ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ Tämä runo on isäni kirjoittama kranaattien räiskeessä tykistön korsussa v. 1942 Petroskoissa Venäjällä, 250 km itään Outokummusta. Silloin oli jatkosota ja isäni oli 20-vuotias. Kirjoitus julkaistiin Viikonloppu-nimisessä lehdessä samana vuonna ja kirjoittaja palkittiin. Minä sain runon säilytettäväksi 50 vuotta sitten ja paperissa näkyy ajan patina. Muistan sen hetken Kuopiossa, kun minulle annettiin tuo runo- lappu. Olin silloin samanikäinen kuin isäni, papinkoulua käyvä nuorukainen, täynnä elämänvoimaa, innokkuutta opiskeluun ja valmis haastamaan uskovaiset ja papit kädenvääntöön teologisista hienouksista. Tuntemukseni liikkuivat silloin äärimmäisen erilaisisssa olosuhteissa verrattuna isääni. Enpä arvannut runon saa- dessani, että tulisin miettimään 50 vuotta myöhemmin nyt kirjoittamiani asioita! Se on pitempi aika kuin isäni koko elämä! Kun kuuntelen ja katselen sanomia sodista tänä päivänä, mieleeni tulee tuo runo: Miten samanlaista henkeä siinä onkaan kuin mitä tänään itsenäisyyspäivänä koetaan suomalaisissa kodeissa ja ihmisten sydämissä! Jatkosodan aikaan rajan tälläpuolen oli turva kuten tänään, koska nuoret pojat olivat henkensa uhalla turvaamassa maata. Isänmaallinen henki oli korkealla yhteisessä ahdingossa, kotia ja läheisiä tarvittiin, koska ne oltiin menettämässä. Aivan saman- lainen sydämen syke on tunnistettavissa tänään täällä Suomessa ja päivä päivältä se tunne voimistuu ja huolestuttaa: Nyt on vielä näin mutta maailman kuvia katsoessa ei tiedä kuka on seuraava. Isäni muisto herkisti minut tutkimaan mennyttä aikaa, yhteisiä asioita, avautumaan tunnoilleni, ja hyödyntämään isäni perintöä. Monin tavoin tulee kiitollinen mieli matkani jatkuessa elämäntiellä. Nyt näen enemmän mistä tulen. Jorma Luostarinen