Kuolema tuhoaa sen, joka kuolee. Elän kuollakseni. Kuolen elääkseni. Elän kuolemaa varten, määrääni. Joka syntyy, kuolee, tuhoutuu. Ei tuho ole kaukainen vaan läheinen, mahdollinen. Ajattelen tai en, kuolen. Kuvittelen: kuolen sittenkin. Mutta nyt: elän. Myöhemmin: hän kuoli. Eläissä lausun itsestäni. Kuollessa toiset. 20.5. Elämä minussa: elän. Kuolema minussa: kuolen. Molemmat läsnä. Kuolema-ajatus läheinen. Pelottava, liian totta. Joka puhuu kuolemasta, puhuu faktasta. Kaikki faktojen puhuvat eivät puhu kuolemasta.

Puu eessäsi, pysähdyt. Kumpi oli ennen: Puu vai sinä? Siis. Nuorempi kierää vanhempaa. Ylös vuorelle käy tie. Ylös taivaalle katse nousee. Minne tie ni vie? Minne, minne lie? Kaadu, niin nouset. Mene, niin palaat. Kuole, niin tuhoudut. Lähde, nouse matkaan. Katse, kuulo, maku. Savu, tuhka, rauniot. Elämä, matka ja toivo. Kuolema, loppu ja tuho. Kierrä kiertolainen. Kulje kulkevainen. Vielä matkas eessä, vielä taipaleesi, koskaan päättymätön. Unhota pois, kevenny. Nouse, nosta katseesi. Paranna vaivasi. Tie, elämän tie. Katu, kolkko kaupungin. Kulje tietäsi, kuljet aikasi. Koet vaivasi, kunnes hellität.

Ihminen eloa kuvaa mutt maailma on. Ne ovat kaksi asiaa ja kuitenkin vain toinen on asia. Ihminen, mikä hän on? Mikä täällä kulkiessa? Paljon vai vähän? Kukin sen vastatkoon. Tuskako vai ahdistus on sinulle parempi? Kumpi kummempi sinulle, oi ihminen? Täällä sinä laulat ja liikut, täällä huolehdit ja hätäilet. Täältä käsin toimit, täältä kaadut. Kun kaadut, maadut. Tulet maaksi jälleen. Et sitä toivo, et tiedä, mutt joku tietää ja pakottaa. Maailmassa olet, elät ja teet. Maailmassa polet, keräät ja meet. Täällä kaikki tapahtuu. Täällä kaikki nousee, laskee, ja lopulta tukahtuu. Kukin vuorollaan käy kuoloon ja elämään. Kuin kirppu on kuoleva ihminen, hetki vain ja sitten ei mitään.

Papin ei ole hyvä kusta puistoon, ei myöskään kirkkomaahan. Tuomarin ei sovi pierrä oikeudessa eikä suntion laskea housuja metsässä. Ihmisten elämässä tärkeät asiat saa tehdä pimeässä. 20.5.76 On päivä tää kaunis katsoa. Se tunteen herättää, huolen unhottaa. Mutt miks kauneus valtaa tään maan: solat, suot, metsänkin? Miks tuo kauneus loistaa, putoo lahja käteen, kuin anti? Miks kaikki on kuin on? Miks ei toisin? Miksi ilo tää? Miksi ikävää? Tuskakin mua painaa, tunnen kaunaa. Tuuli puuta huojuttaa, puuska varvun taittaa. Myrsky lakoon lyö. Ihminen eloa kuvaa, mutt maailma on. Kaksin asiaan.

Vartioin vankia, nukkuu. En näe kasvojaan. Onko niitä nähnyt kukaan, koskaan? Murhaaja tunnusti: ”Minä sen tein.” ”Tapoin ja tuomitsin.” Sitten ne tulivat, valvojat. Ottivat ja veivät pois. Ihminen tuntee, hänestä tuntuu. Mutta maailma on. Se että kuulee ja maistuu, on vain hänelle. Kehdoss makaa hän, pienoinen silmin aikein, suurin. Mitä näet, pienokainen: miehen koukkuselkäisen vai vanhan naisen nälkäisen? Tiedät sen kerran, itsekin, sinäkin. Lapsena elin metsässä, en tehnyt havaintoja. Olin havaintoni. Olin metsä, luonto, puu. Kaikki. Kun tulin suureksi, ei ollut metsää enää, ei yhtään mitään.

Vartiossa 20.1.76 Kylä kaukainen on tuolla. Siellä on kotini. Siellä isäni, äitini, onneni. Voi kun kerran sieltä lähdin. Täällä monen tähden alla kuljen, edessä hanki ja kuu. Päällä lämmintä yllin kyllin. On talvi ja kylmä. Minä palelen Mutta rinnassa polttaa elämän tuli. Mieleni kaartuu pitkin poikin olevaisen molemmin puolin. Olevaisuus on joskus kammo, täynnä murhetta tyhjää. Minä elän ja olen, totisesti vain pienen hetken. Mielessäni teen retken, poistun toiseen aikaan. Näen kaiken kuin uuden, jota elänyt ei kukaan. Silloin haaveilen, unelmoiden, vaipuen ihanaan uneen. Olen sairaalassa vartijan ominaisuudessa. Olen asemassa aseetta.

20.01.76 vartiotehtävä Meilahdessa Rannaton on eloni meri Se myrskyinen, pauhaava on. Ajan pienellä purrella, tähystän eteenpäin, vanaan. Huolissani olen laivan tuon kannella. Taas viitta, toinen, ohi meni. Tuulee – tuulella vene syöksyy kuohulla. Taas tähystän, näen samaa. Olo on arvoitus ajattelevalle, hänelle, ihmiselle. Hän itsekin on kysymys, itselleen. Ja loputtomasti se toistuu, tuntuu. Olen heikko, olen ihminen. Olen ajatteleva, itsellenikin. Miten ja miten? Aina vaan kyselen, uupuakseni. Näen kaupungin tuon, kun ikkunastani katson. Tuolla, tuollakin, vieläkin elämää. Elän suppeasti, olen kalpea. Niinhän se on: Ja kuitenkin, ei vain niin, vaan toisinkin. Kylä kaukainen tuolla on. Siellä on kotini.