TUOMIOKAPITULIN TIETOON ON TULLUT 2. 3.2.90 Et malttanut kauan. Kokosit 50 muuta. Sen syy, sen syy! Takana kaatuneitten muistopäivä. Annoit nimesi, menetitkö sen? Omena kukki, kuin luimme vaatimuskirjettä ja ystävät yrittivät uutta, virittää toiveikuutta. Vahvat syytteet: loukkaaja, ei-toivottu, tyrmistyttävä, omalaatuinen, uskomaton ja papiksi sopimaton! Minäkö olen este saapua kirkkoon? Tahrinko paikan likaisella puheella? Minäkö rasitus, kun hoidan lapseni isyyslomalla? Kukat omenapuussa kertoivat aivan muusta, kun itkuni pääsee suusta. 6 vuoden päästä saan jo selvää valittajan käsialasta, nimestä, ja askeleeni varmistuu edessäsi. Puut ja pensaat kuiskivat sinusta. Mitähän ne tuumivat minusta? Mutt pitkä on työ, kun tilanteeseen joutuu ja itsensä ajaa. Monta edessä terapiavuotta!

TUOMIOKAPITULIN TIETOON ON TULLUT 1. 3.2.90 Kirjoitit minulle kirjeen kapitulin kautta. Siitä on 6 vuotta. Sinä tuntematon, jätit nimen ja osoitteesi. Miksi toivoit uskovaista pappia tilalleni? Mitä muuta voisin olla? Et tullut juttelemaan, menit piispalle rollaamaan. Olit kirjeessä vihainen. Sinun tunteesi, minun saarnani! Tasapeli. Kadulla joskus näyttäydyt kuulemma. Vuosien päästä tunnistin ja jutuistasi toisilta korvia höristin. Miksi jatkoit, jatkat, jotta minä saisin hatkat ja nollaisin saavutukseni? Ei sille enää voi mitään. Se on mennyttä ja minä olen tuomittu mies. On riskiä rukoilla toiselle pahaa, vaikka kuinka Herran edessä, mieli itselle tärkeässä, mutta tarkoitus toista särkemässä. Se oli sitten minun tieni ja viitoitti tulevan päivän.

MINÄ KASTAN SINUT 3.2.90 Kaivan kirjat kassista. Isä tuo kasteilmoituksen, äiti pukee vauvaa. Kirjoitan nurkassa papereita. Kummit tietävät läksyn. Kameroita viritellään. Laitan alban päälle ja astun kastepöydän taa. Kaikki on valmista: Tulkaa! Isän ja Pojan… Kuumuus painaa päälle. Puhun ja ojennan kynttilän. Kädet pannaan päälle. Vielä matkaa kaavan loppuun, huokaan ja peitän kasvoni. Tytöllä on minihame päällä ja kauniit sääret. Puhun ja ajattelen muita. Kyllä pappi osaa ja tietää luen ihmisten kasvoilta ja selkeä minun roolini onkin. Antaa vaan mennä! Kummi nostaa lapsen ylös vedestä, näyttää näyttämättä rinnat. Koenko mielihyvää, mielipahaa, kun kaikki tallentuu nauhalle, paitsi tunteet ja ajatukset, ei suoraan? Kyllä sen armosta täytyykin olla!

KOHTI HUOMISTA Tämä ilta on kulunut pitkälle. Päivän kuvat tuoreina. Kaksitoista kotikäyntiä, liukastelua tiellä, ihmisten pettymyksiä, toiveita, Eivät ne lopu koskaan, jatkuvat ainoastaan ja purkautuvat lähinnä olevaan. Lapsi saapuu koulusta, kysyy isää ja viikkorahaa. Ei kai ole sattunut mitään pahaa, kun noin mankuu ja ruinaa. Tuli palaa edessäni, kaihtimet kiinni. On yö. Joku pärisyttää moottoria jäällä. Allakka sanoo: klo 11 kaste. Laukku kätkee kastekynttilän ja kastetodistuksia. Kirjoitan nimeni niihin etukäteen. Säästyy työtä. Minulla on vain osoite, jonne suuntaan. Ennen hautajaisia kaste on hyvä, koska sen valo pyhä ja sammuneille se valaisee yhä. Ihmiset luottavat pappiin, katsovat joka nappiin ja vaativat loputtomiin. Näkökulma aivan väärä!

Rauhanmaalla 2.2.90 Nyt ei ole kiire, se oli äsken. Ajoin kirkosta tänne etukäteen. Kirjasta laulan. Pakkanen puistelee. Suntio työntää vainajaa kärryllä hetken kuluttua. Onko hauta romahtanut? Omaiset saapuvat autoilla, hautausurakoitsija ensin. Kanttorin kanssa katsomme virsiä valmiina laulamaan. Lumi narskuu jalkojen alla. Menemme pääpuoleen, ettemme tallaa hautoja. Arkkua jo lasketaan. Kantajat terästävät voimansa, ettei arkku kaadu ja kellahda. Uusi suntio pitää kielen keskellä suuta, ja se näkyy. Ihmiset ovat pysähtyneet kuin kuolema. Lasketaan kukkalaitteet. On jäähyväisten aika ja minun on pakko säästää ääntäni seuraavaan tilaisuuteen. Maahan meni hän. Me lähdemme kirkolle viimeisin häihin.

MAASTA SINÄ OLET TULLUT Täytän kirjan, saan alban. Näen itseni peilistä ja hion asuni kuntoon. Suntion puhe antaa voimaa. Siis ovelle, ja sisään saliin vasemmalle. Näen surevat ja huokaan. Tässä olen, en enempää. Minulla on papin vaate. Tämä on työtäni ja minäkin olen vain viljaa, en vielä kypsää kuten hän. Ette te tajua tätä tilaisuutta, ettekä ymmärrä! Minä yritän tässä rakastaa teitä näillä sanoilla, mutta me olemme eri tahoilla tässä. Kynttilät kertovat meille, että me palamme aikamme, sitten loppuun. Niin kävi hänelle, käy minulle, kaikille eikä sille kukaan voi mitään. Ei tämä tästä somene enempää! Meidän tulee vain kestää ja ymmärtää tätä elämää. Minä en muutu enemmäksi eikä kuolema muuksi.

Toistuminen, tuo ihmeellinen uudistuminen kalvaa ja kasvattaa! Tässä hiljaa olemme. Pian on joulu. Niin olin minäkin ennen: Oli minun jouluni. Minun vanhempani. Me olimme, jotenkin siinä elimme. Jotain tässä toistuu, kertautuu pitkää aikaa, entinen. Se nousee ja kurkottaa kuusen tuliin. Niin se on, lapseni. Sinä nouset, kasvat. Tulee aikasi hakea itse kuusi, tehdä muusi ja huokaista illan perään. Viaton sinä, ihminen alussa! Vanhempi minä, elämän valussa. Mikä lienee tiesi, matkasi määrä? Sen itse teet ja keräät sirpaleet.