OS 1.6.91 Elo ihmisen hetken kestää muuksi muuttuu kuni muistomme menneet Painuvat virtaan ikuisuuteen herättävät kaipuun saartavat suruun ja me kuljemme yksin minäkin Mies luopui puolisostaan pihastaan rakennuksista kalaverkoista veneen satamasta, kättensä töistä kaikesta Se on kova pala lähtijälle joka ei löydä mitään sanoja sanomaan vaan vaipuu pelkästään vain loputtomaan ikävään Koti sinne on miehen mieli rakkaansa luo joka hänelle kaikkensa tuo Vajaaksi jää elämä meiltä emmekä huomaa kaikkea saatua tarpeeksi ajoissa kun kaikki on liian myöhää Anna anteeksi Herrani armahda Jeesukseni

Kesään päin 28.5.91 Ihminen kuljet sä varhain määräsi mittaat askelta otat edessä elämän katveessa suuren ihmeen Tänne me synnymme selitämme, sanomme, yritämme ymmärtää kaikessa kiireessä vaivassa pienissä iloissa, jotka saattelevat kaukaisille vuorille. Yhdessä kuljemme matkaamme maisemissa joita reunustavat hopeiset puut mutta illan viileydessä katsomme kauas ulapalle sinne missä yksinäinen sielu yhtyy kaukaiseen rantaviivaan. Niin kuluu elämä meidän osaltamme minun kohdallani minussa Minä murehdutan sieluni menneeseen ikävään ja katson uuteen aamuun minkä osaan…….

Sateinen tie Tie kiitää edessäni, nousee taivaaseen päin ja ihmiset pysyvät rannalla. Toisen puolen tullaan, mennään, autoilla kiire, risti. Se on minun ristini. Länteen se katsoo itään. Siellä ne tulevat suuret surut ja pienet ilot lohduttavat kulkijaa. Puut jo kallistuneet tielle päin. Ne kasvavat kuin ihmistaimi, joka pakkasessa yrittää putkahtaa, mutta siihen se jää jäätyneen maan rajaan. Sateinen tie tänään, kiiltelee Luojan auringossa, pimentyy Luojan varjoon. Oi, elämä, oi siunaus, kun tallaamme allemme sateisella tiellä. Kuin uni, elämä ihmisen, kun hän kerran vaipuu ja Luojansa edessä täysin taipuu…..

Äitienpäivä 12.5.91 Äidissä riittää minulle ainakin ajattelemisen aihetta: Minun äitini! Äiti muistoissa oudoilla teillä, lapsuuden, nuoruuden teillä, varhain ja myöhemmin. Äiti rakkaudessa, lapsen rakkaudessa ja äidin. Ihmeellisesti äiti vastaan tulee, kun kuljen hänen haudalleen, äänensä, katseensa, ystävällisyytensä, kun itkii lapsensa vaivassaan. Paljon puhuttiin, puhuttiin turhaa ja asiaa, mutt paljon sanomatta jäi! Kynttilä kädessä haudalleen polvistun, edessä emoni armaan. Kiitän niin varmalleen, opasti tähtien tarhaan Jumalaan katsomaan…….

L.J.K. 11.5.91 Herra, tykösi ylennän sieluni. Tulkoon osaksemme armosi. Elämästä on ihminen, henki Henkäyksestä, sielu Luojansa työnä, paljon rakkaudessa, kutsuttu Rakkauteen, kunnes maahan palaamaan. LK, nuori mies, toimi vahvasti pitkään, opiskellen, työskennellen saavutuksesta toiseen, aina vaan uuteen tavoitteeseen. Mennyt ei palaa, ei mies eikä saavutukset. Itkien tänne tullaan, itkien lähdetään ja me kylmät ihmiset niin usein, pääsemme hieman lämpenemään, kun katsomme toista, joka lähtee, esimerkiksi ja opetukseksi. Siunaa Herramme muistonsa, anna meillekin armoa……..

Helatorstai 4.5.91 Taivaaseen käy matkamme maasta matalasta. Hengessä ja totuudessa? Minä pakkaan reppuni, katson autereista ulappaa, istahdan varjoon. Oi, Herrani taivaassa, vedä minua armollasi ylöspäin! Kaunista köyhä sielu Hengelläsi! Niin pääsen ehkä pyhien tuntoon. Tekstissä Jeesus rukoilee Isää. Hän haluaa omiensa olevan kanssaan ja kokoaa heidät kasaan, yhteen ylistykseen, yhteen lauluun pientä ihmistä siunaamaan. Meille jää heikoksi omalta puoleltamme, saatava se on lahjaksi, ylhäältä tulevaksi. Isä on rakastanut Poikaa, meidän rakkaudettomuuden tähden ja siitä avautuu meille kehotus rakastamaan…….

T.H. 3.5.91 Helppoa elämää lieneekö? Turhaan toisia kadehdimme, koetamme kestää, toisemme unohdamme. Vajaa ihminen rakastamaan, itsekäs ihminen, itselleen outo, kaiken kahmisi, omakseen ottaisi. Mitä miettinyt TH lienee? Niin hiljainen mies, minne sun kulki ties? Aatoksineen, toiveineen, pettymyksineen, kaipauksineen? Tietänsä tunne ei ihminen, omaansakaan, paljon jää sanomatta, liikaa sanotaan.. . . Katsotaan Jeesuksessa elämään, uuteen elämään, toivoon ja anteeksiantamukseen…..