaa avata meitä ainakin ymmärtämään vanhuksiamme, kuuntelemaan heitä, pysähtymään hetkeksi, ja sitä kautta hillitsemään itseämme. Hekin ovat lapsina sytyttäneet kynttilän, sydän kaivaten nähneet enkeleitä ja katsoneet auttajaansa ylöspäin. Jorma Luostarinen